torstai 21. helmikuuta 2013

Rehellisyyden paikka

Facebookissa oli taannoin meneillään vanhojen kuvien viikko. Kilttinä tyttönä minäkin kaivoin mieleisen kuvan menneisyydestäni. Kilttinä tyttönä. Niin. Vaan en kilttinä ollenkaan itselleni.

 

Laitoin kuvan, joka oli otettu muutamaa kuukautta ennen kuolemaani. Silloin kun maailma oli avoinna edessäni, silloin kun tein kaikkeni peitotakseni epäonnistuneen avioliiton, kun tein kaikkeni ollakseni vaipumatta katkeruuteen ja vihaan menetettyäni suuresti rakastamani ihmisen, kumppanin maailman tuuliin.

Kun katsoin profiilikuvaani vieraan silmin olin yhtäkkiä tukehtua katkeruuteen, menetykseen, vihaan.

Minun oli pakko tunnustaa itselleni että olen katkera, anteeksiantamattoman katkera.

 Olen viimeiset lähes neljätoista vuotta vakuuttanut itselleni että tämä oli parasta mitä Luojani minulle on tehnyt. Olen löytänyt uuden suunnan elämälleni ja kaikkea muuta ihan silkkaa tuubaa.


Ja paskan marjat, sanon minä. Toki olen löytänyt uuden suunnan elämälleni. Olen rakentanut maailmani uusien vajavaisten ulottuvaisuuksieni mukaan.

"Elämänlaatuni on parantunut."

"Olen löytänyt uusia ystäviä."

"Olen löytänyt suunnan elämälleni."

"Olen selvinnyt hienosti kuolemastani."

"Olen ollut pakotettu vertaamaan elämääni siihen miten olisi voinut käydä."

Ja mitä sitten?

Kaikki nuo edellä mainitsemani ovat ulkoa tulleita kommentteja. Niiden mukaan olen elänyt.

Voitko kuvitella tilannetta jossa toivoisit voivasi vaihtaa "hienon selviämisesi"  vaikkapa toispuolihalvaukseen tai pyörätuoliin?

Niin, en minäkään sellaista ajatellut....   ennen kuin.

Jos olet vieraillut Liskolandiassa alusta pitäen tiedät että ohjekirjan mukainen nukkuminen päätyi osaltani vuonna 1999.

Samalla päättyi työntekoni. Kaikessa. Niin rakastamassani ammatissa kuin uudelleen koulutettunakin. Kaikki tuo tyrmättiin minulta ihan suorilta.

Kesti yhdeksän vuotta ennen kuin tohdin kokeilla pientä työntekoa, sitä senttaamista. Rakensin toimeentuloni sen tuoman lisätienestin varaan. Totuus on kuitenkin se että en jaksa. Vasta hiljattain myönsin itselleni että se tie on kuljettu päähän asti. Voin tehdä joitakin mielenkiintoisia keikkoja, nytkin tulossa on ihanat treffit näyttelijä Antti Litjan kanssa. Mutta en voi enää laskea toimeentuloani kirjoittamisen varaan.

Tässäpä yksi syy miksi olen laiminlyönyt juuri Sinua, rakas lukijani. En ole jaksanut. Olen hoitanut voimieni mukaan minulle siunaantuneet velvoitteet, mutta samalla olen väsyttänyt itseni liiaksi elääkseni omaa, mieleistä elämääni.

Odotan kevättä.
Eilen hinasin talvivarastosta taimiruukut sisälle lämmittelemään, ostin ison multasäkin ja uusia kukkaruukkuja. Olen silti taipuvainen luomaan uutta. uutta elämää kasvimaalleni ja ikkunalaudoilleni. Mutta varsinainen into tänä vuonna puuttuu. Enkä sen usko ihan heti palaavan. Mutta silti...

Rehellinen on oltava. Jos ei muuta niin itselleen. On oltava lupa tunnustaa tappionsa. On oltava lupa vaipua ankaraan vitutukseen. Sillä yltiöpositiivisuus on hengenvaarallista. Se ei ole aina totta.

Minä olen kärsinyt elämässäni raivorealistisesta luonteesta. Tai niin olen luullut. Raivorealismiin kuuluu myös tappion ja katkeruuden tunnustaminen. Kun olet sinut menetyksen ja katkeruuden kanssa olet vasta sitten kykenevä taistelemaan sitä vastaan. Etsimään sitä positiivisuutta, valoisia mietteitä, niitä onnenpipanoita.

