Niitä kuvia...

Niin, kiirutta on ollut ihan pitelemättäkin. Enkä nyt ihan tarkasti muista missä järjestyksessä mitäkin on tapahtunut, mutta se peevelin Tytti lähti livohkaan eilisehtoona. Taas. Tällä kertaa tilanne on sikäli ikävä, että Tytti vei mennessään flexitaluttimen, jossa sen piti tutustuman lähiympäristöön. Ihan huoli pukkaa päälle, kun kusi (herran jestas sentään! eiku KISU) kauhuissaan varmaan lymyään jossain piilossa. Toivon ja rukoilen ettei se sentään ole hankkinut itseään mihinkään liemeen. Sen flexin kanssa. Onneksi sillä on kaulapannassa nimi ja puhelinnumero ynnä se siru.


Tässä tuli vietetyksi myös Lopen päivää. Oikein lippujen liehuessa. Edeltävänä perjantaina kipaisin Korsuhartaudessa. Mikäli oma seurakuntasi sellaisen tilaa ja järjestää, mene ihmeessä.



Kotiseutujuhla on kotiseutujuhla. Sellainen oli Lopen päiväkin. Museolla avoimet ovet, aamu alkoi messulla ja kunniakäynneillä, sitten juotiin valtuustosalin porstuassa kahvit ja mansikkakakut, kuultiin viisaita ja nostattavia puheita ynnä julkistettiin pitäjän kansallispukukirja.
Maija Stiina vaikutti aikoinaan, joskus 1800-luvun alkuhämärissä täällä Lopen Syrjässä. Tietämättään hän antoi nimensä myös uutukaiselle kansallispuvullemme, Lopen naisen puvulle. Oikealla pikemminkin talvinen punainen, villaröijyllä varustettu ikkunaprinsessa Pirkko ja vasemmalla ihan ilmielävä Anneli kesäisemmässä asussaan.

Joku joskus halusi nähdä kirjoituksiani paikallisaviisissa. Tällaista perushuttuahan minä lukijoille kirjoittelen. Tärkeistä asioista pitäjän arkisessa menossa. Tapahtumista, ilmiöistä. ihmisistä, harrastuksista, uusista yrittäjistä...

Tänään pääsin hemmottelemaan itseäni, kun kävin tekemässä jutun lemmikkiurheilulajistani, salibandysta. Nimen omaan nuorisotoiminnasta tässä pitäjässä. Totuushan on että juur minä sen lajin nuorisotoiminnan tänne Lopelle silloin entisessä elämässäni toin ja lanseerasin. Tätä nimenomaista toimintaa jatkamaan perustettiin sittemmin oma seura, jonka nuorten pelaajien touhuja olen sydän läpättäen seurannut. Kaipaan tätäkin toimintaa, voi kun joskus pääsisi taas mailan varteen.



Perheessäkin on ehtinyt syntyä surua. Sisareni (ei nyt se puolikas, vaan kokonaan isäpuoleni tekosia) menetti puolisonsa aivohalvauksen myötä tässä päivänä muutamana. Kirpaisee, kun perheeseen osuu. Täytyy laittaa adressi, en ajatellut mennä hautajaisiin, kun ovat kaukana, enkä ole koko ukkoa ikänä nähnyt. Sen siskonkin 40-vuotisjuhlissani viimeksi.


Ja sitten niitä kisuja.

Vauvat täyttivät seitsemän viikkoa. Ja meno sen kun kiivastuu. Mikä oli tietty odotettavissakin. Reippaita ovat, paksukaiset.

Ehtivät joka paikkaan. Verhoihin, kirjahyllyjen päälle, kadoksiin, koirankuppiin ja...

... vaanimaan vihollista tai...

... kuten edellisessä postauksessa mainitsin, tekemään taikatemppuja. McGyver etsi ihmeissään kaikki työhuoneeni kolot, kaapit ja nurkat, mutta ei löytänyt villikoita. Kunnes tuli tarve puhelimen laturille. Siellähän ne pötköttivät sylikkäin ja näyttivät ällistyneiltä kun silleen häirittiin.

Ei ne oikeasti mitään Houdineja ole, tarkempi tutkimus osoitti että laatikoihin pääsee myös takakautta. Ei ole pöydässä takalevyä.

Hyvää ruokaa olen tehnyt myös.

Täällä piileksii tuoretta kirjokalaa marinoitumassa.'

Ostetaan kaupasta puolikas kuollut kala.
Fileoidaan ja leikataan ohuen ohuiksi siivuiksi, jotka asetellaan ohueksi kerrokseksi laajalle lautaselle tai vadille.
Sirotellaan varovasti kalan päälle sokeria,
sitten sitruunapippuria,merisuolaa ja tuoretta tilliä. tarpeeksi, sillä muuten sitruuna "polttaa" koko kalan.
päällystetään ohuilla sitruunanviipaleilla.

peitetään tiukasti folion alle ja haudataan jääkaappiin muutamaksi tunniksi.

Maistuu hyvältä uusien perunoiden kanssa. Tai voileivän päällä. Tai salaa yöllä jääkaappireissulla.

Nam!
Pekkakin on kasvanut vuodessa melkoisen pätkän. Tarvitsi ihan uuden ruukunkin.

Ja tässä uusin perheenjäsenemme limekultaköynnös. Yleensä en ole tavannut ostaa viherkasveja kaupasta, vaan pöllin oksia milloin mistäkin. Alkuperäinen suunnitelma oli kasvattaa keittiön ja olohuoneen väliseen aukkoon vihreä kappa. Mutta päivänä muutamana Mc Gyver bongasi kukkakaupasta tuollaisen valtavan hökötyksen kympillä. Pakkohan se oli ostaa pois kuleksimasta. Minusta se on kaunis.