Raha, RAHA, raharaharaha, raha

 Vihdoin neljännesvuosisadan epäröinnin jälkeen tartuin siveltimeen.

Sitä ennen toki olin hyvissäajoin - noin viis vuotta sitten asentanut maalaustelineen, oikeammin telineet kohilleen. Siinä vuosien mittaan harkitessani ja pähkäillessäni ja tuijotellessani milloin toiveikkaana, milloin kiukkuisena ja turhautueena telineitäni tulin hankkineeksi värejä sun muita tarvikkeita alkaakseni uudelleen maalaamisen, lapsuuden lahjani.

No viime vuonna, tarkasti ottaen neljäntenä marraskuuta asensin viimein pohjan telineelle. Sit sitä tabula rasaa ihmettelin aikani ja niin syntyi uusimman elämäni luonnos. Ekaks ohjausviivat perspektiiviä varten, sit vähän luonnostelua. Ja sit kolmen kuukauden tauko. Taas tuijotellen, noituen ja silleen.

No nyt olen saanut aikaiseksi kolme uutta maalausta.

Ei ollu helppoa - ei.

Kun en oikein näe enkä hahmotakaan kaikkea ympäröivästä maailmastani, piti opetella kaikenlaista. Ennenvanhaan - siis ennen halvaantumista - maalasin tasolla, ihan isotkin työt. Silloin näin paremmin, hahmotin koko tulevan kuvan kertavilkaisulla ja silleen.

Nyt piti opetella pystyasennossa, joskin pienessä kulmassa tää vanha tuttu homma. Sit piti opetella pitämään siveltimiä uudessa asennossa jotta pysyisivät hanskassa ilman isompia kouristuksia. 

Toki piti kaivaa muistin mahdollisista syövereistä - kehomuisti onneksi tuli hätiin - värioppi, tekniikat sun muut sellaiset oleelliset pikkujutut taiteilussa. 

Ja pohjat.

Oon maalannut lähestulkoon kaikella mahdollisella: liiduilla, hiilellä tussilla (sillä pullossa olevalla ja terällä tai siveltimellä käytettävällä) vesiväreillä ja guassilla. Sekin oli ennenvanhaan nimeltään peiteväri.

No. Viimeisen viiden vuoden mittaan mulle on siunaantunut myös akrayylivärejä. Ei pienenpientä hajua mitä niitten kanssa pitäis? Öljyvermeitä en ole koskaan käyttänyt, liian hidasta mun luonnolleni.

Yhtäkaikki.

Palataanpa vähän menneeseen.

Vuonna 2013 kävi ilmi että silloisen, nyttemmin edesmenneen puolisoni IT-firma ei oikein yksinään pelittäny joten hyppäsin taas kerran syvään päätyyn ja aloin tehdä koruja. En tokikaan omaksi ilokseni vaan myytäviksi. Opettelin hopeankäsittelyn, opettelin punomisen, opettelin kivien istutuksen, koitin seurata muotia jotta mun väkerrykset menis ees jotenkin kaupaksi ja saatais näkkärin päälle muutakin kuin ylähuuli, loppuunkulunutta sanontaa käyttääkseni.

Loppujen lopuksi suurempi osuus firman myynnistä ja tuotosta syntyikin mun koruistani. Lisäksi mun yrttisekoituksistani joita takapihalla kasvatin ja luonnosta keräsin. Mukaan mahtui myös luonnontarjonnasta luotuja kylpysuoloja ja ihovoiteita. Sit tein kynttilöitä ihan sikana aina syksyn tullen ja pidin kynttiläkursseja. Ja luentoja samalla kun  kuulijat liottivat koppuraisia varpaitaan mun innovoimassani yrttiliemessä.

Ai miks?

No hitto siks että piti hankkia toimeentuloa perheelle. Ei niinkään innostuksesta tai rakkaudesta lajiin. Muttaku oli vaan pakko. Että pysyi katto pään päällä ja suolet sai sisältöä omiin puuhiinsa.

 No. Si ukkovainaa lopetti liiketoimintansa kysymättä multa mitään.

Siinä mä sit oli koruineni ja purkkeineni ilman y-tunnusta ja ilman mahdollisuutta rekisteröidä omaa. En jaksanu enää eikä ollu oikein rahaakaan, ku omat eläkkeet meni sairaalamaksuihin ja lääkkeisiin. Ja kaikki mun työlläni tekemät fyrkat ties mihin. Sen firman taskuun siis. Ei mulle. Mulle jäi vaan muisto.

No nyt kun viimein sain ravistelluksi vastenmielisyyteni maalaamisen kokeiluun, lähiympäristö iloitsee että oi kuin upeita, nythän saat ylimääräistä rahaa kun myyt noita.

???

Mitä vitt... siis mitä ihmettä?

Enhän mä sellaista varten pieksäny pelkojani ja epävarmuuttani että alkaisin tehtailla myytäviä tauluja. Ainakaan omasta mielestäni.

Vaan totuus on se että meidät eläkeläiset, monisairaat kroonikot ja vammaiset ajetaan aika vauhdilla tilanteeseen jossa edes perustoimeentulotuki ei pysy perässä.

Mä onnistuin saamaan reilut neljä vuotta sitten välitystilin ja kasöörin sille.

Välitystili on sellai huomattavasti kevyempi versio edunvalvonnasta. Mä saan edelleen itse päättää rahoistani, siis sen jälkeen kun välitystilinhoitaja on ensin ottanut haltuunsa eäkkeet ja niillä maksanut kaikki siihen soppariin kuuluvat laskut. Ja jos ei fyrkat piisaa, hää hakee sitä perustoimeentulotukea. Simppeliä.

Vaan tää orpopurraperkeleen hallitus löysi kunnon keritsimet ja kihnutti kaiken avun mahdollisimman naftiksi ja lohdukkeeksi nosti avl-kantaa kautta linjan. Nyt me sit maksetaan kaikesta sen alvin korotuksen mukaisesti - ihan lääkkeitä myöten. Omavastuut on nostettu arvioimatta mitenkään niitten vaikutuksia.

Vai miltä susta tuntuu ajatus maksaa ekaks seittemänkymppiä apteekkiin - yhdestä lääkkeestä - saadakses korotetun ALKUomaastuun veks pelistä?  Miltä susta tuntuu ajatus siitä että sulle ihan vaan hegenpitimiksi määrätyt lääkkeet poistetaankin rivissä kelan korvattavuuslistalta? Miltä susta tuntuu ajatus siitä että sulla on joka saatanan tammikuussa oltava a) se seittemän kymppiä ja b) kolmesataa euroa kelakyytien omavastuisiin? What?

Ja miltä susta erikoissairaanhoidon varassa elävänä mahtais tuntua että joka kerta kun sä joko livenä tai puhelimitse käyt erikoislääkärin pakeilla useamman kerran kuukaudessa á 66,70 €? Ynnä kuntoutukset päälle? Ja varaosat. No tähän uuteen kyborgipanssariin sain sentään täyden maksusitoumuksen hva:lta. Muuten se olis jääny hankkimatta.

En mä varsin tässä valita, mutta jotenkin kohtuuttomalta tässä kohtaa tuntuu että "upeita maalauksia, näitähän sä voi myydä ni saat vähän kohennusta elämääs".

Eikö niukalla eläkkeellä (ei kande tässä iässä jäädä työkyvyttömäksi nelkytkaksvuotiaana). No, kerkesin mä sentään vajaat 19 vuotta kerryttää eläkesaldoani, ku se alkoi hyödyttää mua ja ikätovereitani vasta 23-vuotiaana. Mä kerkesin kuus vuotta tehdä täyttä duunia sitä ennen.

Mitä mä tälä yritän sanoa?

Sitä että elämä on - ainakin pitäis olla - jotain ihan muuta kuin pelkän rahan ja toimeentulemisen ajattelemista. Elämän pitäis olla muutakin kuin tutkailla kotoa sillä silmällä että mitähän mä voisin tästä vielä myydä.

Vasitenkin kun tälleen sähkärivetoisena muut mahdollisuudet on jokseenkin rajallisia.

Kevennyksenä mun päänpitimiä

Yhteenveto - taas

Jaaha, lähes puoli vuotta luimin taas ihan jossain muualla kuin täällä luolassani.

Todennäköisesti syy  on siinä että tuo Face on nopeampi ja helpompi tuoreisiin uutisiin, musta on tainnut tässä sairastellessa tulla vähän laiska.

Viime vuosi.

Se alkoi jännityksellä koska alkutalvesta edellisenä vuonna löytyi keuhkosyöpä vaikka piti tehdä taas uus korjausleikkaukse.... jne korjausleikkaus. Mutta ei sitä sit tehty enneku selvitettiiin minkälaisesta keuhkiksesta oli kyse.

Koepala kertoi että syypäänä oli kaks geenimutaatiota, K RAS  ja C 12v. En nyt s jaksa enempää, mutta huojentuneena otin vastaan syöpäläärin vakuutuksen että tupakoinninpoltto ei ole nyt ollenkaan aiheuttajana. Onhan se mun verisyöpänikin JAK2 -mutaation tekosia.

No, syöpä on jo sanana sellai että se nostaa niskavillat pystyyn, koska maalliko siitä oikeesti niin vähän on hajulla. Eikä mua oikeesti ees ole kiinnostanut paneutua näihin syöpiin sen enempää. Ne on joko hoidettavissa tai sit ei.

Tuo verisyöpä on vellonu mun sisuksissa jo seittemän tai kaheksan vuotta ja se saatiin aika pikaisesti, reilussa vuodessa hoitotasapainoon. Se vaan on suhteellisen harvinainen combo ja hoidot varioivat tapauskohtaisesti. Normisti hoito aloitetaan venesektioilla - siis llirutetaan ihmisestä sellaset kolme - viissataa milliä verta ja heitetään roskiin, ku meidän veret ei turvallisuussyistä ole terveellisiä kuolevaisille.

