PYHIINVAELLUSRETKENI VII OSA

HENGENRAVINTOA JA JÄNNITYSTÄ

Tällä kertaa meidät nouti Betlehemistä israelilaisbussi ja -kuski.
Kukaan ei edes viitsinyt kysyä syytä, ensimmäisen viikon aikana olimme jo tottuneet tämän maan kummallisuuksiin. Todennäköisesti syy oli yksinkertaisesti vain se että jouduimme kulkemaan sekä juutalaisten että palestiinalaisten alueiden halki ja edellä mainituthan saattoivat vapaasti liikkua missä tykkäsivät. Tai siis näin reipas ammattitaitoinen oppaamme asian pyytämättä selitti. Emme enää matkan tässä vaiheessa kovinkaan korkealle tämän tätsyn kykyjä rankanneet.

Betlehemistä Ramallaan pitää pysähtyä, odottakaas kun oikein lasken, ensin siellä Rakelin haudan checkpointilla, sitten ennen Jerusalemia (en muista syytä, kovasti oli sotaisan näköistä porukkaa ympärillä). Sitten Jerusalemin pohjoispuolella, kun palasimme palestiinalaisten tontille. Matkaa oli reippaasti alle kolmekymmentä kilometriä.

Ramalla ei vielä silloin ollut palestiinalaisten pääkaupunki, Arafatin matala maja siellä oli jo tuolloin. Kiertoajelulta jäi kovin vähän mieleeni, mutta yksi juttu osui silmiin. Joissakin uusissa kerrostaloissa oli epämääräisessä järjestyksessä umpeen muurattuja ikkunoita. Ihan mielivaltaisesti eri kerroksissa. Syy siihen oli kuulemma se että huoneiston haltija ei ollut kyennyt /halunnut maksaa kaikkia maksuja, joten rakennuttaja pokkana muurasi torpan umpeen kunnes rästit oli hoidettu. Hupaisan näköisiä olivat varsinkin kun naapurin ikkunoissa hulmusivat iloiset verhot.

Toinenkin merkillinen asia herätti kysymyksiä. Monin paikoin talot näyttivät keskeneräisiltä betonirautoineen katoilla. Näillä katoilla oli myös eri kokoisia säiliöitä ja satelliittilautasia. Ja taas oli selitys yksinkertainen. Verotussyistä juuri kukaan ei viimeistellyt rakennuksiaan, koska välttyi näin (muistaakseni) kiinteistöverolta, jota ei rakenteilla olevista taloista kannettu. Fiksua? No, ainakin kovin läpinäkyvää kiertämistä. Ne säiliöt puolestaan olivat kuumavesivaraajia. Kyllä, toimivat auringon energialla ihan ilman peilejäkin. Myös niitä oli uudemmillekin katoille viritelty. Ja satelliittilautaset ovat satelliittilautasia sielläkin.

Ensimmäinen varsinainen tutustumiskohde oli Ramallan Luterilainen kirkko. Olimme syystä tai toisesta poikkeuksellisesti etuajassa. Niinpä kapinallinen kahdesikkomme pyyhälsi tien yli uteilaisuutta herättävää kylttiä kohti: Khalil Sakakini Cultural Center.


Kaiken muun mielenkiintoisen näkemisen lisäksi bongasimme saman illan teatteriesityksen: Bessoptimist (raaka suomennos). Me yltiöpääthän varasimme liput illan esitykseen (tietämättä lainkaan oliko edes mahdollista päästä siihen kaikkien tarkastuspisteiden lävitse) ja olimme myöhästyä jumalanpalveluksesta.

Jordanian Luterilaisen kirkon Ramallan silloinen kirkkoherra Munib A. Younan oli opiskellut Suomessa ja valmistunut sekä diakoniksi että papiksi. Tuolloin hänet oli jo valittu Jordanian Luterilaisen kirkon piispaksi. Olimme vähän niinkuin kummeja sille seurakunnalle. Seurakunta oli silloin aika iso: 350 jäsentä ja jumalanpalveluksiin ja ehtoollisen viettoon osallistuttiin ahkerasti. Keskellä kuhisevaa arabialuetta! Younan kertoikin seurakuntansa saavan olla rauhassa, heitä ei vainottu ja heille annettiin työ- ja sananjulistusrauha. Itse jumalanpalveluksesta (siis kielestä) en tietenkään ymmärtänyt mitään, mutta luterilainen messu on luterilainen messu ja toimitti tehtävänsä. Kirkko oli tyypillisen askeettinen. Vain kaksitoista lähes katonrajassa olevaa lasimaalausikkunaa jäivät mieleen. Ne kuvasivat Jeesuksen kahtatoista opetuslasta.

