lauantai 1. toukokuuta 2010

Vappumietteitä ja muutenkin



Läyliäinen on saatettu kunnialla vapun juhlan syövereihin.
Meillä on, mikäli viimevuotisesta muistatte, (Edit Piaf tarkisti: se ei kyllä viime vapusta ole mitään kirjoittanut) tapana aloittaa vapun vietto Lopen Mieslaulajien konserttikiertueella ympäri kyliä.

Tänäkin vuonna kylämme osalle lankesi kiertueen viimeinen setti. Se tarkoittaa sitä että aktiivinen kylämme pääsee nauttimaan herroista pitempään kuin muut. Osansa on ehkä silläkin että toista kymmentä vuotta laulumiehiä on voideltu sillileivillä ja kunnon kahveilla konsertin päätteeksi juuri meidän kylällämme. Muudan mies kyllä kehui että kirkolla oli paras konsertti: siellä yleisö sai simaa ja munkkeja..., sanoin sille miehelle että menee ostamaan arpoja, takuulla jää paremmin mieleen tämäkin vappu...

Se hänestä.

Tapasin ennen hulinoita paikallisella terassilla tarkkanäköisen ja herkkäsieluisen ystäväni Tarun. (Hei vaan Taru, tämä on niin tärkeä juttu että saat luvan esiintyä ihan nimelläsi nyt.)

Taru on niitä ihmisiä joille on turha puhua kirvesvarsista yhtään mitään. Kysymykseen: mitä kuuluu? oli ihan pakko vastata että pelkkää paskaa, jos totta puhutaan. Ei olisi ystävä uskonut jos olisin sanonut että kiitos, hyvää kuuluu.

Pelkkää paskaa sikäli, että on kevät, leppä lopettelee kukintaansa, koivu aloittaa ja molempien sekä pajun siittiöt kisaavat hengitysteissäni kevään riemulla. Juhlaan ovat tietty liittyneet sekä reuman, iskiaksen että fibromyalgian tarpeet. Preesensmasennus on nostanut päätään melkoisen akuuttiin tilaan. Ja oikeesti vaivaa se uuden kodin etsintä mieltä myös.

Tämähän on teille kaikille tuttua jupinaa. Hämmennyin toviksi kun Taru tiedusteli todellista vointiani. Olen kuulemma ollut viime aikoina kovin negatiivinen ja synkkä. Blogissa. Olenko? Olen vissiin. Pohdiskelimme ilmiötä tuopillisen verran.

Täällä blogistaniassa ja varsinkin Liskolandiassa on jotenkin helppoa olla oikeesti rehellinen, kuvata sitä mitä todella on menossa. Kun lähden liikkeelle ja ihmisten ilmoille, otan näemmä automaattisesti roolin niskaani. Iloisen, vahvan, ylpeän. On niin vahvasti sisäänrakennettua tämä "keskiluokkainen, semiakateeminen paremmuus", mihin minut on kasvatettu, että se tunkee vieläkin pintaan vastoin tahtoani.

"vaikk on ruvella perse/niin paidat on siliämässä" (juicea) Tästä pitää taas jatkaa tuolla vainajien puolella.

Pointti tässä oli se että ystävyys ei tarvitse jatkuvaa yhteyttä. Ystävyys on enemmän. Kolmensadan metrin fyysisestä välimatkasta huolimatta tapaamme Tarun kanssa perin harvoin. Hän on kuitenkin sangen läheinen ja tärkeä ihminen minulle. Rehellisyydessään, suoruudessaan, tinkimättömyydessään. Taru on harvoja minua suurempia ihmisiä lähelläni. Otan tällaisen ystävyyden nöyränä vastaan. Vailla vaatimuksia. Vain ystävyytenä.

McGyver tuolla seinän takana kuuntelee (katsoo) vanhoja Tartu mikkiin- lähetyksiä. Minä katsoin peräti kolme jaksoa, mutta oli pakko siirtyä sivummalle, pääni ei kestä niitä valoja ja nopeasti vaihtuvia kuvakulmia. McGyver katsoo, minä kuuntelen. Ja odotan syksyä, jolloin pieni siskoni otto-Kristiina on siellä mukana. (en laita linkkiä salasanan taakse)

Huomenna(tänään) päivä alkaa ennen yhdeksää Wanhojen autojen vappuajelun startilla ja jatkuu työväen ja vakaumuksensa puolesta kaatuneiden hengessä. Myöhemmin ehtopäivällä vielä työväen perinteinen vappujuhla täällä Lopella, Salonkylän pienviljelijäintalolla.

Siitä kulttuuripläjäyksestä selvittyäni suunnistan Sirkan residenssiin viettämään varsinaista vappua hyvien ystävien, hyvien ruokien ja hyvien juomien kanssa, laulaen työväen ja muita suosikkilauluja. Mutta vain sen verran että kykenen sunnuntaina mukulamessuun, joka ensimmäistä kertaa järjestetään täällä Lopella, sekä haastattelemaan seurakuntapastoria, joka on messunnut täällä toista vuotta. Olemme Jatta-papin kanssa yrittäneet viime syksystä asti sovittautua yksiin haastattelutilanteeseen, jospa se nyt onnistuisi.

Kuulkaa ystävät, vaikka olen oikeasti nyt kohtalaisen masennuksen vallassa, olen silti elämässä tiukasti kiinni. Kiitän Herraa saamastani, myös masennuksestani, jonain päivänä poimin tästä ahdingosta kypsät ja maukkaat, ravitsevat hedelmät.

Nyt menen maate. Siltä varalta että kykenen nukkumaan.

Ai niin.

Lupasin Susikairan Akalle
vaihtarin:

Tässä ne on molemmat. Aapo ja äitinsä.

5 kommenttia:

  1. Voih miten hauska kuva! :) Kyllä vain sateiseen vappuaamuun tuli aurinkoa tämän kuvan myötä!

    Lujat rutistukset haltijakummimummille!

    VastaaPoista
  2. Mahtavaa, itsekin toivoisin rehellisyyttä peliin, mutta tiettyä hienotunteisuuttakin. Juu joku on TartuMikkiin -ohjelmassa mukana. Tulin vain kertomaan että olet tärkeä isosiskoni. t. ottoKristiina

    VastaaPoista
  3. HUONO päivä, mutta halaan kuitenkin! ♥

    VastaaPoista
  4. ihana Aapo.

    Lämmin, vaikkakin sateinen halaus täältäkin.

    VastaaPoista