Viime yönä ennen kahta

Viime yönä nukuin enää 11 tuntia. Hyvä juttu.
Jospa pääsisin normaalijaksoihin
viikonloppuun mennessä. Lauantaina on
sosiaalinen tapahtuma, jossa olisi hyvä
olla hereillä ja tolkuissaan. Ei mitään
kummallista, vaalikampanjan hiomista vaan.
Eilen sain vihdoin aikaiseksi sen
haastattelupohjan bändeille ja vielä lähetinkin
sen. Osasin myös laittaa aikaa jäljellä -laskurin
ElmoFest-sivulle. Kauhistus! Enää 44 päivää
ja tekemistä on vaikka kuinka. Torstaina on
kokous, saadaan ainakin logo liikenteeseen, luulisin.

Anne-karhun kanssa kirjoiteltiin ja sain joitakin
neuvoja bloggaamiseen liittyen. Se nappijuttu
("...sanoi Eero kun huomasin että...") ei ihan auennut. Täytyy kysellä lisää. Sitten muistin että Katili antoi joitakin osoitteita ja vinkkejä. Hän kun sitkeästi aina patisti minua mukaan blogimaailmaan.

Johduin siis selaamaan puolentoista vuoden kirjeenvaihtoamme. Se oli surullista, mielenkiintoista, naurettavaa, tikahduttavan hauskaa, raivostuttavaa, pöyristyttävää, itkettävää, innostavaa, nöyrää, lämmintä, syleilevää ja niin haikeaa. Sain toki etsimäni ohjeen. Sain myös paljon lohtua ja voimaa.

Katilin innostus ja uteliaisuus oli vailla vertaa. Hän halusi tietää ihan kaiken ja oppia koko ajan uutta. Riippumatta vaiheesta. Katili oli kirjoituksissaan ja kommenteissaan aina niin positiivinen ja kannustava. Kun Seurakuntasisar avasi bloginsa Katili oli ensimmäisenä toivottamassa onnea. Hän iloitsi vilpittömästi toisen onnistumisesta. Siitä hän sai voimaa ja sitä voimaa ja iloa hän levitti ympärilleen. Se oli elämän suola.

Suru on hyvin yksityinen asia. Vaikka jaammekin menetyksemme tuskan täällä blogimaailmassa, joudumme jokainen sen käsittelemään yksin sielussamme. Ihan yksin. Voimme rukoilla voimia omaisille, voimme ottaa toisemme virtuaalisyliin ja halata tiukasti. Voimme olla läsnä, vaikka kauempaakin, ja käytettävissä kun tarvitaan.

Kuvassa viime kesänä vieraillut Taisto-turilas