Ramallan opetusvirastoon emme päässeet kun sattui olemaan sunnuntai ja niinpä alkoi paluuseikkailumme palestiinalais-juutalais-palestiinalais-tarkastuspisteiden läpi koti-Betlehemiin.

Illalliseen mennessä olimme jo saaneet ruuvatuksi yhden palestiinalaismielisen israelilaisen tilataksikuskin kyysäämään meidät rientoihin takaisin Ramallaan. Kuvittelimme, taksikuski mukaan lukien, selviävämme iisisti tsekkauksista ja menomatkalla kaikki hoituikin kirjoitusten mukaan.

Khalin Sakakini Cultural Center on arabialaisen kirjallisuuden, taiteiden ja kulttuurin keskus, joka on nimetty arabikulttuurin suurmiehen mukaan. Sakakini teki suuren elämäntyön myös palestiinalaisen opetus- ja koulutoimen perustusten muuraajana. Hän opiskeli sekä Jerusalemissa, Yhdistyneissä Kuningaskunnissa (Palestiina oli tuolloin UK:n hallinnassa) sekä Yhdysvalloissa ja palasi opettamaan ja keräämään palestiinalaista kulttuuria uusien polvien saataville.

Esitys oli upea! Arabiankielinen monologi oli vaikuttava sukellus Palestiinan arbien elämään, tuntoihin ja tulevaisuudenvisioihin. Jos haluan, voin palata siihen teatteriin ja siihen esitykseen vai silmäni sulkemalla. Edes kieli ei tuottanut ongelmia, näyttelijän,
Mohammad Al Bakrin, taitava suoritus kertoi kaiken.



Tallella on vieläkin muisto, sekä arabiaksi että englanniksi. Kadehtikaa! Kuuluisin sikäläinen näyttelijä!!

Paluumatka ei sujunutkaan ihan toivomusten mukaan. Olimme kulttuuripläjäyksestä aivan mykkyrällämme emmekä heti edes ymmärtäneet mitä tapahtui. Yks'kaks' se auto pysähtyi ja sisään astui – ei konstaapeli, vaan hyvin nuori israelilaispoika sätkä väpättävien huulien välissä ja tutiseva konepistooli käsissä. Piippu tähdättyinä kasvoihini. Satuin istumaan tilataksissa aivan liukuvaa sivuovea vastapäätä. Aina sanavalmis Liskonainen ymmärsi kerrankin pitää suunsa kiinni oikeassa paikassa. Luultavasti poika olisi lasettanut täyslaidallisen päästäni läpi pienestäkin tekosyystä. Taas olisi heprean kielitaidolla ollut käyttöä.

"Väärinkäsityshän" se tietysti oli, kuljettajamme valvoi kaikkien passien tarkastusta ja kun kävi ilmi etten edes minä punaisine hiuksineni ja pisamaisine kasvoineni, beduiinihuivi päässäni ollut pelätty palestiinalasiterroristi (juutalaisessa taksissa?), pääsimme jatkamaan matkaa Jerusalemin läpi seuraavalle pisteelle, josta meidät viittoiltiin ajamaan pysähtymättä lävitse. Tiedonkulku oli kunnossa.

Onneksi hotellin viinuripojat olivat oppineet huolehtimaan riittävästä arakvarastosta. Sitä totisesti tarvittiin sekä järkytykseen että vaikuttavasta esityksestä toipumiseen.

Etsikää uimapuvut ja rantatossut valmiiksi, lähdetään tästä adventtiloskasta hetkeksi Masadaan ja istumaan Kuolleeseen mereen.

