Erakoitumisen suuri tarve

 Mua on pidetty kovin ekstroverttina.

Ja sosiaalisena eläimenä, vuosikymmenet.

Vasta koronapandemia näytti mulle todellisuuden. Se kahden vuoden pakollinen kotiaresti, kun en saanut rokotuksia ja ja itte tartunta olis ollut varmaaankin yhtä fataali.

Opin olemaan keskenäni kissojen kanssa.

Opin elämään rikasta elämään katanteenissa, ovet lukossa, ikkunat tukossa ja piipun päällä hattu. Niinku jouluna.

Kun maailma lopulta aukesi, olin jo niin tottunut ja viehtynyt yksinäisenä oloon ja omatekemään rauhaan että en edes tahdo enää juurikaan ihmisten ilmoille.

Mulle piisaa sosiaaliseksi elämäksi somen rakkaiksi tulleen ihmiset, suuri osa ystäviksi.

Toisaalta.

Nautin suunnattomasti niistä hetkistä jolloin saan itteni ihmisten ilmoille, nauttimaan livenä ystävistäni. Se lähtöön toimertuminen vain tuottaa suuria vaikeuksia. Suorastaan paniikinpikasta. Silloin ei toimita muu kuin hengittää syvään ja rauhallisesti. Lopputulos on aina hyvä, enemmän kuin pelkoni.

Olen tätä dilemmaa pohtinut taajaan. Oikeesti olen sosiaalinen eläin, mutta nää kaikki sairaudet on alkaneet rajoittaa mun haluani liveseurusteluun. Ennenvanhaan mun kotini ovet olivat aina avoinna ilman ennakkosopimusta, vieraat ja käypäläiset olivat lämmöllä tervetulleet. Myös lemmikeille, olivatpa het kissoja, koiria, reptiileja, kilpikommia...

Nyt me halutaan olla keskenämme kodossa, Hoitaa hyvinvointimme omien tarpeittemme mukaan. Sellaisten joita kuvittelemme tärkeimmiksi tarpeiksemme. 

Vasta ripeet kaks vuotta sitten viimein sain itteni luottamaan vieraaseen ihmiseen, siihenkin oli syyllisenä mun Tytti-vanhukauseni. Oli uus avustajaehdokas muutaman pettymyksen jälkeen haastattelussa. Mulle ittelle ei siihen ollut lopulta sanomista. Tää vanhukainen, joka ei juur vieraista piittaa, valahti kirjahyllystä piilopaikastaan haastateltavan olkapäälle, siitä jalkoihin ja ilmoitti jotta hän tästä nyt syliin.  Siihen loppui mun sen kertainen erakkoelämäni. Ja työhöntulohaastattelelu. Jos Tytti oli sitä mieltä korkean ikänsä ja kokemuksensa nojalla että tää on nyt tässä. ei mulla ollut enää sananvaltaa.  Historia todistaa loput.

Sittemmin vaihtui - taas kerran - vammaispalvelun yhteyshenkilö. Päinvastoin kuin udeat edeltäjänsä, jotka täikammalla kaivelivat perusteita joilla hakemiani apuja ei tartteis myöntää, tää tätsy sanoi suoraan että "kuule Jaana. Sä tarttet ilmiselvästi apua ja mun tehtäväni on sitä sulle järjestää". Ja järjesti kans.

Onnellista on että molemmat avustajat, sekä sisäkkö että ulokko kunnioittavat mun omituisuuksiani ja vuosikymmenten aikana kehkeytyneitä henkisiä traumojani. Eivät ryhdy "emännöitsijöiksi" niinku jokunen edeltäjä.  Kunnioittavat mun tarpeitani - enhän mä tunteja tartte, vaan apua asioihin joihin en itte kykene. Eikä nää ihanuudet edes ala semmoselle minkä tiedämme mun itte hitaasti mutta varmasti kykenevän hoitamaan. Et uskokaan miten tärkeää tällainen luottamus voi olla!

Idea on tarpeeni saada säilyttää itsenäisyys ja itsemääräämisoikeus.

Sellainen ei vammaispalveluissa likikään aina ole mahdollista, joku viranomainen väistämättä haluaa kävellä sun ylittes, luullen tietävänsä paremmin.

Parasta lienee kuitenkin se että enää mua ei kukaan ystävistäni halua "virkistää" keksimällä jotain jonka vilpittömästi kuvittelee mun tarttevan. Sellai on oikeesti tärkeää. Että et ala keskenäs päättämään mikä sun läheiselle on parasta ja tarpeellista. Joku saattaa näyttää syrjäytyneeltä ja arvellaan tämän tarttevan apua. Näin saattaa ollakin. Vaan ei mun kohdallani.  Mä tiedän mitä haluan ja tarvitsen. Joskus haluan sysrjäytyä rauhassa - toisinaan tarvitsen elämää ympärilleni. Livenä. Mutta jo mun nettiystävät - oikeet ystävät, ei kaverit - antavat mulle paljon. Ja olen antanut iteni ymmärtää että mä myös olen vastannut saamaani rakkauteen.

Eipä kai tässäkään mitään kovin suurta oivallusta sulle, tulipahan puheeksi.

Täällä mä vietän päiväkahvit ja ehtoopunkut, mikä nyt sit sattuu ajankohtaiseksi.