sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

Lepopäivän ratoksi


Miten nyt taas on sunnuntai?

Tunnustan että edesmennyt viikko on aika hämärän peitossa.

Annoin siis kropalleni periksi ja sallin taudin mellastaa sisuksissani, kurkussani ja mielessäni mielensä mukaan. Lämpöäkään ei loppuviikosta oikein ollut: alle kolmenkymmenen kuuden celsiuksen näyttää mittari edelleen. Joko alan kärsiä kroonisesta hypotermiasta tai sitten pitää vaihtaa hienoon digitaalimittariin paristot. Verenpainemittaristakin on hönkä loppunut enkä ole siis kunnon potilaan tavoin kytännyt aamuin-illoin tärkeitä lukemia. Ja voin oikeastaan aika mukavasti jo. Ilman niitä mittareita.

Jos ketä kiinnostaa, kerron vielä että yöyskä vaivaa sekä minua että perhettäni vielä jonkin verran. Siis minua vaivaa vaakatason yskä ja yskäni vaivaa muuta perhettä.

Aivotoiminta on vielä lamaannuksissa joten mitään nobel-tason älynväläyksiä ei kannata odotella tässä blogissa. Jollei sitten kommenteissa... Ja väsyttää. Väsyttää kaiken aikaa ihan vietävästi. Toisaalta tämä taitaa olla ensimmäinen kesä kymmeneen vuoteen jolloin olen tahallani yrittänyt ottaa ihan iisisti.

Kuulkaa, olen hyvilläni siitä että olen tohtinut purkaa mieltäni ja pelkojani kanssanne. Erikoisen hyvilläni olen kommenteistanne. Välittämisestä. Ensi kertaa tuntuu siltä että voin ihan hyvin olla ja tuntea juur niinkuin tuntuu. Ainakin koen että kelpaan ihan tällaisena kuin just nyt satun olemaan. Ilman mitään kotkotuksia. Saan otsa kirkkaana tunnustaa että olen alamaissa. Edes rakkaimmat harrastukseni eivät ole napanneet. Teen kaiken aavistuksen vastahakoiseti ja haluttomasti. Kuin puolipakolla. Mutta ensimmäistä kertaa minulla ei ole siitä huono omatunto eikä kelvoton olo.

Olen pohtinut mahtaako asenteeni itseeni ja halvaukseeni muuttua kun kymmenen vuotta uutta elämää täyttyy. Eikä sekään ole se varsinainen virstanpylväs, vaan se toivottavasti viimeinen angiografia joka on tänä vuonna vielä tulossa. Vielä kerran minua halutaan muistuttaa kantamastani aikapommista. Olen ravannut taajaan Hesassa Töölön sairaalassa syynättävänä. Tahtovat tietää mitä aivoilleni kuuluu, pysyvätkö piuhat ja platinat kasassa. Yhteen valtimoon jäi pullistuma johon ei ollut pääsyä eikä sitä siis voitu operoida silloin eikä myöhemminkään. Nyt sitä on kalliin laittein ja monen ammatti-ihmisen voimin ihmetelty vuosikaudet.

Kysyin kerran neurologilta syytä toistuviin tutkimuksiin. Ja mitä jos se pullistelija tekee jotain odottamatonta. Mitä silloin tehdään? Ei mitään. Ei voi tehdä mitään. Se on sitten loppu. Slut. Kaputt. Ai että minua kiinnostaakin kuin kilo paskaa tietää kulkevani aikapommi päässä. Mitä hiton väliä on tietää sen tila jos sille ei kerran ole mitään tehtävissä. Välillä tunnen olevani syväjäädytetty hanhi joka vain odottelee tekniikan ja lääketieteen kehitystä. Tiedän että kuolema korjaa minut lopulta siinä missä muutkin. En vaan mitenkään tahdo tietää milloin.

Tästäpä puolestaan johduin miettimään hiljattain menehtyneitä läheisiäni. He tiesivät kuolevansa just nyt, ensi viikolla tai lähiaikoina. Ja syöksyin potemaan omantunnon moitteita. Miksi mutisen kaiken aikaa asiasta joka on väistämätöntä. Siksi että se on MINUN helvettini. Saan kokea sen juuri niin kuin se minusta tuntuu. Siksi toisekseen, ei se aivoverenvuotoon kuoleminen niin kovin kummallista ole. Minäkään en tiennyt siitä mitään, ennen kuin olin palannut takaisin ja se varovasti minulle kerrottiin. Ja loput luin papereista. Luotan siihen että Herra hoitaa asian ensi kerrallakin tahtonsa mukaan.