PYHIINVAELLUSRETKENI VI OSA

MUUTTO BETLEHEMIIN JA VÄHÄN PAIKALLISIA

Öljymäen ja hautakierroksen jälkeen meidät pakattiin uuteen linja-autoon. Ei bussi ollut uusi, mutta meille se oli. Palestiinalainen bussi. Varusteluiltaan vaatimattomampi ja kuski tietenkin oli palestiinalainen. Mehän olimme muuttamassa tykkänään Länsirannalle, Betlehemiin.

Niinpä puksuttelimme hämmentyneissä merkeissä (niin uudesta linja-autosta kuin aamupäiväisestä ohjelmastakin) ensimmäiselle tarkastusasemalle, jossa meidät syynättiin perin pohjin. Tarkastus oli huomattavasti tehokkaampi kuin muutamaa päivää aiemmin. Muutenkin tuntui hieman kireämmältä tuo ilmapiiri. Sotilaita näkyi selvästi enemmän tienposkissa, panssaroituja ajoneuvoja vilahteli tämän tästä ohitse. Vähän alkoivat niskavillat kivuta pystyyn.

Selitys oli hyvin yksinkertainen. Israelissa surtiin kaksi vuotta aiemmin tapahtunutta pääministerin Jitzhak Rabinin murhaa, Betlehemin rajalla sijaitsevan Raakelin haudan (yksi juutalaisten tärkeimmistä paikoista) rauhaa oli myös häiritty ja taisi Hamaskin olla uutterana juuri niihin aikoihin. Ja tietenkin palestiinalainen bussi matkalla Jerusalemista poispäin arveluttavan näköistä porukkaa kyydissään. Selvää sähinää ilmassa, molemmin puolin.

Hassua on että melkein Uudenmaan maakunnan kokoisella pläntillä saa matkoihin kulumaan yhtä paljon aikaa kuin vaikkapa Helsingistä Jyväskylään hyvällä kelillä. Esimerkiksi vajaan kymmenen kilometrin matkaan välillä Betlehem – Jerusalem saattoi hyvinkin tuhraantua puolitoista tuntia. Eikä sillä matkalla ole muuta nähtävää kuin se Raakelin hauta ja sittemmin löytynyt Neitsyt Marian istuinkivi.

Kaikki riippuu siitä, oletko etuoikeutettu ja saat huristella moderneja moottoriteitä pitkin vai rahvasta jolle kyllä saa kelvata vähän möykkyisempi kinttupolkukin. Tiehierarkia oli (on) tiukkaa ja vakavaa siinä maassa. Kulkuväylien arvojärjestys on tinkimätön: Israelilaisille (aboriginaalit) tarkoitetut huippukuntoiset moottoriväylät, maahanmuuttajien, siis siirtokuntiin asutettujen valtatiet ja palestiinalaisten pikkutiet ja lehmipolut.

Niin me kuitenkin saavuimme lähes aikataulun mukaan Betlehemin kaupunkiin. Ellen nyt ihan väärin muista, niin ennen majoittumista kiirehdimme Kaupungintalolle pormestarin vastaanotolle. Se oli aika mielenkiintoista. Upeasti sisustetussa virkahuoneessa istuksimme kaikessa rauhassa ja rupattelimme englanniksi niitä sun näitä ja matkanjohtajamme kanssa luovutimme viralliset tuliaiset kaupungin isälle. Olin jo ennen matkaa saanut kontolleni vieraslahjojen hankinnan, joten tietenkin matkassani oli kokonainen laukullinen loppilaista keramiikkaa ja muuta hengentuotetta. Hyvin kelpasivat.

Matkanjohtajamme A.T. ja toinen arabiantaitoisista dosenteistamme luovuttivat tervehdyksen loppilaisesta keramiikkapajasta. (Olen itsekin kuvassa, kameran takana)

Iltapäivädrikeillä kaupungin permesterin virkahuoneessa,
ja minä taas kameran takana piilossa.