Tää mun veritaudin nimi on aika soma: Polysythemia vera. Sehän on, jos muistat, pahanlaatujinen ja parantumaton sairaus. Mutta nykytietämyksellä se osataan oikealla lääkityksellä ja seurannalla pitää kurissa ja Herran nuhteessa. Ei tartte ku juosta labrassa neljästi vuodessa ja syödä sytostaatit kiltisti. Jotkut joutuvat turvautumaan siihen venesektioon, mutta kun multa ei taho saada sen vertaa elämän eliksiiriä ulos että noi tsekkauslabrat onnistuu, me ei edes sitä leikkiä alettu ensinkään. Jos sen jättää hoitamatta, on hengenmeno silleen max puolessatoista vuodessa varma nakki. Ei itte tautiin vaan sen sivuoireisiin. Mun kanssa ovat erityisen tarkkoja niitten aivoverenvuotojen ja -infarktien myötä. Siitä huolimatta tää on helpoin mun kuolemantaudeistani.

Kun koitin aikoinaan löytää vertaisryhmää tälle sairaudelle ei sellaista olut olemassakaan. Paitti oli yks syöpäjärjestöjen ylläpitämä yleisryhmä, mutta siitä ei silleen olle meille mitään hyötyä. Niin mä sit viitisen vuotta sitten menin ja perustin Facebookiin täsmäryhmän. Jos sua tää juttu koskee, toivotan sut tervetulleeksi tänne: https://www.facebook.com/groups/448841079058595

Vaan toi keuhkosyöpä  olikin sit mutkikkaampi keissi vaikka se mun kohdalla oli sellai kaheksan kuukauden pikajännäri. Kolme tuhtia tuuttausta sädetystä, yhteensä sellai satakertainen annostus normaaliin (määrittele ny syövistä normaali!) verrattuna. Lapsn surma tehtiin siististi ja sukkelasti. Sivareita ei oikeestaan ehtiny tulla, paitti pitkäkestoinen yskä joka hiljaksiin on laantumassa. Mutta olihan se oikeesti sekä fyysisesti että varsinkin henkisesti rankkaa puuhaa. Mutta kun massukirra sen löysi ihan pikkuruisena vauvana ja imusolmukkeetkin oli vain hitusen ärjynä, saatiin se lapsensurma toteutetuksi aika sukkelaan.

Voihan se tietty uusia. Eihän noista koskaan tiedä. Sen verran tiedän että jos se CV12v:nä uusii, on se sit menoa ja aika sukkelaan. Siihen ei ole hoitoa yksinään.

Ihmetellään sitä sit jos/kun silleen käypi.

Mitäs muuta kivaa viime vuonna ei osunu kohalle...

Joo. Sähän varmaan muistatkin että mua on leikelty kohtalaisen taajaan, neljänkymmenen käväisyn raja mun sisuksiin on jo aikaa ylitetty.

Harmillista on se että toistakymmentä niistä on osunut kropassa samoille maille ja nyt ollaan tilanteessa että mun oikean puolen vatsalihakset on kadonneet, kuolleet veks. Ei ne kestäneet jatkuvaa silpomista että saatais taas uus verisuoniproteesi paikoilleen. 

Vielä vuos sitten massu olis ollu korjattavissa, mutta se syöpä sotki asiat siltäkin osin pahasti. Ja nyt sit ollaan  tilanteessa jonka luonnehdintaa ei kukaan halua lääreiltä kuulla: mitään ei ole tehtävissä, sorry.

Mä olen kakskytviis vuotta ottanu vastaan kaikenlaista, sen aivohässäkän, opetellu asiat alusta kuin kasvava vauva pariinkin kertaan, oon sietäny hoitovirheet ja leikkausvahingot, oos sietäny kaks kuolemaa, joista ei olis kuulunu ensinkään selvitä elävien kirjoihin ja vaikka mitä. Ykskään niistä ei oikeestaan ole saanu edes kulmakarvaa nousemaan (siltä puolelta joka ei halvaantunu) mutta tää. Tää veti maton ja jalat alta. Itkin ainakin kolme vuorokautta, yöt ja päivät. Mietin että en vaan jaksa enää. Sit samaan aikaan taistelin katkeruutta vastaan, tää tilannehan on ihmisen, korkeasti koulutetun kirurgikunnan aikaansaama. iatrogeeninen tilanne ja nyt nää vaan levittelee käsiään, no can do.

Sit sanoo mua hoitava gastrokirra että ku ei leikkaus onnistu, laitetaan ulkoinen varaosa. No hitto mulla on niitä jo pari vuotta ollu käytössä neljä. Ilman niitä en ees kävelis sitä vähää mihin nyt kykenen. Menee kotva ja mun psykofyssari kertoo mulle että oli tulla kunnon taistelu tiimissä kun totesivat että koko kaupungista ei saa just mulle toimivaa otroosia puoleen kroppaan. Tää psyfy on mun kanssani tehnyt töitä kohta neljä vuotta ja tutustunut myös kulmahammasteknikkaan. Oli tiimin palaverissa avannu suunsa kuin vampyyri ja ilmoittanut että saatana, se ulkoinen proteesi ettitään Liskikselle vaikka kiven silmästä mutta se löydetään! 

No sellai ihmemies löyty Turuust. Sillä on täällä Lahessa pari vaikeeta vakkariasiakasta ja nyt musta tulee kolmas. Antaapa kattoa onnistuuko. Olis kyllä ihan kiva, ku ei toi sähkärillä hurvittelu nyt niin hirveen kivaa ole.

Nonni, taas tuli pitkä voivottelu.

Noo, en mä oikeesti voivottele, enhän mä ollut ees yhdessäkään leikauksessa viime vuonna, kuhan kerroin.

Mutta jospa mä kertoisin seuraavalla visiitillä niistä kivoista jutuista joista sain kaikesta huolimatta nauttia ihan kybällä viime vuonna.

Deal?

Kevennyskuva?

Saat kaksi <3

Noit kaks, punainen on Nelly 10v ja musta tuolla kukkulalla on Tytti  15v, ei juur tämän enempää viimeyön ilotulituksista ja paukkeesta piitanneet. Kuhan lämmittivät toiveekkaasti mamille sänkyä.

Toipuva alkoholisti juhlissa

 Kai maar sä, lukijani, olet sen verran valistunut että tiedät tämän julman totuuden:

Kerran alkoholisti, aina alkoholisti.

Vaikka olisit raittiina vuosikymmenet.

Olen tätä aihetta useamminkin käsitellyt täällä luolassani.

Mähän valitsin sen kaikkein vaikeimman tien suhteessani päihteisiin.

Sairauksieni vuoksi joudun ihan henkeni pitimiksi natustelemaan lääkkeitä joista katukaupassa saisi mojovan tilin. Sellaisia nappeja joista en kipujen vuoksi vaan saata irrottautua. Väliin tulee viikkojen. jopa kuukausien taukoja niistä, useimmiten korjausleikkausten jälkeen. Enkä ole vuosien, etten sanois vuosikymmenten mittaan näistä pitkistä tauoista saanut minkäänlaisia vieroitusoireita. En sit yhtään mitään.

 Ainoa mihin on leikkauskivuista toipumisen jälkeen totuttelemista, on se että lääkelautasesta puuttuu pari nappia ja toisekseen juur sitä nimenomaista kipua ei toistaiseksi esiinny.

Sit olis toinen sairaus, joka aaltoilee esiintyessään. Saataa mennä jopa vuosia ettei tää puhu mitään ja sen olemassaolon lähes unohtaa. Mutta se iskee, takuuvarmasti se iskee kun olosuhteet ovat saurauden oireiden esiinmarssille suotuisat.

Ikävää on se että nää "sallitut" opiaatit eivät ole tarkoitetu tämän toisen hoitoon. Eivät siis mitenkään tehoa toiseen. Silloin tarvittais vuosikymmentakaisen hoitosuunnitelman mukainen väkevämpi opsulääkitys. Mutta kun ei. Se ei kertakaikkiaan käy. Koska niihin jää kuulemma koukkuun. Sanovat läärit.

Miten nää sit liittyy alkoholismiin?

No kato siten että viitisentoista vuotta kärsin suunnatomista sappikivuista pieleen menniin laparoskopian jälkeen. Mua ei hoidettu, koska maksa-arvot huiteli pilvissä ja osa niistä oli nelinumeroisia. Joo-o, nelinumeroisia. Terveyskeskusläärit toisensa perään niitä kyttäs vuosia eikä mun sanani painanut mitään. Toki alkoholinkäyttöni oli melkoista niihin aikoihin. Ei vaan voimat piisanneet taisteluun ja oli niin helppoa otta tuttu konsti peliin: punkku ja konjakki. Eihän net tietenkään asiaa auttaneet.

Aikanaan osui kohdalle lääri joka tuumas että tällaisia arvoja ei välttis ole edes viinaan kuolleilla. Joku tässä nyht mättää. Ja niin mättikin. Seurasi vuosien hoitosuhde HUSin Kolmiosairaalan kanssa. Net siellä vaihtaa ihmisen sisäelimiä niinku maksoja ja munuaisia ja täsmähoitavat muutenkin alan kummallisuuksia. Ei tästä sen enempää, olen tästä jo kertonut vuosia sitten. Homma hoidossa ja piipahtelen tarvittaessa varaosanvaihdossa Meikussa.

Näistä on sit seurannut se että kun sain asiani ja elämäni viimein johonkin tolkkuun, väheni alkoholin tarve oleellisesti. En enää tarvinnut päihdykettä päihtyäkseni tai paetakseni elämäni paholaisia. Mutta tarvitsen näemmä edelleen tiettyjä tuotteita joko rentoutuakseni tai ihan makunautinnon vuoksi.

Olen suoraan sanoen hyvin ylpeä itsestäni.

En pakene vastoinkäymisiä. En paikkaa satunnaisia ikäviä tilanteita alkoholiin. Eikä mulla oikeesti ole siihen nykyään rahaakaan. Vielä muutama vuosi sitten oli. Silloin säännöllinen viinintarve kulki edellä, het kissojen tarpeitten jälkeen. Vaan ei tänään.