Olen siis saavuttanut uuden kasvun tason. Olen myöntänyt rehellisesti itselleni että nyt vituttaa, oikein isolla Veellä. Nyt minulla on kohde jonka selättää. Nyt olen saavuttanut rehellisen rohkeuden tilan. Tiedän ja tunnen vastustajani, vaarallisimman vihamieheni. Saan uutta voimaa päästessäni kokoamaan voimani vihollistani vastaan. Tiedän miten toimia. Tiedän mistä hakea apua.


Enää tarvitsee saada voimia siihen.





10 kommenttia:

  1. Oi Rakas!

    Juuri kirjoitin sulle privapostia FB:iin, lue sieltä. Liekö vaihteeksi telepatia toimi?

    (olisi TAAS runsaasti tarvetta salasana-blogille...miten se onnistuu blogspotissa?)

    Kaunis olet tuossa kuvassa, mutta kaunishan olet muutenkin!

    Miten musta TUNTUU, että pitäisi soitella sun kans ilman "ylimääräisiä" korvia..? Tehdään niin kun tilanteet sallii?

    Muista, että olet rakas ja sydämessäni!!! <3

    *ISO HALAUS*

    VastaaPoista
  2. Koskettava kirjoitus. Kiitos sinulle, laitoit ajattelemaan elämää. Hyvää kevään jatkoa!

    VastaaPoista
  3. Kaunis kuva!

    Ja juuri tuo minua risookin kaikissa positiiviskirjoissa ja henkisyysoppaissa että kaikki on aina hyvin. Minusta vitutus ja kiukku kuuluu elämään, koska me ollaan ihmisiä ja meillä on inhimillinen tunne-elämä.

    Joskus tuntuu siltä, että noiden kirjoittamiesi lauseiden sanelijat tai oppaiden tekaisijat eivät itse koskaan ole kokeneet mitään kummempia vaikeuksia... (Tai sitten niillä on ollut jotain aivan käsittämätöntä paskaa koko elämä sairauksineen, menetyksineen ja muineen päivineen mutta ne ovat merkillisesti valaistuneet tai seonneet ja julistavat jotain ilosanomaa jotta meillä taviksilla olisi ärtynyt olo kun me ei kyetä samaan! :D )

    Mulla ei oo ollut ihmeempiä vaikeuksia elämässä ja silti usein vituttaa. Eihän koskaan tulisi pyrittyä parempaan jos kaikki olisi vaan tasapaksua mukavaa..? Ja miksi pitäisi iloita ikävistä asioista?

    VastaaPoista
  4. Miksiköhän mulla ei ole mitään kommentoitavaa. Kai siksi, että pyörin juuri nyt niin oman napani ympärillä, että pitäisi hävetä. Mutta kun olo on se mikä on, niin ei voi mitään. Kai siinä on vähän vitutustakin mukana.....

    VastaaPoista
  5. Todella rehellinen ja hyvä kirjoitus. Ja kolahti korkealta ja kovaa.

    VastaaPoista
  6. Kaikki isot negatiivisetkin tunteet ovat rakennuspaikoita! Viha, katkeruus, kiukku...jos ne kuluttavatkin, niin kyllä ne myös omalla tavallaan kantavatkin. Vain voimakas ihminen uskaltaa sanoa olevansa joskus heikko! Tästä on nyt hyvä nousta ja jatkaa...vain päivää kerrallaan, paraskaan ei saa kahta.

    VastaaPoista
  7. Kirjaimiston kaikki kirjaimet on tarkoitettu käytettäväksi. Myös isot niin kuin pienetkin Veet...
    Yltiöpositiivisuudesta olen samaa mieltä kanssasi. Uskon silti, että se on joillekin joissain tilanteissa se ainoa oikea mahdollisuus selvitä.
    Maahan tömähtäminen ilmalennon jälkeen on aina kivuliasta. Siitäkin perspektiivistä voi kuitenkin oppia maailmaa rauhassa katsomaan...

    VastaaPoista
  8. MISSÄ sä olet?
    MIKSI susta ei kuulu mitään?
    \o/ ...haloo?

    VastaaPoista
  9. Onpas kerrankin rehellinen kirjoitus. Hienoa että joku voi olla itselleen noin rehellinen, harva on! Jatkoa odotellessa.

    - PHS-

    VastaaPoista