Majoituksessa oli kaupunkien välillä yön ja päivän ero. Betlehemin Star-hotelli oli melko uusi ja ryhmämme oli vasta toinen suomalainen joukkue joka sinne majoittui. Alkuun palvelu oli vähän pinkeän oloista mutta pehmeni ja lämpeni aika pian. Hotelli oli jotenkin erityisen mukava, hyvin hoidettu, kaikki toimi niin kuin pohjoismaalainen toivoo, vettä tuli ja meni, ruokaa ja juomaa piisasi, palvelu oli moitteetonta ja, kuten sanoin loppua kohden erityisen ystävällistä. Matkaohjelmaamme sisältyvät luennot ja tiedotustilaisuudet saimme pitää kunnollisissa kokoustiloissa ja käytössämme olivat kaikki modernit vermeet.

Yksi syy saamaamme erikoispalveluun saattoi olla kapinallisen kahdeksikon mieltymys arakiin (kuivana). Kävipä yhtenä ehtoona -etteipä vaan olisi ollut ensimmäinen iltamme siinä talossa – että tulimme juoneeksi porukalla kokonaisen pullon hyvää anisviinaa ihan tyhjäksi. Baaripoika siitä vuoropäällikölle: mitä tehdään kun viina loppui? Vuoropäällikkö avainnipun kanssa hetkeksi kadoksiin ja kas, uusi pullo. Vain yksi. Seuraavana iltana sama juttu. Ja vielä sitäkin seuraavana, mutta silloin tuotiin kaksi pulloa. Lopulta yhtenä iltana oli palkollisten vahtima viinavarasto tyhjä. Aika uskomaton juttu, en ole ennen kokenut mutta puhelinsoitolla hotelliin saapui uninen ja puolipukeinen omistaja ihan itse ja katosi jonnekin. Takaisin tullessaan hänellä oli kainalossaan KOKONAINEN laatikollinen jaloa lempijuomaamme. Meitä jostain syystä alkoi jo nolottaa...

Näkyi muissakin asioissa että olimme ryhmänä selvästi hotellin lemppareita. Jos joku myöhästyi aterialta, löytyi vaivihkaa korviketta tai muuta sopivaa, varsinkin aamiaisella. Buffet-mallisessa aamiaisessa olemme tottuneet siihen että kaikki noudetaan itse tarjoilupöydiltä. Myös kahvit, teet, mehut. Kaikki tekivätkin niin paisti me. Iskurepliikkinä oli luultavasti tyhjän kahvikupin hamuaminen ja pyrkimys ylös tuolista, ja joku oli oitis vesipannun kanssa vieressä (siellä juotettiin turisteille verrattain maistuvaa murukahvia). Muissa pöydissä ei ollut samanlaista kuhinaa. Niin metsä vastaa... sanotaan. Tästä seurasi miellyttävä oravanpyorä, palvelu parani ja asiakkaat muuttuivat entistä miellyttävimmiksi.
Vain kerran jäi osa ryhmästämme sapuskatta, ne kadonneet lapset, ja sekin vain siksi että keittiöhenkilökunta oli jo painunut mailleen noustakseen taas aamutuimaan virkkuina meitä hyysäämään. Muistaakseni jostain löytyi silloinkin hedelmiä ja leiväntynkää.

Olisi hauska käydä katsomassa onko kiitoslahjaksi jättämäni savesta
tekemäni dinosauruksenpoikanen vielä vahdissa baaritiskillä.
Kuvassa veljensä.

Seuraavana päivänä minttuteellä Beit Jalan pormestarin tykönä.
Pormestari ei puhunut mitään kieltä (kirjaimellisesti)
joten avustaja tulkkasi tilastotiedot ja suunnitelmat meille.

Beit Jalassa pormestarin virkahuoneessa oli hitusen ankeampi tunnelma kuin Betlehemissä. Istuimme napakasti tuoliriveissä kuunnellen käännettyä esitystä kaupungin tunnusluvuista, koulutuksesta ja sen sellaisesta. Tuohon aikaan oli monissa betlehemiläisissä yhteisöissä meneillään suuri voimainkoitos: vuosi 2000 teki kovalla vauhdilla tuloaan. Betlehemillä ja sen satellitteilla oli tuolloin hurjat suunnitelmat juhlamenoihin vuodenvaihteessa (2000), siitä puhuttiin ja tohistiin kaikkialla. Häpeäkseni on tunnustettava etten koskaan tullut katsoneeksi toteutuivatko ne hankkeet. Olin silloin vielä aika pökerryksissä aivohalvaukseni jäljiltä.