Vaan nytpä tuli uusi tilanne.

On tulossa isot syntymäpäiväjuhlat booleineen. Evp baarimestarina tiedän että viksu emäntä/isäntäväki loihtii boolista 4,5 - viisprosenttista lientä. - Se on ihan mietoa. sanoi tulevan juhlan emäntä mulle. Mutta eihän sellai auta juoppoa mitenkään.

Eikä se varsinkaan että juhlat ovat pitemmän juomattoman kauden keskellä. Historia keroo miten helposti ja huomaamattomasti juomarin kontrolli pääsee pettämään boolikauhan kanssa. Esimerkiksi viiskymppisilläni jolloin tanssittiin myös viimeisimpiä häitäni, en koskenut koko booliin maljan nostamista lukuunottamatta. Pisaraakaan en niellyt. Turvallisuussyistä.

Nyt otin ennakkolähdön.

Hain viinikaupasta pari litran purkkia lempiviintäni, joista ainakin toisen juon tänään, pari päivää ennen noita juhlia. Niissä en tohdi ottaa kuin lasillisen-pari. Tiedän riskit. Myös lähipiirini ja avustajani tietävät tämän. Mulla on siis henkiset tukijoukot lähellä. Sellaiset tukijoukot jotka tukevat tarkkaa säännöstelyäni ja arvostavat tavoitettani.

En siis tokikaan sylje lasiin, ninkuin sanotaan, mutta olen harjoittanut itseni nauttimaan hyvästä viinistä ja hyvästä brandysta. Mun kehoni, sieluni ja järkeni osaavat käyttää näitä aineksia valitsemallani tiellä.

Mutta isot juhlat. Sellaiset joissa on isot boolisaavir vapaasti käytettävissä, ovat riski ja uhka. En ole enää vuosiin julkisella paikalla nauttinut yhtä ravintola-annosta enempää alkoholia. Ja silloinkin sellaista mistä tiedän kehoni seuraukset.

Tähän on vielä lisättävä että tulevankantaisissa juhlissa alkoholiton vaihtoehto ei ole mkään pelastus syntymäjuopolle. (Enoni juotti mut muinoin sahtikänniin ollessani kaksvuotias. Eipä tiennyt mihin se aikanaan perintötekijöiden kanssa johti)

No nyt mä lipittelen etelä-afrikkalaista vegaanista reilunkaupan luomu fairtrade -valkkaria ja valmistelen synttärilahaksi tulevaa loihikärmettä juhlakalulle.

Vaan kuule, kerrota mulle miten sä olet selättänyt viinanpirun ilman että olet joutunut pakottamaan itsesi vallan raittiiksi. Mua kiinnostaa.

 

Tästä tulee suomupeite loihikärmekselle lauantaina.

Erakoitumisen suuri tarve

 Mua on pidetty kovin ekstroverttina.

Ja sosiaalisena eläimenä, vuosikymmenet.

Vasta koronapandemia näytti mulle todellisuuden. Se kahden vuoden pakollinen kotiaresti, kun en saanut rokotuksia ja ja itte tartunta olis ollut varmaaankin yhtä fataali.

Opin olemaan keskenäni kissojen kanssa.

Opin elämään rikasta elämään katanteenissa, ovet lukossa, ikkunat tukossa ja piipun päällä hattu. Niinku jouluna.

Kun maailma lopulta aukesi, olin jo niin tottunut ja viehtynyt yksinäisenä oloon ja omatekemään rauhaan että en edes tahdo enää juurikaan ihmisten ilmoille.

Mulle piisaa sosiaaliseksi elämäksi somen rakkaiksi tulleen ihmiset, suuri osa ystäviksi.

Toisaalta.

Nautin suunnattomasti niistä hetkistä jolloin saan itteni ihmisten ilmoille, nauttimaan livenä ystävistäni. Se lähtöön toimertuminen vain tuottaa suuria vaikeuksia. Suorastaan paniikinpikasta. Silloin ei toimita muu kuin hengittää syvään ja rauhallisesti. Lopputulos on aina hyvä, enemmän kuin pelkoni.

Olen tätä dilemmaa pohtinut taajaan. Oikeesti olen sosiaalinen eläin, mutta nää kaikki sairaudet on alkaneet rajoittaa mun haluani liveseurusteluun. Ennenvanhaan mun kotini ovet olivat aina avoinna ilman ennakkosopimusta, vieraat ja käypäläiset olivat lämmöllä tervetulleet. Myös lemmikeille, olivatpa het kissoja, koiria, reptiileja, kilpikommia...

Nyt me halutaan olla keskenämme kodossa, Hoitaa hyvinvointimme omien tarpeittemme mukaan. Sellaisten joita kuvittelemme tärkeimmiksi tarpeiksemme. 

Vasta ripeet kaks vuotta sitten viimein sain itteni luottamaan vieraaseen ihmiseen, siihenkin oli syyllisenä mun Tytti-vanhukauseni. Oli uus avustajaehdokas muutaman pettymyksen jälkeen haastattelussa. Mulle ittelle ei siihen ollut lopulta sanomista. Tää vanhukainen, joka ei juur vieraista piittaa, valahti kirjahyllystä piilopaikastaan haastateltavan olkapäälle, siitä jalkoihin ja ilmoitti jotta hän tästä nyt syliin.  Siihen loppui mun sen kertainen erakkoelämäni. Ja työhöntulohaastattelelu. Jos Tytti oli sitä mieltä korkean ikänsä ja kokemuksensa nojalla että tää on nyt tässä. ei mulla ollut enää sananvaltaa.  Historia todistaa loput.

Sittemmin vaihtui - taas kerran - vammaispalvelun yhteyshenkilö. Päinvastoin kuin udeat edeltäjänsä, jotka täikammalla kaivelivat perusteita joilla hakemiani apuja ei tartteis myöntää, tää tätsy sanoi suoraan että "kuule Jaana. Sä tarttet ilmiselvästi apua ja mun tehtäväni on sitä sulle järjestää". Ja järjesti kans.

Onnellista on että molemmat avustajat, sekä sisäkkö että ulokko kunnioittavat mun omituisuuksiani ja vuosikymmenten aikana kehkeytyneitä henkisiä traumojani. Eivät ryhdy "emännöitsijöiksi" niinku jokunen edeltäjä.  Kunnioittavat mun tarpeitani - enhän mä tunteja tartte, vaan apua asioihin joihin en itte kykene. Eikä nää ihanuudet edes ala semmoselle minkä tiedämme mun itte hitaasti mutta varmasti kykenevän hoitamaan. Et uskokaan miten tärkeää tällainen luottamus voi olla!

Idea on tarpeeni saada säilyttää itsenäisyys ja itsemääräämisoikeus.

Sellainen ei vammaispalveluissa likikään aina ole mahdollista, joku viranomainen väistämättä haluaa kävellä sun ylittes, luullen tietävänsä paremmin.

Parasta lienee kuitenkin se että enää mua ei kukaan ystävistäni halua "virkistää" keksimällä jotain jonka vilpittömästi kuvittelee mun tarttevan. Sellai on oikeesti tärkeää. Että et ala keskenäs päättämään mikä sun läheiselle on parasta ja tarpeellista. Joku saattaa näyttää syrjäytyneeltä ja arvellaan tämän tarttevan apua. Näin saattaa ollakin. Vaan ei mun kohdallani.  Mä tiedän mitä haluan ja tarvitsen. Joskus haluan sysrjäytyä rauhassa - toisinaan tarvitsen elämää ympärilleni. Livenä. Mutta jo mun nettiystävät - oikeet ystävät, ei kaverit - antavat mulle paljon. Ja olen antanut iteni ymmärtää että mä myös olen vastannut saamaani rakkauteen.

Eipä kai tässäkään mitään kovin suurta oivallusta sulle, tulipahan puheeksi.

Täällä mä vietän päiväkahvit ja ehtoopunkut, mikä nyt sit sattuu ajankohtaiseksi.

Let down effect - onnistumisen sietämätön pettymys

Let down effect.
Säkin olet varmaan joskus pannut merkille että kun joku tärkeä ja iso asia on hoidettu valmiiksi menestyksekkäästi, et ratkeakaan riemunkiljahduksiin vaan valahdat zombienomaiseen henkiseen tilaan. Niinku sut olis petetty? Silleen niinku oisit pudonnu tyhjän päälle ja putous vaan jatkuu...

Se on kuule ihan normaalia.
Se on sellai - joskus ajankohtaisesti tunnistamattoman - stressin laukeamisen seuraus. Vähän niinku sekin että viikonloput ja loman alkupäivät menee mielettömässä flunssassa tai jossain vattataudissa. Sen kansainvälinen nimi on 'let down effect'.

Suomenkielistä nimeä sillä ei ole, vaikka mm. Mieli ry ja monet mielenterveystahot ilmiön tuntevat. Myöskään suomenkielistä kirjallisuutta ei tunnu olevan saatavilla. Ja vaikka mun english on vähän parempaa kuin maailman puhutuin kieli - bad english - ei mun lääketieteen sanastoni ole niin vahva että suoraan voisin sulle suomentaa lukemani.

Siitä en löytänyt sananpuolikasta miten aiemmin esittelemäni PTSD ja tää let down -juttu hengaa keskenään, mutta ainakin mä olen kovin taipuvainen lankeamaan molempiin.

No, yhtäkaikki.
Sain jokseenkin työlään ja vaativan (mulle, tietyissä jutuissa perfektionistille) lehtihaastattelun valmiiksi ja hyväksytyksi ja nyt se on jo taitettu ja ilmestyy aikanaan loppukuusta Kulttuurivihkot - tuplanumerossa. Itte haastattelun kohde saa mieluusti itte kertoa asiasta nimellään jos tahtoo (lehden mukaan se olis mitä suotavinta jo ennakkoon), mutta mä pidättäydyn toisten asioita jakelemasta tällä tontilla.

