Mahdotonta maanantaimenoa

Pakko kait vihdoin on uskoa että nyt on syksy ja maanantai. Syysmaanantai.
Jostain käsittämättömästä syystä ponkaisin pystyyn (hah hah, ette kai tuota uskoneet) siis kompuroin tukka silmillä alakertaan jaloissa pyörivien karvakorvien seassa jo ennen kello KUUTTA! Ja ihan hereillä.

Olin aivan varma etten suosista herää edes puhelimen kääkätykseen valitsemaani heräämisaikaan, mutta niin vaan lyhyehkö uni tällä kertaa piisasi. Ja hyvä olikin että piisasi. Aamutuimaan vihdoin kirjoittelin lopulliseen muotoonsa suurimman osan tilatuista jutuista. Sitten painelin viitanliepenet lepattaen kirkolle ja kunnanvirastoon kokoukseen (ehkäisevän päihdetyön moniammatillinen työryhmä, EHKÄPÄ), poikkesin ympäristöpäällikön pilttuussa päivittämässä hallintokunnan tilannetta ja matkustin lopulta uutukaisella HISSILLÄ toiseen kerrokseen kunnantalon kahvioon seuraavaa haastattelua ja kuvausta varten. Kylätoiminnasta ja kahdesta saman aikaan käynnistyvästä maaseutuhakkeesta oli näillä treffeillä kyse. Siis ensisijaisesti pitäjäläisten luettavaksi, mutta myös henkilökohtaisesti kyläpäällikkönä sain hyödyllistä tietoa jolla pääsen ensi sunnuntaina uuvuttamaan kylätoimikuntani. (heheee)

Kunnantalolta kiiruusti kotiin ja pyydystelemään viivytteleviä haastateltavia. Lopuksi kävikin niin että kolme juttua siirtyi kohteiden toivomuksesta ensi viikkoon. Ihan hyvä sekin.

Kotimatkalla kirkolta soitin Blondille, joka oli soittanut kokouksen ja haastattelujen aikana ainakin kaksikymmentä seitsemän kertaa... oikeesti vain neljästi. Ihan vaan pönttöasiaa tytöllä oli. Se maailman ihanin ja huomaavaisin ihminen oli henkilökohtaisesti käynyt valkkaamassa minulle (!) vessanpöntön. Sellaisen ammoisen idon, joka on ainoa pytty joka vessamme putkiin passaa. Huomenna tulee pönttö, valitettavasti ei tule itse Blondi.

Seuraavaksi tunsin itseni oikein toimittajaksi. Olin jo aiemmin tavoitellut Janne Tulkkia haastattelua varten. Aamusella hän oli hevosen selässä kun soitin, sitten olin itse varattu ja lopulta saimme jutun kasaan puhelimitse. Jannehan asuu tuossa naapurikylässä ja tapaamme hyvinkin usein kylämme kaupassa. Juttelun päätteeksi tuli tietenkin esiin kuvakysymys. Sanoinkin että jos olisit ollut ratsailla edesä vähän lähempänä, olisit saanut karauttaa -liäisiin kuvattavaksi hepoinesi päivinesi. Sitten muisteltiin, mitä kuvia paikallisläpyskämme arkistossa mahtaisi olla, kunnes Janne hokasi että nythän on maanantai! HEI, mähän tulen salille treenaamaan. Nähdäänkö siellä? Meillä on katsokaas erään nosturifirman sponssaama kunto- ja painisali tässä kylillä ja urheiluseuramme pennut ovatkin menestyneet paikallisissa ja piirikunnallisissa kisoissa oikeinkin hyvin.

Näin nousee rauta tangokuninkaalta vieläkin.

On muuten aivan ihana ihminen tuo Janne. Siksipä kipaisin lähikauppaan ennen tapaamista ja ostin


Kuvaa klikkaamalla kaikki näkevät miten onnellinen Liskonainen on saamastaan pönttöavusta. Kostoksi julkaisen kaiken kansan nähtäväksi kiitokseni, jonka kyllä toimitan Stanstalle tuota pikaa. Mutta kun en mitenkään malttanut pitää sisälläni tätä ylläriä.

Nyt lähetän valmiit jutut lehteen ja kömmin yläkertaan uuden Mankelin (sen Henningin, varsinainen mankeli on tallessa siellä makkarin nurkassa, enkä sitä ajatellut ottaa sänkyyn kanssani) kanssa ja luultavasti nukahdan tuota pikaa.

Toisin sanoen, teen kuten Scarlett, onhan huomenna uusi päivä...