Betlehem (oli)on miellyttävä pikkukaupunki, aika rauhallinenkin siihen aikaan. Nythän tiedämme että turvamuuri on tukkinut tehokkaasti kaupungin hankaloittaen asukkaiden liikkumista kouluihin, työhön, minne vaan kaupungin ulkopuolelle.

Vastikään luin että myös kaupungin sisälle on Israel tuntenut suurta vetoa ja on pykäämässä uutta siirtokuntaansa sinne. Keskelle palestiinalaisaluetta? Se siitä Betlehemin rauhasta ja runollisuudesta. Kaupunkiin joka pullistelee kristittyjen kirkkoja ja moskeijoita ja jossa kilvan laulavat kirkonkellot ja nauhoitetut rukouskutsut minareettien huipuilta, pitää ehdoin tahdoin tulla kaivamaan verta nenästään. Vaikka varsin hyvin on taatusti muistissa kuinka vastaavassa hankkeessa Hebronissa kävi. Kukahan tämänkin sotkun jonakin päivänä sovittelisi ja saisi edes jonkinlaisen rauhan alueelle?

Mennään seuraavaksi sinne Ramallaan.( kielitoimisto on näemmä muuttanut yhdessätoisa vuodessa kaupungin suomalaisen kirjoitusasun Ramallahista Ramallaksi)

Käydään jumalanpalveluksessa, kulttuurikeskuksessa, obligatorisella kiertoajelulla ja illalla teatterissa.

Salakirjoitusta(ko)

Tänään on ollut pitkä päivä.

Vielä pitemmältä se on puolikuntoisesta tuntunut. Ruotoparkani on jatkanut kiukutteluaan koko kesän ja syksyn ja näyttääpä talvikin menevän samalla vauhdilla. Paino on sentään vähän pudonnut. Mutta ei sentään riittämiin että ottaisin puntarin ja mittanauhan taas julkisesti esiin. Ehei!

Tulin juuri äsken kotiin nuorisotilalta. Muistattehan että lupasimme keskivikkona olla tuntia pitempään kun perjantaina jouduimme luovuttamaan jo yhdeksältä? Joo, tänään oli just se päivä. Ja molemmat, niin nuoriso-ohjaaja kuin minäkin olimme , jos mahdollista vielä kurjemmassa kunnossa kuin perjantaina. Sentään tuli Ville-Veikon lapaset valmiiksi, luovutstilanteessa sain tuhdin halin ja melkein pusun, mutta lapasten uusi omistaja sai hillityksi itsensä ajoissa, tokkopa monikaan huomasi lipsahdusta. Tuntui kuitenkin tosi hyvältä se vilpitön kiitos, ihan ilman pusuakin.

Anne-karhu tuossa äimisteli pyhiinvaellusretkeni ajankohtaa. Sitä ku ei kuulemma lue missään. Voipi olla etten ole kirjoittanut sitä mihinkään, mutta kyllä tarkat päivämäärät ovat olemassa ja näkyvillä. Löydätkö?

Tänään siis tällaista höpinää. Koko päivä meni riennoissa ja yksi kokous jäi väliinkin ja nyt on taas päivänvalo tipotiessään, tulee surkeita kuvia kuvista. Huomenna on viikon viimeinen sovittelu - oikeammin kaksi, lihava naapuririita ja erillistapaamiset. siis pitkä päivä tulossa.

Mutta sitten on perjantai. Ja viikonloppu. Viimeinen kakaramme täyttää huimat täysi-ikäisyyden vuodet ja niitä pitää tietty juhlia. ( huomasitteko? liki kolmessa vuodessa olen oppinut nimittänään laillisesti vihityn tekemiä meidän lapsiksi. He tapaavat muistaa minua äitienpäivänä ja muina merkkihetkinä, jopa nimi- ja synttäripäivät on niillä paremmin hanskassa kuin isällään. Suurperheen "äiti" , höh?


Huomiseen ystävät, ehkä te olettekin se syy mikä sai minut vihdoin purkamaan paperille palestiinanretkeni. On joku jota oikeasti tuntuu kiinnostavan. Kiitos siitä.