Poiki siitä syksyn numeroon uus toimenksianto. Toivottavasti olen silloinkin toimintakondiksessa. Aihe olis just mun senttarikamaa. Kattotaan.

Musta on vaan niin mielettömän ihanaa että jaksan vielä ees pari-kolme projektia vuoden mittaan vääntää. Että pääsen käyttämään yhtä osaamistani ja vahvuuttani, kirjoittamista.

Mähän en ole koskaan varsin missään mediassa palkollisena toiminut, joissain ammattilehdissä ja yhtä opiskelija-aviisia duunasin sellaset neljä vuotta. Ja säännöllisesti vielä sairastumisen jälkeen yhessä pitäjälehdessä viikoittan yli viiden vuoden ajan. Niin, kuulu8ihan mun hommiin vuosikaudet kyläpäällikkönä vuotuinen kylälehti kans. Uudelle paikkakunnalle muut

tettuani jaksoin sentata vielä pari vuotta, mutta sit alkoi se leikkausrumba eikä vuorokauteen jääny just silloin riittävästi hemmottelutunteja kirjoittamiselle. 

Oli mahtavaa päästä kirjoittamaan kunnan ilmiöiden ja toimijoiden asioista ja elämästä aina valtuuston kokouksista - kesäharrastuksiin ja takas. Siinä pysyi ammattitaitokin mukavasti pinnalla.
Kerran juteltiin yhden mun pomon kanssa että oikeestaan jokaisen itteensä toimittajana pitävän - myös opinkäyneen - olis syytä viettää edes yks ymmyrkäinen vuosi jossain pienemmässä paikallismediassa. Tehdä laaja-alaisesti juttuja ihan mistä vaan, mikä sattuu eteen tulemaan. Kaivaa taustat, puhua ihmisten kanssa, valikoida mahdollisimman kiinnostavat, siis lukijoita kiinnostavat ja pitäjän kannalta tärkeät aiheet.

Siitä olen tavattoman kiitollinen ja suhtaudun nöyrän kunnioittavasti tähän lahjaan, että just tää talentti ei silloin neljännesvuosisata sitten valunut aivoveren myötä ämpäriin. 

Tähän teemaan on nyt vähän vaikeeta keksiä kevennyskuvaa.... käviskö kissavideo? Sellai rakkautta tursuava? Vellu Salmisella maustettuna?

Joo, sellai laitetaan! 

 

 

PTSD - PostTraumaattinen Stressihäiriö

 Koska olen ollut tästä luolasta lähes vuoden veks, on paljon asioita joita sä et tiedä. Sellaisia juttuja joita olen vuosikaudet käsitellyt täällä. Ensisijaisesti itseäni koskevia, mutta olen jotekin päätynyt käsitykseen että moni on saanut apua, tukea ja oivalluksia kertomuksistani. Näistä tositarinoista terveyspuolelta joita Luoja on avokätisesti mulle suonut.

Kävin tässä sellaisen kahdeksan kuukauden pikaseikkailun keuhkosyövän kanssa. Mutta ei me sit tultu oikein juttuun ja hää pakeni paikalta.

Oikeammin tehtiin sellai lapsensurma.

Kyse oli geenivirheperäisestä adenokarsinoomasta joka osui gastrokirran - ja vastaanotolla myös mun silmääni ennenku lääri kerkes alustavan leikkaussuunnitelmän esittelyn jälkeen sanomaan "mutta..."

- Joo mä näenkin tuosta, onko noita kaks?

- Kuvan mukaan on mutta meidän touhut loppuu ny toistaiseksi tähän, siirrän sut keuhkopolille ihan tänään, sano mun gastrokirra.

No, koepalat kertoi että oli vain yksi pesäke syöpää, se toinen oli ihan räkää, joka toki olis saattanut hyvinkin kiskoa naapurista syöpäsolut itteensä. Yks imusolmuke hiluksessa oli myös vähän ottanut nokkaansa ja koitti kovin pullistella.

Tähän väliin taidan kertoa että viikkoa varhemmin mun poliklinikkaseilailut oli edenneet silmäpolia myöden neurolle. Kun oireet ei oikein rimmanneet mihinkään tunnettuun tautiin ja se mun ikiseuralaiseni, mieleistään puhkeamista odotteleva aneurysmanikin esiintyi ihan kiltisti kuvannuksissa.

Neurolääri sen sit keksi. Ja oitis ryhtyi hommiin. Ensikokeilulla löytyi lääke joka auttoi tyydyttävästi. Silleen että sen silmittömän säryn, oikean silmän ja sieraimen vuotamisen houkuttelema yleinen murhanhimo laantui siedettävään tilaan. Ei poistunut, mutta helpotti oleellisesti mun arkielämääni.

Musta oli tullu sellai hardcore -tyyppi ihan omalla ICD-10 -koodilla.(G44.51)

Siis sitähän mä olen ollu koko ikäni, tulipa yllättäen ja pyytämättä uus tauti kaveriksi. Ja viikon päästä sit se syöpä. Meinas olla vähän rankka talvi, mutta en mä oikeesti tuolle keuhkikselle jaksanu näitten muitten elinkaitusten ja kuolemantautieni ohella ees kulmakarvaa nostaa. Vielä silloin.

Torstaina lopulta kävin kontrollissa (saat ihastella kuvia loppukevennyksenä) ja kattopa paskaa. Ei syöpää missään, eikä etäpesäkkeitä. Se limaklöntti samoin kuin imurauhanen vissiin myös säikähtivät sädetystä, kun niistäkään ei näkynyt edes varjoa.  

Kolme sädetyskertaa, kokonaisuudessaan noin satakertaisella yhteisannostuksella tappoi noi kaikki. Ja mikä merkillisintä, en saanut minkäänlaisia sivareita noin suuresta annostuksesta huolimatta. Se on kyllä outoa, kun muhun tahtoo tunkeutua kaikki mahdolliset lääkitykseen ja hoitoon liittyvät ongelmat.  Jos oot tuoreempi lukija noista tunnisteista (nykyään ne on kai nimeltään hästägit) löydät kyllä 'taudit' ja 'läärit' sun sellaset jos meinaa ihan vertaismielessä kiinnostaa.

Vaan itte otsikkoon.

Sitä äkkiseltään vois kuvitella että JIPPIII! Syöpä on veks, enää muutama kontrollikäynti ajallaan ja tää Liskis olis terve. 

No eihän tää ny silleen mene. Niinku sanoin, tää oli sellai pikasyöpä. On mulla se parantumaton ja pahanlaatuinen verisyöpä visusti tallessa plus muut elinkautiset, ihan vaan ettei toi yksinäisyys pääse vaivaamaan.

Tuo torstainen vapauttava tuomio tekikin källin mulle. Houkutteli PTSDn hereille ja sehän sit kävi kimppuun kuin nälkäinen hyeena haaskalle. Kaikkine tunnettuine oireineen. Sitä vaan äkkinäinen vois kuvitella että nythän on kaikki hyvin, ei mitään hätää. Mutta kyllä mä olen tätä pikavisiittiä näemmä tiedostamattani pureksinut mielessäni, vaikka noitten entisten kanssa onkin ollut paikoin hyvinkin kiirettä. 

Koska tästä tuli nyt suunniteltua pitempi vollotus, laitanki sulle ne kuvat luvattuina kevennyksinä ja meenki maate itte. Noitten kissojen viereen. 

Puhutaan tästä ens kerralla. Varaudu silloinkin pitkään postaukseen. Kun eka kertaa tähän tutustuin elettiin vuotta 1999 eli neljännesvuosisata sitten. Silloin tää ilmio oli jokseenkin uutta Suomessa. Onneksi ei ole enää ja apua tämän tainnuttamiseen on  [maan hallituksesta huolimatta] myös apua saatavilla.

Jos tästä lörpöttelystä jäi jotain mielees, kerro ihmeessä mulle. Jooko.

Ja ne kuvat:

Eipä tää nyt maallikon silmään kovin kummoiselta näytä. Tuossa kuvan vasemmassa alalaidassa se luuraa. Oikeesti se asui oikeassa ylälohkossa.

Tässä torstain kuvassa noista mainityista tyypeistä ei näy varjoakaan. On se lääketiede vaan ihmeellistä.

Aika entinen ei koskaan palaa

 Enhän mä ees täyttä vuotta saanut olluksi poissa.

Sen verran pitkään kuitenkin että on haalittava lukijat takas luolaani.

Nyt on vaan silleen että vaikka mun oma terveydentilani senkun kehnostuu, pää vilisee asioita jotka pitää päästä purkamaan. Niin henkilökohtaisia kuin yhteiskunnallisiakin. Ennen sairastumista olin hyvinkin aktiivinen yhteiskunnallisesti ja vielä sen jälkeenkin onnistuin työntämään nokkani korjausta vaativiin keisseihin. 

Nyt on meneillään sellai käsien päällä istumisen aika. Ens viikolla on ekat kontrollit helmikuisen sädetyksen jälkeen. Nähdään miten lapsensurma on onnistunut, vai onko.

Joo. Keuhkosyövän lykkäsi Luoja vielä seurakseni kun oli vähän jäänyt tilaa. En sen myötä oikeestaan jaksanut edes kulmakarvaa kohottaa, otin vaan nöyrästi vastaan. Se mörkö löytyi vähän niinku vahingossa. Muistat varmaan ne mun varaosaleikkausseikkailuni ja korjausleikkauset ynnä niitten korjaukset ja silleen. Koittipa lähes vuoden odottelun jälkeen aika kuvannuksiin ja  gastrokirralle, jotta kiristetään verkkoja ja koitetaan muutenkin pitää mun sisäelimistöni lähempänä mua.

No, jo näytön kuvista huomasin että ei nyt taida ihan äkkiä ne leikkaukset olla tuloillaan kun oli möttejä keuhkon kohdalla. Pienehköjä, mutta kyllä mä se bongasin.