Minulla on melkoinen määrä karhuja. Jostain syystä saan karhuja tuliaisiksi, lahjaksi tai sorrun ostamaan niitä ihan itse. Roosan hellässä syleilyssä on Jääkarhu jonka sain aikoinaan potilastovereiltani Heinolan Reumalla. Käsinojaa vasten ovat Lalle, nelkytvuotislahjani kummipoikani äidiltä ja taustalla Karhu, tai oikeammin Karhun korvat. Tämän tyypin toivat
naisasiakkaani kun olin päässyt kotiin sairaalasta. Silloin. Kymmenen vuotta sitten.

Hyvää naistenviikkoa rakkaat naiset.
Herra olkoon kanssanne.

9 kommenttia:

  1. Niin vakavia pohdit etten oikein osaa sanoa mitään.... Mutta ymmärrän tuntemuksesi ja ajatuksesi kyllä. Ja hyvänen aika sentään, totta kai saat olla oma itsesi ilman "kotkotuksia" sun muuta! Jos on alamaissa, sitten on. Voimia kovasti toivon ja lähetän halauksen kera!!!

    VastaaPoista
  2. Osaan vain halata lujaa ja toivottaa voimia sekä jaksamista! Saat olla juuri tuollainen. Olekin.
    Laitan huomenna sen puseron tulemaan sulle, toivottavasti se ilahduttaa. :)

    VastaaPoista
  3. Tuo minuakin eniten näissä loputtomissa tutkimuksissa turhauttaa, että useimmiten lopputulema on se, että korkeintaan selviää, missä on vika, mutta sille ei voida yhtään mitään. Kyllä nämä asiat tosiaan ovat lopulta "Korkeemmas käres" ja hyvä niin..

    Roosa on tosi suoinen, kun se halaa karhua :-) Onneksi sinullakin on noita karvaisia ja vähemmän karvaisia rakkaita, jotka välittävät sinusta PALJON.

    VastaaPoista
  4. Hyvää naistenviikkoa sinullekin!

    Karhu on ollut nyt tapetilla täälläkin päin. Sekä uutisotsikoissa että voimaeläimenä henk.koht. Karhussa on merkillepantavaa sen kyky talvilepoon eli lepäämiseen ja voimien kartuttamiseen - silloin kun se on tarpeen.

    Sinulle lienee se tarpeen N Y T.

    Voimisia, hyviä, luottavaisia ajatuksia.

    VastaaPoista
  5. Roosan kuva nalleineen on lutunen!
    Postipäivä siirtyykin tiistaille, mutta sen pidemmäksi en venytä. Anteeksi!

    VastaaPoista
  6. Anteeksi, tämä saattaa tulla vähän töksähtäen, kun en osaa nyt muotoilla tätä oikein mitenkään päin... Mutta muuttuiko persoonallisuutesi omasta tai muiden mielestä sen kymmenen vuoden takaisen jälkeen? Anopin uudella miehellä oli viisi vuotta sitten aivoinfarkti ja hän muuttui valtavasti sen jälkeen.

    Ihan vähän minua kuitenkin lohduttaa, että jossain päin suomea joku muukin valvoo öisin. Voi lähetellä lämpimiä ajatuksia ja vastaanottaakin niitä! Hyvää naistenviikkoa kaikille naisille, unettomille ja uneliaille! :)

    VastaaPoista
  7. Toivottavasti tauti alkaa jo helpottaa!

    Vaikeita asioita oletkin joutunut käymään läpi.
    Voimia sinulle.

    VastaaPoista
  8. Liskonainen hei, pakettisi oli postissa tänään ennen viittä. Siihen on maksettu ovelta ovelle-maksu eli soittavat sulle ja tuovat sen Roosan iloksi suoraan ovellesi. Ilmeisesti huomenna keskiviikkona. Mukana paketissa ei ole mitään viestiä, anteeksi. Pelkkä pusero, joka toivottavasti ilahduttaa saajaansa mm. sopivuudellaan.... :)

    VastaaPoista
  9. Hiljaiseksi menin. Itse olen sairastellut ja läpikäynyt keuhkoveritulppia, mutta olen taas aivan ok jalkeillani ja töissä. Ei hätiä mitiä. Sanasi pysähdyttivät mut nyt kyllä kokonaan. Sulla on oikeus mutista mitä itse haluat ja koska itse haluat. Olen aina ollut vihainen siitä, kun toiselle kerrotaan tämmösiä vakavia asioita ja toiset eivät koskaan kuule niitä, vaan saavat sitten nukkua pois ilman, että ovat eläneet pelon helvetissä, syvissä syövereissä. Joku sanoi jossakin nuorten elokuvassa: olkoon voima kanssasi! Sitä samaa toivotan nyt sulle. Olkoon Voima Kanssasi!

    VastaaPoista