Entä jos?

Vähän nyt hämmästelen suhtautumistani tulevaan operaatioon.
Se on sellai hybridileikkaus. Suonensisäinen operaatio tehdään läpivalaisuohjauksessa, sanotaan yhdessä opinnäytetyössä.

Homma menee silleen että nivustaipeesta ohjataan peittostentti kohteeseen - tuossa opparissa käsitellään vatsa-aortan pullistumaa, siis tappavaa aneurysmaa ja sen hoitoa. Se on menestyksekäs hoitotoimenpide josta ei jää edes arpia eikä mitään leikkauksenjälkeisiä tehohoitoja tarvita. Onnistuneen operaation jälkeen tyrehdytetään valtimon vuoto ensin ihan nyrkein painamalla ja sittemmin muutaman tunnin hiekkapussin alla makoillen. Pari-kolme vuorokautta täysihoidossa makoilua ja himaan. Tälleen sen kuuluis kulkea.

Mutta kun liskonaisen kohdalla juuri mikään piuha ei ole enää vuosiin ollut ohjekirjan määräämässä kehonkohdassa, meillä tulee olemaan mutkia matkassa. Ensinnäkin kirurgin on päätettävä käydäänkö alkuperäisen, väkivalloin rikotun suonen kimppuun ja koitetaan rassata sen yli kuuden sentin mittainen arpikudos tiehensä tällä hybridimenetelmällä. Vaikka mm. ASO -tautia on tällä keinoin hoidettu, ei tietääkseni juur mulle suunniteltua toimenpidettä ole tässä maassa kelleen tehty.

No, ihan simppeliltähän tuo kuulostaa, mennään vaan rassin ja harjan ja rikkalapion kanssa rikottuun suoneen ja kaavitaan se puhtaaksi? No eipä se ihan tuolleen käy. Siitä oltiin kirran kanssa tavatessamme liikuttavan yksimielisiä. Myös siitä että sanoin suoraan epäileväni vaihtoehtoa a) kun muistetaan että se arpikudos on saanut siellä suonessa vahvistaa itteään lähes 21 vuotta. - Tosiaan, joo, tuumasi Pale -kirra. Vaihtoehtona c) voitais tietty putsata niitä proteeseja, eihän se stentti tiedä onko se luonnonsuonessa vai goretexissa.

Näitä proteeseja mun sisuksissa sit piisaakin valittavaksi. Niitä risteilee tuossa oikeassa kyljessä useampikin sen alkuperäisen suonen rinnalla, siellä on myös takajalasta - siitä vaurioituneesta - irrotettu yli puolen metrin mittainen laskimonpätkä joka sekin meni juntturaan vajaassa puolessatoista vuodessa. Niitä on myös vasemmalla puolen ja yksi risteilee vattan poikki kun piti kokeilla josko se valtimoveri liikkuis ketterämmin sitä kautta oikeaan takajalkaan. Ei liikkunut kuin tovin. Ensin tuli liitoskohtaan iso, todella iso aneurysma ja kohta perään se tappajabakteeri. Kun mun elimistöni ei noita vierasesineitä siedä. Tulkitsi oman luvatta otetun kapineenkin asiaan kuulumattomaksi ja melttasi sekä keräsi huomiota kivuin ja kouristuksin kunnes lakkasi tykkänään verta kuljettamasta mihinkään.

On olemassa myös Plan B. Yhdistetään hybridihoito perinteiseen kirurgiaan. Se on jo ajatuksena vastenmielinen. Akka lähestulkoon sahataan kahtia sekä pitkin että poikinpäin, viimeksikin hakasia poistettiin leikkaushaavoista likemmäs sata.

No, perjantaina ollaan viisaampia. Toivottavasti.

Vaan takaisin otsikkoon.

Entä jos.
Entä jos oikeesti käviskin niin että PÄKSin verisuonikirurgin yltiöpäinen ennuste muuttuisikin todeksi ja oliskin molemmat jalat ehjinä käytössä. Mitä mä ensimmäiseksi tekisin niillä toimivilla jaloillani?

No hitto!
Mettään menisin, sieneen, saattaisin ihan hurjaksi ryhtyä ja kyykkiä myös marjasatoa lakkariin. Ai, se olis ihanaa. Edellisestä sieniretkestäni Harley Parkinsonin kanssa on jo kaiketi kolme vuotta.

 Tää eläköitynyt tyyppi on vieläkin maastokäytössä. Siis oletan että vielä yhdessä pääsemme metsään.

 

 Tässä istun enkä muuta voi. Olin liian kaukana Harrikasta kun jalka petti. Sain ryömityksi lähimmän kannon nokkaan näkyville ja soitin McGyverin keräämään sekä sienet että mut talteen.

 

Sit kun saalis olis asianmukaisesti säilötty hankkisin fillarin ja... eiku, eihän se ole hyvä idea. Mun päänihän meni siitä kohtaa rikki, en oppinut koskaan ajamaan fillarilla, kuntopyörälläkin onnistuin kaatumaan. Kuntovehje ei kaatunut, vain minä koska pää ei kestänyt polkemisessa tarvittavaa ristikkäistä ja vuorottelevaa liikettä.