Onnellista tässä ole se että a) se pienokainen löytyi kovin varhaisessa vaiheessa ja b) tarkempi geenitutkimus kertoi että geenivirhehän siellä. Siis uus. Se verisyöpähän on myös geenivirhepohjainen. Aikanaan sit helmikuussa kolme tuuttausta (läärin mukaan) noin satakertaisella annostuksella. Kohta sit tosiaan saadaan kuulla kuin meidän murhanhimoiset suunnitelmat onnistuvat.

Mutta pääpointti nyt kuitenkin on tässä. Tuli ikävä Liskolandiaa ja suakin. Tuonnempana käydään sit itse asiaan ja juurisyihin. Ennakkoon sisältövaroitus tulevista: paljon protestia nykyhallituksen toimia kohtaan. Järjetöntä ja tuhoisan kallista pikaleikkauspolitiikkaa kohtaan vailla minkäänlaista vaikuttavuusarviointia s
aati pitkän ajan suunnitelmaa.

Tervetuloa takas luolaani.

Kuvakevennyksenä uuden manuaalin tarkastus by Nelly.

Jäähyväisten aika

 Aloitin tämän blogin muistoksi.

Ystäväni lähti tästä maailmasta oman kätensä kautta heinäkuussa vuonna 2008.

 

Lähes viisitoista vuotta jaoin kanssasi maailmaani, mietteitäni, elämääni, sairauksiani. Myös onnenhetkiä, kauheuksia. Kaikkea mitä ihmisen elämään mahtuu.

 

Nyt on aika jättää hyvästit.

McGyver on kuollut.

 

Elän nyt leskenä omaa elämääni.

Jaan sen edelleen sinun kanssasi, mutta Faebookissa. Tämä Liskolandia hiljenee nyt.

Profiilini Facessa on julkinen, olet lämpimästi tervetullut tontilleni vierailulle.

Jos haluat vallan Facekaveriksi, sinun on selvivettävä pitävästi henkilöllisyytesi, muutoin en hyväksy uusia kavereita. Ihan siksi että kyllästyin varastettuihin, kaapattuihin ja muuten vaan feikkiprofiileihin. Niitten siivoaminen ja jatkuva salasanojen vaihto ei ole mun pinnalleni passelia puuhaa. Siksi näin.

Kiitos näistä viidestätoista yhteisestä vuodesta juur sinulle. 

Herra siunatkoon tietäsi.

Jaana Karmala-Vanamo

Liskis

Pikakelaus

 Joo, mä tiedän että kello on jo huomenna. Mutta kun mun kroppani ei salli nyt vaateriin asettumista, aattelin vähän kelata nippuun kulunutta vuotta.

Tästä olis paljonkin kerrottavaa. Ne jotka seuraavat mua facessa mun oikealla profiililla tietääkin suurin piirtein mun kuulumiset ja seikkailut.

Rehellisesti sanottuna, olen ollut paremmassakin kondiksessa viime vuosina. Mikä lie ollut syynä tähän nykyiseen tilaan kokonaisuutena.

Kävikö silleen että yli kaksi vuosikymmentä vinguin kuntoutusta ja apua noiden kaikkien leikkausten tärvelemälle keholleni ja siinä samassa päänupilleni vai mikä. 

No. on parin vuoden takaisen kuoleman jälkeen on tullut sitä vakavansorttista tutkimusta ja kuntoutusta oikein kaksin käsin. Onhan se ihan hyvä juttu eikä yhtään pitäis valittaa. On hoitotiimiä sekä keskussairaalassa että kaupunginsairaalassa joka meilläpäin terveyskeskuksen virkaa toimittaa. Tutkitaan sitä sun tätä, useimmiten kohde riippuu kulloinkin kohdalle osuvasta lääkäristä. 

Mutta fyysinen kuntoutus aloitettiin auttamattomasti liian myöhään. Mun kroppani ei enää kestä sitä. Mutta mulla on viksu fysiatri ja ihana psykofyssari jotka tajusivat että Liskonaisen kanssa ei toimikaan ohjesäännönmukainen kuntoutustahti. Aikataulu kevennettiin eikä uusia vaurioita (kai) ole esiintynyt. Kaikesta kuppaamisesta ja laiminlyönneistä on sellai seuraus että mun kroppani ei vaan ota vastaan kaikkia hoitotoimia. Piloilleleikottu eikä joka vuosi ole ollut mahdollisuutta toipua saati kuntoutua edellisestä kun seuraava kirra on jo puukko ojossa varttumassa vuoroaan.

Niinku tuo syntymäastma.

Sitä pitää tutkia perinpohjin jokaikinen kerta kun uus lääri mut hyppysiinsä saa. Ja toinen perkele on yöpolygrafia. Kun kysytään nukkumisesta, kerron tietenkin että nukun miten sattuu, väliin vietän päivä - jopa viikkokausia Vanuatun aikavyöhykkeellä, väliin nukun jonkun yön ihan niinku ihmisen kuuluu. No tää viimeisin lääri vakuutti mulle (ei tokikaan ollut eka) että uniapnea mulla on. Ja keuhkoahtaumatauti. Pitää tehdä kokeet.

Koitin niitä koeaikoja venyttää ja siirrellä tulevaisuuteen vedoten siitepölyaikaan mutta lopulta oli spirometriaan nöyrryttävä. Eihän siitä mitään tullut ja vetäisinkin sit hätäjarrusta kun alkoi kuvat silmissä kulkea ja tuli huono olo. Samalla muistin miks en ole vuosikausiin siihen suostunut. Pidempään luolassani liehuneet muistanevat että mullehan jäi siitä aivohässäkästä (SAV -99) yks kohtalaisenkokoinen aneurysma tuonne taka-aivoon. Sitä ei voitu samalla siivota kuin muut koska sijainti oli sellai - ja on edelleen - ettei hänen luokseen ole pääsyä sen paremmin avoleikkauksella kuin emboloimallakaan, siis suonia pitkin. Olishan se siinä samalla herrantähen hoidettu hiljaiseksi.

No kun tämän kaverin olemeassaolon muistin ääneen, hätääntyi hoippa ja mulle motkottamaan että mikset tästä puhunut kun riskitekijöitä kyselin. Siihen mä että ei jaksa enää noita kaikkia kuolemantauteja alvariinsa pitää mielessä. Ja sikstoisekseen senkin pitäis pompata hoitoväen silmille faileista. Ei kuulemma automaattisesti pomppaa mihinkään jos ei osata erikseen etsiä...

Samalla vauhdilla ilmoitin että se yöpolygrafia tehtäköön jollein muulle, mutta ei mulle. Mä en enää näitten kanssa kun on noita oikeitakin sairauksia. Hoitaja siihen että kyllä nää on vakavia juttuja, astma ja uniapnea. Ja mä vastapalveluksksi jotta mun astmani on allergiseksi diagnosoitu vuonna 1959, mulla on siitä paperit ja käypä ynnä toimiva lääkitys ja hoito ja mahtaako uniapnea aiheuttaa leposärkyjä ja/tai laaja-alaisia kipukouristuksia jotka mut henkeä haukkomaan herättävät niin että kissatkin säikähtää?

Kai mun faileihin joku intomieli kohta kirjaa että potilas kieltäytyy tutkimuksista ja hoidosta.

Tää vuos on ollut siitä mukava että olen ollut vain kahdessa leikkauksessa. Normistihan niitä on mulle toimitettu kahdesta kuuteen vuodessa. Viime vuonnakin oli muistaakseni neljä visiittiä kirurgin pöydällä. Saattaapi olla että tää on vain tällai kepeä välivuosi.

Se eka oli sellai kiinnikkeiden poistojuttu laparoskooppisesti - siis tähystyksellä. Kun kirraryhmä lopulta sai mut uneen, neljä kanyylinasennusyritysta muistaakseni tässä kohtaa tarvittiin, kävikin ilmi että kas perkelettä, tuossahan on tyrä tulossa  (taas) navan kohdilta pihalle. Sit huomattiin että missäs hitossa tuon naisen vatsanpeitelihakset on? Huomas se kirra muutakin ja koitti korjata mutta säästän sut, lukijani iljettäviltä yksityiskohdilta.

Ne vatsanpeitelihakset oli vaurioituneet noin kuudesta tai jotain poikkisahaamisesta kun niitä verisuoniproteeseja asenneltiin tukkeutuneitten tilalle. Ja aina samasta kohtaa. No hitto, väsyyhän mikä hyvänsä sisäfile kun se toistuvasti sahataan oikeaoppisesti poikkisyin pois tieltä. 

Jos mun ruotoni on luonnostaan ollut vino ja jatkuvassa virheasennossa, niin nyt mä sit hauskanmallinen olenkin. Oikean puolen sisäelimet näyttä siltä kuin tahtoisivat pois mun kehostani. Vaikka tuossa toimenpiteessä erilaisia verkkoja asennettiin niitä pitelemään.

Se toinen kirurginen juttu oli hampaanpoisto. 

Lokakuussa 2020 todettiin että joo, ientauti on, parodontiitti (oli siinä joku spesifi etuliikekin, mutta, joo). Pitää poistaa pikaisesti kirurgisesti net kaks poskihammasta. Kun oli se tauti ja noi sytostaatit järsii myös leukaluuta ja hammasta. Ihan heti tämän vuoden heinäkuussa pääsin leikkuulaudalle ja - tadaa! Kuus hammasta veks. Oli parissa vuodessa tauti vähän levinnyt.

Muutama muu pikkujuttu tässä ohessa, joten toivon että ymmärrät että blogin päivittäminen ei ole ollut ihan päällimmäisenä prioriteettina.

Vaan on tässä ollut ihan kivaakin ja onnistumista ja onnellisuutta.

Mä niistä sulle vaikka seuraavassa postauksessa. Jooko?

 Minkäslaisen kevennyskuvan tänään haluaisit?Jos laitan muutaman, oisko hyvä?

 

Vähän otti voimille tuo viimeisin operaatio.

Suunnilleen tämän näköisessä huushollissa me nyt kisujen kanssa.

Etkö vä vois jo nukkua että päästäis Tytin kanssa omiin puuhiimme?

