Tekee mieleni kirjoittaa joulutrauma tiehensä

Oikeastaan on tehnyt mieleni kirjoittaa paljon, paljon enemmänkin kesän jälkeen. On tehnyt mieli purkaa tapahtuneita, omaa kuntoa, toipumisen hitautta, mahdollista paranemista.

On tehnyt mieleni kirjoittaa rakkaudesta, kaipuusta, rakastettuna olemisesta, välittämisestä, huolehtimisesta.

On tehnyt mieleni kirjoittaa kärkeviä vammaispalveluista, vakavien sairauksien tunnistamisesta, tutkimusten viivyttelystä. Hoitoonpääsyn eriarvoisuudesta eri puolilla maata. 

Voi miten paljon mulla tuolla arkiston hämärissä luolissa on blogiluonnoksia jotka syystä tai kolmannesta ovat jääneet kesken ja aika on niitten ohitse paahtanut kuin kahtasataa Napolin moottoritiellä.

Mutta pohditaan sitä joulupaniikkia nyt, se kun alkaa olla aika ajankohtainen. 

Luulin sen jo selättäneeni kun en ole joulua nykymerkityksessään vuosikausiin viettänyt missään muodossa. Pikemminkin silleen Kirsi Kunnaan tapaan: ovet lukossa, ikkunat tukossa ja piipun päällä hattu, ihan niinkuin Ville ja Valle mökissänsä.

Tänä vuonna se ei ole mahdolista koska tuorein vävykokelaani haluaa minut mukaan jouluksi nauttimaan perinteistä. Ne "perinteethän" minua ovat aina eniten joulussa pelottaneet. 

Jos jouluun ei kuulu silmitön ryyppääminen aattoaamusta alkaen niin että joulukirkossa  jollein tulee kännilöysät housuun, on tarjolla muuta epämukavuutta koko kylälle. Sen ylenmääräisen viinan vuoksi. 

Vaan ei ole absolutismikaan jouluna aina ihan paikallaan. Viinan sijaan otetaan esiin vuoden kaunat, epäonnistumiset, haukkumiset ja laiminlyönnit. Kun sanat loppuvat on käsillä aina nyrkit. Sillä ei ole väliä onko nyrkin kohde pieni lapsi tai aikuinen, omaa väkeä tai jouluvieras.

Olen viimeiset viisi vuotta nauttinut yksinäisestä joulusta - korjaan, en ole ollut yksinäinen, mutta yksin. Rauhassa. Erossa asumisvuosinani McGyverin kanssa joskus syötiin aattona kevyesti yhdessä ja otettiin lasillinen - pari punkkua, mutta ryypiskelyyn en suostunut. Olin siitä jo saanut kyllikseni kaikkine mausteineen.

 Viime joulun vietin kissojen kanssa ja niin oli meininki nytkin, vaan toisin kävi. Ei mulla nyt ole mitään perustetta äkkiä syttyneelle joulutraumalleni, tiedän että meillä on kivaa neljästään (luullakseni, vävyn residenssi on kyllä sellai ovetauki-huusholli, jos ystävä tarvitsee seuraa tai apua,  askeleet hänen torppaansa johtavat)

Johtuuko tää epämukava ja aavistuksen ahdistunut fiilis pelkästään menneiden vuosien jouluista?  Kenties. Joulu on paria poikkeusta lukuunottamatta ollut karmea kokemus koko kuuskytkolmevuotisen elämäni aikana.

Voitaisko rakkaat lukijat nyt sopia vaikka silleen että tänä jouluna kunnioitetaan jouluvieraitamme, perhettämme, joulun kristillistä sanomaa - ei tartte olla mitenkään uskossa tahi lukea itseään kristityksi voidakseen huomioida lähimmäisensä, olla ystävällinen ja keskittyä rauhaan sekä siihen hyvään mitä meillä juur nyt on? 

Mitä tulee joulusiivoukseen. Mkä mahtaa olla sen perimmäinen  funktio? Halutaanko pestä pois vuoden synnit, niin omasta sydämestä kuin pölynä ja pinttyminä esiintyvät roiskeet huushollissa? Luultavasti.

Itte en ota siivousstressiä, en toki siihen kykenisikään - sen paremmin suursiivouseen kuin  stressiinkään, noin yleisesti. 

Eipä ollut tulevan perjantain pelastajalla, syntymäpäiväsamkarillakaan ylen siivoa ja puhdasta seimessään, vaikka viereen olivat katoliset jo  aikoja sitten  ehtineet väkertää kullankimalteisen syntymäalttarin Betlehemin Syntymäkirkon kellarin uumeniin.

Tähän seimeen, siis karjasuojaan, kerrotaan Jeesuslapsen syntyneen. 

Tällaisen pytingin rakensivat kuninkaan, Messiaan kunniaksi myöhemmin.

Itse kirkkohan on pykätty oletetun syntymäpaikan päälle