No ainakin tanssimista kokeilisin, mun lempiliikuntamuotoni ihan lapsesta asti. Ei mun aivot oikein sitäkään ymmärtäneet, siis kymppitansseja, mutta aina on hyvä kokeilla. Vedessä mä liikun tälleen puolikkaanakin kuin saukko, siis uimasille. Pyykkihuolto helpottuis kun pääsisin keskenäni pyykkitupaan, tiskit hoituis yhdellä seisomalla eikä pahimmillaan kahden päivän mittaan niinku nyt.
Voi, ihminenhän voi kahdella takajalalla tehdä vaikka mitä!

Mutta kun se ei mahda toteutua. Tuon ongelman kanssa on kupattu kuukausia, jopa vuosia ennenkuin sitä traumaa on edes kuvattu ja joka kerta on kauhistuttu että herranjestas, nyt on kiire. Seuraavalla kerralla sama juttu, joskus nopsempaan, joskus, kuten tää perjantainen homma, vei ekasta lääriretkestä 11 kuukautta ennen kuin saan taas vähän apua. Joka jumalan kerta on pitänyt ensin jonottaa tk-aikaa, sit kinuta ABI-mittaus, sit kinuta lähete keskussairaalaan, sit käydä kaikissa mahdollisissa kuvannuksissa ennen leikkuulaudalle päätymistä.
Meidän sotesysteemi nyt vaan on tällainen. Toistaiseksi. Joka paikkaan tarvitaan lähete sieltä alimmalta taholta vaikka kyseessä olis ties kuinka mones toistuva juttu. Mä niin toivon että ne tuolla HUSissa ottaa mut kotilemmikiksi ja sais näitä korjauksia tiiviimpään tahtiin. Toki myös toivon että tää uus sotelaki ehtii parannuksineen aika pian äänestyskuntoon ja pressan siunaamaksi.

Kai mä sen verran ihminen vielä olen vaikka muhun on melkoinen määrä erilaisia varaosia tungettu eri puolille kehoa, että nyt vähän jänskättää.

Tämän tarinan kevennyksenä saatte muutaman taiten niitatun haavakuvan.
Enpä tullut yhden leikkauksen jälkijutuista dokumentteja ottaneeksi, olin niin pitkään niin kipuisa. Silloin nääs avattiin reitit molemmista nivusista ja tottahan ne sit hankki pöpön itteensä. Ei sairaalabakteeria vaan SA Lugdunensiksen. Se kuuluu ihmisen ihon suojavarustukseen hyviksenä mutta jos se pääsee livahtamaan elimistöön se on tarvittaessa tappava.

Lähes kaksi kuukautta niitä leikkaushaavoja hölvättiin, kaiveltiin, putsattiin ja koitettiin sitä pirulaista häätää musta tiehensä että saatais ne ventit umpeen. En suosittele sitä pöpöä. Tätä lajia toimitettiin kolmasti viikossa ja viikonloppuisin tää monilahjakas liskonainen ryhtyi itte haavahoitajaksi.

Ja mitä tekee tää pöpö? Jemmasi ittensä mun sisuksiin iskeäkseen seuraavaan proteesiin, niin että ennen leikkausta kävin silloisen radiologin kanssa taajaan treffeillä kun hää ultraohjatusti imuroi sellaista choronkastikkeennäköistä paskaa mun proteeseista.

Nää pari seuraavaa kuvaa ei ihan ole pornoa. Mutta aika perverssinnäköinen nainenhan musta on noitten puukkojen jäljiltä kyllä muotoutunut. Toki noita taistelujälkiä on muuallakin, pitkin kroppaa.

 Haavahoitaja pyynnöstäni kuvasi viimeisimmän operaation jäljet.

 

 Enpä enää muista täsmällistä lukua mutta likemmäs sata noita hakasia poistettiin. 

 

 Eihän nää niin kaunista katseltavaa ole vieläkään, eivätkä varsinkaan tuoreeltaan

 

Vuodesta 2015 lähtien on tehty, vaihdettu, siirretty, taisteltu aneurysmia ja tappajabakteeria vastaan jotta amputaatiolta vältyttäis. Ihan eka proteesi laitettiin huhtikuussa 2000, kahdeksan kuukautta sen leikkausonnettomuuden jälkeen. Jo siinä vaiheessa syntyivät ensimmäiset korjaamattomat vauriot.

Olis aika nastaa jos tällä kierroksella sais vähän enemmän aikaa kuntoutumiseen ennen seuraavaa. Aina en ole ehtinyt kunnolla toipua leikkauksesta kun taas revitään akka auki ja siirrellään suonia.
Kinttu on oikeesti ihan pilalla ja aika hyvin jos surkastunutkin.

Tällaista pohdintaa tämän yön kulukkeeksi. Puoli kahteen mennessä olin herännyt kipuun kolmasti ja päätin että ei nukuta sit. Meen aamulla samoilla silmillä lääriin ja koitan muistaa mitä varten.