Biojätteestä, hävikkiruuasta sun muusta

 Voi rakas lukijani, ollut vähän vikkelä vuosi tuon terveyden kanssa.

Vaikka aina kyetessäni olen puuhastanut kaikkea hauskaa ja hyödyllistäkin.

Mähän siis harrastan sekä huonekasveja että parvekepuutarhurointia. Nykyään joudun noissakin turvautumaan syyttäjän apuun. (mulla on uus avustaja, aloitti tammikuussa ja julkisesti hän esiintyy 'syyttäjä' -pseudonimellä. Olen siis pari kertaa viikossa viranomaisvalvonnassa, hän kun on siviiliammatiltaan oikeesti syyttäjä)

No, näissä kasvatuspuuhissa tuleen ennemmin tahi tuonnempana multaongelma. En kykene edullisia suursäkkejä käsittelemään ja vaikka kuinka ostaisin kaupparyhmän halpismultaa, käy sekin kuluksi.  Kerään talteen vanhat mullat ja maustan niitä, no, siitä seuraavaksi.

Sit tuo kasvuvoima.

Kaihdan teollisia lannoitteita kaikin voimin. En a) luota niihin ja niiden eettisyyten ja b) en pidä niistä.

Niinpä olen valmistanut itte kukkapissaa silleen hedelmänkuorista ja kananmunankuorista fermentoimalla. Ai niinku miten? No siten että pilppuan pieneksi banaanin-, appelsiin, ylipäätään sitrusten ja munien kuoret, pyttyyn, vettä perään ja kansi kiinni. Muutaman tovin päästä onkin kämpässä mehevä kasvun tuoksu. Rehut tykkäsivät, mutta kesti kotvan että opin laatimaan riittävän pienet satsit valtaisten hajuhaittojen minimoimiseksi.

Sit tuli kesä ja ilmoitus EU-komission projektista.

Niinku bokashoinnista.

 Olen jo vuosia sitten liittynyt FBn Bokashiryhmiin, vaan en ole saanut aikaiseksi itse toimeen rytymistä. Jo senkin vuoksi että nuo tarpeet, astiat sun muut ovat melkoisen tyyris setti pieneläkeläiselle joka tärvää rahansa apteekkiin ja sairaaloihin. Osui siis silmään tarjous josta ei voinut kieltäytyä.

Vielä isompi hyöty tähän osallistumisesta oli se että tuossa kymmenen kokeilijan ryhmässä koko touhun idea aukeni ihan uudella tavalla ja kertaheitolla.

No niin, itse asiaan.

Enste niitä pyttyjä piti tuijotella parisen viikkoa ja koittaa löytää viidakostani heitille pysyvä ja hyvä majapaikka. Parveke olis ollut muuten oikeinkin hyvä, mutta kun tuo hellekausi olis varmaankin räjäyttänyt kokeiluni taivaan tuuliin liian kuuman ympäristön myötä. Kas kun bokashipytty tuottaa ihan itte melkoisesti lämpöä.

Seuraava ongelma oli biojätteen loihtiminen jotta olis päässyt kokeilun alkuun. Kas kesäaikaan mun huushollini ei tuota lainkaan hävikkiruokaa - jollen oĺe erehdyksessä kissoille "paskaruokaa" mennyt hankkimaan. Sen ne jättävät syömättä, koitavat peitellä minkä kerkeevät ja sit se jo onkin hävikkiä. Oivaa ruokaa BB-taloksi nimeämälleni pytylle. 

BB-talo?

No eikös se formaatti ole sellainen että suljettuun tilaan tungetaan väkeä ja sit seurataan niitten touhuja yötäpäivää kunnes soppa on valmis? En tiedä, en ole koskaan katsonut.

Vaan tuleehan mulle kasviroskaa tuon harrastukseni myötä. Ei kun palasiksi ja kissanevään sekaan ja purut perään. Niitä puruja on kahta sorttia, aktiivihiili sitoo joutavat hajut ja niitä aiheuttavat haitalliset pieneliöt ja suotuisia mikrobeja sisältävä rouhe yllyttää luontaiset hajoamismikrobit tehtäväänsä. Bokashoinnin ideahan on se fermentointi. 

 

Pytyt kotiutuivat ja majoittuvat partsille penkin alle. Mutta aika pian kävi ilmi että ei ne siellä voi toimeen ryhtyä. Liian kuumaa.

 

Jopa sain kerrytetyksi biojätettä joka olis surutta päätynyt muualle ilman tätä projektia. Siis rosollinkokoiseksi pilpuksi tavara...

 

 

... ja sit pyttyyn.

Tässä kohtaa on hyvä painella tavarat kokolailla tiukkaan ettei jää häiritseviä ilmakuplia mukaan. Tää menetelmähän perustuu anaerobiseen käymiseen.

 

Tällaista pientä silppua peliin, käyminen nopeutuu.

 

 

Niitä varhemmin mainitsemiani puruja perään ja kansi taas tiukasti ja hermeettisesti kiinni.

Väliin tuota pyttyä on muistettava kastella jos biojäte on kovin kuivaa...

 

Muuten ei tule suotonestettä, jota me harrastajat usein ihan pissaksi nimitämme. Tää on kunnon kamaa. Sillä kasteluveteen laimennettuna saadaan pienessä ajassa ihmeitä aikaan! Niinku helkkarin maukkaita tomaatteja partsilla. Ja nopsempaan kuin mihin olen varhempina vuosina tottunut.

Tämmöset kermapurkit on ainakin mun huteriin käsiini sopivat suotonesteen säilytys- ja annosteluastiat.

 

Koska tässä näinä päivinä on aika aloittaa uuden bokashisatsin luominen näitä keräilyastioita kertyy niin jääkaappiin kuin tiskipöydällekin. Ihan riippuen siitä minkälaista tavaraa vuoroaan on odottelemassa. Ne hajuhaitat, muistathan...

 

 No joo. Näin pitkällä mä olen tämän uuden harrastukseni kanssa. Tässä viikonlopun mittaan olis meninki aloittaa se uuden pytyn täyttäminen. Se on näin talvisaikaan kenties vähän nopeatempoisempaa kun alkaa syntyä kuoria erilaisista hedelmistä ja vihanneksista. Mähän en ole saattanut ihaa enkä lihatuotteita nauttia vuosikausiin yhden pieleen menneen leikkauksen jälkeen, sisukset vaan kieltäytyivät käsittelemästä sellaista moskaa. En mä nyt ihan vegaani ole, mutta ruokavalio on melkoisesti sairauksien vuokai muuttunut - toki mun kannaltani parempaan ja terveellisempään suuntaan. Eikä silloin oikein tahdo tuota fermentoitavaa kamaa syntyä. Kas kun monet asiat syön kuorineen kesät talvet, niinku perunat ja porkkanat ja.... Mutta näin talven kynnyksellä alkaa tulla eteen luonnonpakkausten jatkokäsittely, niinku juur sitrusten, banskujen sun muitten.

Tästä projektista on tullut mulle paljon iloa ja kevennystä omalletunnolle.  Saan aikanaan kunnollista kasvumultaa edullisesti, loppui biojätteen keräily mitä kummallisimmin keinoin jotta eivät homehdu ennen aikojaan - kas kun en ihan hirveen taajaan jaksa sähkärillä vaeltaa taloyhtiön jätelaareille.  Ja mun huonekasvit kukoistaa. Kaikkein tähdellisintä lienee kuitenkin se että nyt ei mitään käyttökelpoista pääse hukkaan. Mä inhoan roskaamista ja joutavia pakkauksia joista on sit ihan hemmetin hankalaa päästä eettisesti ja ekologisesti eroon. Mun mieleni ei vaan taivu turhien asioiden roskiin heittämiseen. Ihan kaikkeen ei voi itse vaikuttaa, niinku justiinsa noihin ylipakattuihin elintarvikkeisiin. Mun mielestä vähempikin piisais.

https://cities2030.eu/

Puhutaaanpa vähän tulevista hyvinvointialueista ja aluevaltuustoista

 Edit Piaf:

Liskis päätti sit kuitenkin olla sen verran kuosissa että se yhtenä päivänä huomasi allekirjoittaneensa ehdokasvakuuatuksen ja niin siitä tuli vasemmistoliiton ehdokas tarjolle Päijät-Hämeen aluevaltuustoon.

Maailmankaikkeuden ensimmäiset sotevaalit siis pidetään tässä tammikuussa, valitus valtuutetut aloittavat valmisteluetyönsä maaliskuussa. Tavoitteenea on saada hyvinvointialueen käynnistyminen valmiiksi niin että uuden alueet ovat kypsät aloittamaan 1.1. 2023.

Kunnilta ja kuntayhtymiltä siirtyy paljon tehtäviä uusille alueille. Niinku sosiaali- ja terveydenhuolto - perusasioista erikoissairaanhoitoon asti. Päijät-Hämeessähän nämä toiminnot kulkivat kotvan suoraa reittiä niin pitkälle kuin asiakkaan tarve edellytti, perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito keskustelivat myös digitaalisesti keskenään pätkimättä. 

Vaan sit oli muka ihan pakko perustaa yhteisyritys joka jakoi taas ihmisten tarpeet kahtia. Syntyi Harjun terveys -niminen lafka joka omistaa 51 prosentin ememmistöllä monikansallinen terveysjätti Mehiläinen ja sen pienemmän osan PHHYKY (Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymä) Puhutaan siitä lähempänä vaaleja.

Uudet hyvinvointialueet saavat hoidettavakseen ja vastuulleen sotepalvelut vuoden 2023 alusta.

 

Jotta siirtymä kunnilta ja kuntayhtymiltä sujuisi joustavasti valitaan 23. tammikuuta, siis ihan kohta, aluevaltuustot toteuttamaan siirtymä ja samalla luodaan linja sekä perusta uusien alueiden toiminnalle.

