Herran lapsi

Multa kysellään jatkuvasti miten olen, miten saatan olla ja suhtautua maailmaan näin positiivisesti.

Johduin siitä pohtimaan positiivisuuttani - sitä minkä lukijani tulkitsevat positiiviuudeksi.

Olen itse sitä mieltä että en juurikaan positiivisuutta viljele. Missään tapauksessa en viljele perusteetonta positiivisuutta, Se on perseestä, kuten lapseni murkkuina asian ilmaisivat. Ja oikeassa olivat.

Realismi ja sen lainalaisuuksien kanssa eläminen on se pointti - pihvi, niinkuin jenkit sanovat.

Olen usein vastannut myös että meillä on hyvät puhevälit Luojani kanssa.
Olen myös sanonut että Jumala ei ole niin holtiton että tekisi hätiköityjä ratkaisuja. Mun kuolemani elokuussa 1999 saattaa kuulostaa hätiköidyltä, mutta y tahi toisesta Luojani tuli katumapäälle siinä vaiheessa kun henkiin palauttaminen ei ollut vielä liian myöhäistä.

Vuosikaudet kesti ennenkuin olen ollut jyvällä syistä, alan vähitellen ymmärtää miksi olen täällä edelleen.
Eikä mulla silleen ole hätäpäivää, jos lipeän tieltä, minua kyllä muistutetaan, ihan avokämmenellä.

Pohditaanpa sanontoa "anna pirulle pikkusormi - se vie koko käden"
Minä annoin pikkusormeni Luojalleni - hän vastapalvelukseksi vei koko ämmän. Ohjaa ja tuuppii, laittaa vastuksia tielleni jotta pysyisin agendassa ja nöyränä elämän edessä.
Mutta Luojani huolehtii myös siitä mitä teen ja kenelle teen. Läpsii silmille jos lipeän, vuodattaa siunaustaan ja armoaan rajoituksetta.
Ihan on yhdentekevää mikä juuri sinun luojasi nimi on. Sama tyyppi meitä ohjaa ja varjelee.

Siksi minun on niin vaikea ymmärtää erottelua ja arvostelua eri uskontokuntien välillä.
Herran lapsi