 

Paljon puhutaan terveydenhoidon tulevaisuudesta, säilyvätkö lähipalvelut, panostetaanko niihin jopa tähänastista enemmän. Valtuustojen ensimmäisenä vuonna määritelläään hoidetaanko asiat puhtaasiti julkisena palveluna ja mihin tarvitaan vielä ostopalveluita yksityiseltä sektorilta.

 

Oikeastaan vielä tärkeämpi keskustelunaihe ja panostus on sosiaalipalvelujen sujuvalle toteutukselle uusilla hyvinvointialueilla.

 

Päijät-Hämeessä sosiaalipalvelut toimivat ennestään kuntayhtymässä yhdessä terveyspalveluiden kanssa.

 

Tätä yhteistoimintaa on kuitenkin tiivistettävä ja panostettava vielä enemmän sosiaalipalveluihin. Tiedetään että enneltaehkäisevä työ tulee ajan - jopa lyhyenkin - ajan mittaan yhteiskunnalle edullisemmaksi kuin pitkään hautuneiden ja kasvaneiden ongelmien hoitaminen.

 

 

Kynnys sosiaalisten palvelujen piiriin pääsemiseksi on hiottava matalaksi. Silloin kun maailma kaatuu päälle just nyt, ei ole järkevää jonotuttaa ihmistä viikko- tai kuukausikaupalla. Hoitoon tai edes ensimmäiseen hoitokontaktiin on päästävä seitsemässä päivässä. Tämä koskee niin yksilön tarvetta kuin vaikkapa perhe- tai lastensuojeluapua. Puhumattakaan vanhusten hoidosta ja vammaispalveluista.

Sosiaalipalveluihin on turvattava nykyistä enemmän niin henkilöstöresursseja kuin määrärajohakin. Asiakkaan todellinen avuntarve on se kriteeri millä hoitoon tai asiakkuuteen päästään, ei kalenteri tai joku yleisesti hyväksytty mittari.

 

Ai mistäkö rahat?

 

Alkuun joudutaan toimimaan sillä budjetilla minkä kuntayhtymä ja alueen kunnat ovat sotepalveluihin päättäneet vuodelle 2022. Kyse onkin painopisteiden määrityksestä, siitä miten käytössä olevat rahat ohjataan toiminnan aloituksessa.

 

Vasemmistoliitto haluaa turvata jokaiselle tarvitsevalle nopean pääsyn tarvittaviin sotepalveluihin aikailematta ja riippumatta varallisuudesta.

 

Minä haluan että hyvinvointi kuuluu kaikille - ei harvoille

 

 

 

 

 

 

Jouluviintä

Jouluhan tässä taas tulee.

Vaikka ei ole mitään varsin syytäkään, joulupaniikki pyrkii pinnalle.

Vaan aion olla kovana ja tyynenä.

Vietän jouluni omalla tavallani, jollei joku lapsista halua mua taas varastaa joulunviettoon. Viintä teen kuitenkin jouluksi, perinteistä ja perinteisellä tavalla.

Mun oli meininiki tänään laittaa jouluviini tulille.
 
Sain muinoin asiakkaalta ikivanhan kotiviinireseptin jota en ole vuosikausiin käyttänyt. Nyt ajattelin.
 
*Otetaan kahdeksan viiva kymmenen litran kattila, pata tahi muu astia joka on helppo desinfioida.
*Kuoritaan kuusi kohtalaisenkokoista kiinteää perunaa. Ynnä viipaloidaan ne.
*Otetaan puolikas punajuuri, pestään, kuoritaan ja viipaloidaan.
*Pestään ja viipaloidaan kaksi sitruunaa.
*Liotetaan kilon verran rusinoita, heitetään liotusvesi tiehensä.
*Kiehautetaan noin kuusi- viiva seitsemän litraa vettä.
*Lisätään kaksi kiloa sokeria ( 1,5 kiloa ja puoli kiloa fariinisoleria, mutta ne vitun fariinit jäi kauppaan vaikka lukivat listassa) sekoitetaan jotta sokerit liukenevat.
*Lisätään kuumaan veteen pilkotut edellä mainitut ainekset rusinoita myöden.
*Annetaan mehustua ja lisätään pussillinen kuivahiivaa kun litku on noin 42 -asteista. Silleen hyvän kuumeen lämpöistä.
*Lisätään tarvittaessa nestettä - siis vettä.
*Sit vaan kansi päälle ja odotellaan jouluviikkoon. Välillä sopii hämmentää.
*Sit joskus, vaikka 20. päivä lapotaan neste erilleen ja annetaan pari päivää laskeutua. Aaton aattona lapotaan uudelleen. Pitäis olla kirkasta ja pullotuskunnossa.
*Jos olet oikein viksu ja moderni, laitat kiinteät kapineet pussiin, nopeuttaa kirkastumista.
*Jouluna tää juoma on noin 5 - 8 prosenttista jälkkäriviintä. uutena vuotena vielä makoisampaa... jos sitä vielä silloin on tähteellä. NaM
 
Kiitos ohjeesta, jo kauan sitten edesmennyt asiakkaani
 
HUOM.
Nykyään tätä menetelmää kutsutaan kiljun tekemiseksi, puolitoista sataa vuotta sitten jokainen vallasrouva teki tämän kaltaisilla ohjeilla talon parasta kotiviintä.
 
 

 

Paluu menneeseen

Näin viiimeisimmällä nukkumisellani unta.

Itse uni ei nyt muistellessani ollut mitenkään painostava saati ahdistava. Siitä huolimatta heräsin henkeä haukkoen ja jokaikinen hermonpää ja lihas kynnet ojossa valmiina käymään kimppuuni.

Olin unessa käymässä entisyydessä. Entisellä nuopparillani. Sisäänkäynti oli vaihdettu ja kerrottiin että uuden oven tulisi avaamaan N.N (nimi tuli kyllä unessa ääneen sanotuksi, vaan en nyt muista) yhdessä uuden vapaaehtoisen kanssa. Ihmettelin miten samat avaimet käyvät edelleen oveen vaikka mun ajoistani on jo toista kymmentä vuotta.

Tila oli lähes entisellään, mutta silti vieras. Paikalla olivat valmiiksi odottamassa aktiivisimmat aikalaisnuoret lojuen kukin omilla paikoillaan sohvilla ja nojatuoleilla. Alku oli hapuileva ja vaivautunut. Keskustelu ei ottanut käynnistyäkseen.

Tarkemmin unesta kertomatta tuli herättyäni mieleeni monia kysymyksiä. Monia kysymyksiä joita silloiset nuoret unessani kysyivät.

Niinku: Miksi sä olit meidän kanssa? Miksi sä teit niitä kaikkia juttuja meidän kanssa? Miksi sä veit meitä keikoille, kilpailuihin, konsertteihin ja retkille? - Me pidettiin sua ihan pimeenä, mutta kun ei ollut muutakaan tekemistä kylällä, me tultiin sun touhujen mukaan.

Sit ne nuoret kertoivat että nyt on hyvä kun on vieras ammattilainen ohjaajana ja sillä on yks meidän entisista nuopparilaisista apurina. 

- Kuka, mä kysyin. 

- No se-ja se...

Ilahduin, koska tämä Se-jaSe oli minunkin rankinglistallani korkealla ja täysi-ikäistyttyään toimi apuohjaajana myös inttiaikojensa lomilla.

Sit ne pennut kysyi että oliko mulla muita sellaisia luottonuoria aikanaan. - No olihan teitä, kyllä te varmasti muistatte miten teillä oli vastuutehtäviä melkein jokaisella. Seurasi hetken hiljaisuus ja sit yks tajusi.

- Ai senkö takia mun piti aina...

- Just sen takia, sä handlasit juur sen homman ja jengi sekä tykkäs susta että totteli sun ohjeita siinä asiassa.

- Miten sä osasit jakaa noita juttuja meille? Silleen oikeet jutut oikeille tyypeille?

- Enhän mä niitä mitenkään "jakanut". Jokaisella teistä oli oma vahva alueensa niin yksilönä kuin tyyppinä, kyllä se tuli aika äkkiä esiin ja oli helppoa tuuppia nuorta oikeaan suuntaan.

- Me ei nyt ymmärretä?

- No, muistatko kun tuli puhetta kahvikassasta? Kukaan ei halunnut ottaa sitä vastuulleen ja kaikki oli sitä mieltåä että mun ohjaajana olis se pitäny hoitaa?

- Mut eihän meillä ollut mitään kahvikassaa..

-No ei ollut. Yks teistä vaan otti hoitaakseen tyhjien pullojen ja tölkkien talteenoton ja niillä rahoilla sit kävi tai lähetti jonkun ostamaan kahvia, maitoa ja sokeria.  Ei se sen kummempaa ollut. Te vaan otitte huomaamattanne hoitaaksenne teille mieleisiä asioita. Siks teidän kanssa oli niin hiton kiva olla.

- Mutta oltiinhan me aika perkeleitä silloin?

- Totisesti olitte! Aina kun tuli uus ikäluokka peliin tuli myös ongelmia. Mutta muistatteko kuka tai ketkä ne yleensä ratkaisi?

- Sinä.

- Eipä vaan. Vaan te, ryhmänä. Te olitte itse vuosien mittaan tehneet tilasta ja sen toiminnasta ittellenne mieluisen ja kun joku uusi tuli rettelöimisaikeissa, te torppasitte homman aika äkkiä. Siksikin mä teitä niin kovasti rakastin - rakastan edelleen.

- Ai jaa, me vaan oltiin siellä kun muuta paikkaa ei ollut. Ei me taidettu tajuta miten sä meitä lopulta ohjasit. Useimmiten meitä vitutti sun säännöt eikä me oikeestaan ihan hirveesti susta tykätty.

- Mutta te tykkäsitte nuopparistanne? Te tykkäsitte että oli mesta missä oli kivaa ja turvallista kokoontua ja tavata kavereita? Ette te sinne mun takiani tulleet.

- No eeei, mutta olit sä silti paras meidän valvojista.

Suurin piirtein tällainen oli sananvaihto unessa, se jäi harvinaisen hyvin mieleeni. Mieleeni jäivät unesta myös nämä anonyymit keskustelijat joiden kanssa olin aina vähän varpraillani. Miksi? No siksi että he olivat voimakkaita, vahvatahtoisia nuoria jotka olivat selvillä arvoistaan ja maailmanmenosta, heillä oli vahva oikeudentaju vaikka nuoruus vei heitä väliin myös normaaleihin tyhmyyksiin.

Mutta miksi tuo uni ahdisti nuun paljon?

Järkiselitys on kipukohtaus, sellai kunnon läpilyöntikipu joka sekaantui unen tunnelmaan. Nyt, muutaman tunnin kuluttua sen ymmärrän.

Kun heräsin, oli kipukissani Nelly kaivautunut osin kainalooni, osin kaulakuoppaani ja piti musta kaksin tassuin kiinni ja kun yritin jalkeille, hän ei olis mitenkään musta irti laskenut. 

Mutta vielä tuohon uneen, niihin aikoihin joihin uneni palasi.

Ne olivat parhaat  13 vuottani elämässäni. Sain niin paljon rakkautta, sain antaa niin paljon rakkautta. Mua tietyt tahot kylällä moittivat jotta " siellä se vaan noita hulttioita paapoo, eihän noista nuorista ole mihinkään".

Ei niistä nuorista juur silloin ollutkaan mihinkään, heillä oli kasapäin ongelmia. Oli vaikeaa kotona, oli vaikeaa koulussa, viikoittainen juopottelu ja pössiskokeilut olivat monen viedä mennessään. Heillä ei ollut tuolloin paikkaa maailmassa. Paitsi Nuopparimme.  Siellä rakensimme yhdessä pala kerrallaan luottamusta maailmaan, kavereihin, aikuisiin ja yhteiskuntaan. Tokihan kylän nuorissa oli paljon "seurapiirikelpoisia" tyyppejä. Ei ne pilalle menneet sen "rupusakin kanssa"

Suurin osa kasvoi "kunnon kansalaisiksi" vaikka mun ohjausmenetelmiäni arvosteltiin väkevästi. Ne loputkin kasvoivat, ne loput muistivat myöS nuoruutensa kipeimmät ajat ja oppivat käyttämään niitä vahvuuksinaan.

Voi että, Läykän nuoret, mä teitä aina vaan rakastan. Teidän ansiostanne olen edelleen elossa. Ankarana, rakastavana, kuuntelevana ja ymmärtävänä Mummina.

Ei se Mummin Homma aina ollut päivänpaistetta, se oli myös ruusuilla tanssimista, tuli useinkin tikkuja varpaisiin. Mutta oli meillä vuosien mittaan tukijoitakin. Tänä päivänä entisen edelleen rakkaan kyläni nuorten asiat ovat sentään jossain mallissa vuosien tauon jälkeen.

Ei mulla muuta tähän hätään. Loppukevennyskuva oli meininki laittaa mutta enpä etsimääni löytänyt.

Hienoja näkymiä

 Nyt kuulkaa rakkaat lukijat, ette lue ainuttakaan kurjuuden sanaa!

Ensinnäkin kirjoitan tätä ilman silmälaseja. Jaa että mitä kummallista siinä nyt on? No sitä kummallista että vielä tiistaiaamuna mun oikean silmän lukemat oli  - 14 diopteria. Kuukausi sitten molemmissa silmissä oli tuo valtaisa lukema.

Ekaks egyptiläinen silmäkirra talutti ultraäänilaitetta mun vasemmassa silmässä ja puuhasi siellä muutakin, kun oli vähän vääränlaista roinaa. Siis sen takakapselin kaihin lisäksi. Siitä sit kuukauden koitin luontoni vastaisesti muistaa niitä silmätippoja neljästi vuorokaudessa tähdätä silmään.

Tiistaina sit oli hassut paikat. Mulle oli jotenkin lykätty aika ennen koko polin avaamista, mutta hyvin muiden toimenpidettä odottavien kanssa se aika kului oikeinkin rattoisasti. Sit tuli pieni huoli. Lähinnä henkilökunnalle, kirurgi hukassa. Kotvan kuluttua selkis että tauti, tavallinen syysflunssatauti oli miehen vuoteeseen kaatanut. Hurja hulina alkoi osastolla kun etsittiin uutta kirraa ja löydettiinkin. Vaan se oli varsinaisella leikkausosastolla - me kökättiin silmät puudutettuina päiväkirurgisella. Tätsyt oli hiki ottalla kun ne pelkäs että ainakin osa pitää leikkaamati laittaa kotimatkalle.

Vaan hyvin kuroutuivat aikataulut kohilleen, mäkin pääsin salista ulos suojakilpineni ennen alunperin suunniteltua aikaa ja kaikki muutkin saivat osansa siitä ultraleikkurista.

On tää vaan ihmeellistä!

Edellisen kerran olen ihmisten ilmoilla liikkunut ilman laseja vuonna 1964. Mutta väkevästi ikinäköinen on melkoisen oudon oloinen ilman niitä habitukseensa saumattomasti liittyviä näkimiä.

Kattokaa vaikka

 Kun mä vielä tiistaina näytin tältä

Tiistaina iltapäivällä tältä

Meidän kyläkaupasta löytyi tila-aikaiset/välipäiset "tiimarilasit" jotta näen kirjaa lukea. Muutenhan mä tosiaan hengaan vallan luomuna.

Kyläkaupasta pitikin kertomani.

Se on oikeesti S-market. Sen kupeessa saman katon alla pakolliset Apteekki, pizzeria (en nyt mitenkään muista mikä niistä) ja R-kiska.  Mutta ei viinikauppaa. Se on vakava puute.

Me sinne saatiin tuossa toissa talvena madallettu puntarisysteemi heviosastolle. Vaan aika kohta ryhtyivät paistamaan "tuoreita" pullia ja croissanteja ja karjalanpiirakoita ja, ja... Ja niitten punnaamiseen meni meidän pyörätuolivaakamme. Me parhaamme mukaan koitettiin selviytyä vihanneksinemme ja hedelminemme sen kuolevaisten korkeudella ylvästelevän puntarin kanssa. Itte ratkaisin ylettämisongelman tuorekurkulla.. Joo-o, tuorekurkulla. Se on ihan hygigeenistäkin kun muoviin ovat kaikki käärityt. Sillä sit arvoin oikeita nappeja korkeuksista ja toivoin että näin valintataulusta oikean tuotteen numeron, niinku banaani, # 2, 1,49/kg eikä esim vaikkapa litsiluumú # jotakin, 79,90/kg.

Mä siihen lopulta tämän viikon maanantaina tuskastuin vasitenkin kun olin sitä vehjettä meille matalalla kulkeville kinunnut jo toiseenkin kertaan myymäläpalautteella ja suullisesti. Messengerviestiä meidän osuuskaupan tutulle edustajiston jäsenelle jotta tällaisen pikku keissin jos hoitaisit. Tämä siis maanantaina 11.10. Tänään perjantaina kävin vähän tankkaamassa ja kappas kehveliä! Siellä se nökötti uutuuttaan hehkuvana, meidän uus matalalattiapuntari. Tänään perjantaina 15. lokakuuta. 

Olin mä vähän tyytyväinen itteeni, mutta myös osuuskauppaani. 

Tästä sellainen opetus meille kaikille:

Pelkkä keskenään nuriseminen ei tuota tulosta, mutta kun ongelmasta toimittaa tiedon sinne minne se kuuluu, se myös saattaa korjaantua tosi sukkelasti. Niinku nyt kävi.

Kuva vähän huijaa, tuo on oikeesti oikealla korkeudella meitä pyörillä kulkevia ajatellen. Kävelevä joutuu kunnolla kumartumaan tuon kanssa. Eikä tarttenu Liskiskään mitään kurkkuja avukseen.

Ja sit päivän paras!

Sähköinen ovenavaus MYÖS tuulikaapin sisäovessa. 

Kun tänään hammaskuvannuksesta pyrin kotiin lävähtivät molemmat ovet seljälleen toivottaen mut tervetulleeksi kotiin. Yli puoltoista vuotta olen taistellut tuon sisäoven ja melkoisen liikunnallisen kuramaton kanssa. muutaman kerran jopa hävinnyt sille vietävän matolle. Niinku tälleen

 Mihin tässä maailmassa enää voi luottaa? Ovet toimii, silmistä näkyy läpi ja se mikä näkyy on oikean väristä eikä harmaansekaista lilaa, kyläkauppa palvelee entistä paremmin. Ja mulla on maitoa kahviin.

Nyt ei tule loppukevennystä kun tuota kuvakevennystä on jo noin paljon.

Paitsi että kolmisen tuntia tarttin päikkäreitä het kun avustaja sai oven selkänsä takaa kiinni. Tää on vähän - oikeestaan aika paljonkin kurjaa kun oikeesti tartten muutamissa asioissa ylettävän ja muutenkin reippaan ihmisen avitusta, en aina jaksa sitä hyödyntää. Alkuunhan mulla kävi vakkariavustaja kahdesti viikossa, mutta sit jouduttiin molemmin puolin toteamaan  että se nyt vaan ei toimi. Niinpä mä nykyään tilaan avustajan ihan vaan keikkahommiin. Enhän mä oikeestaan niitä avustajatunteja varsin ja silleen... apua mä tarviin. Tänään saatiin mun mielestäni paljon aikaiseksi.  Ja tää uus tapaus, nuori naishenkilö lupas tulla vielä ennen seuraavaa leikkausta mun kanssa ikkunanpesutalkoisiin. Tais tykätä meistä. Tyttikin tuli piilostaan aika sukkelasti hänet tarkastamaan ja hyväksi havaitsi. Kissat tietää nää tärkeät asiat. Nelly tapansa mukaan piilotteli mun sängyssä kaikkien leittojen, kirjojen ja pehmolelujen alla.

Mä taas muistutan että olis kiva jutella täälläkin, mä siis kovin tykkään kommenteista.