Puhutaanko vähän kivusta?

Te rakkaat lukijani jotka olette pidempään luolassani viihtyneet tiedätte että Liskonainen on  Luojan armosta monisairas ihan syntymästä asti. Te tiedätte myös että elämä - tai Luojani- on maustanut maailmaani monilla uusilla terveydellisillä vastoinkäymisillä vuosikymmenten mittaan.

Tässä taannoin keskustelimme kipubloggaajien keskusteluryhmässä aiheesta, siitä mitä me haluamme kivusta kertoa ja miten sen haluamme kertoa. Keskustelimme myös siitä mitä tavoittelemme kertomillamme.

Tuolloin huomasin että tällä kipukroonikolla ei ole edes täginä, tunnisteena, sanaa 'kipu' vaikka olen sen monasti maininnut 'taudit' ja 'läärit' -kategorioissa.

Pitäisköhän olla?

Asiaa pähkättyäni tuumasin että eipä pidä.
Kas kun tää on mun tonttini ja kerron omistani, kerron asiat niin kuin ne mulle näyttäytyvät ja arjessa ovat.

Tottahan mulla on kipuja.
Nytkin olen helteistä alkaen kärsinyt sen saatanallisesta päänsärystä - aivohalvauspäänsäryksi sitä mielessäni kutsun.  Mutta se on seuraus, ei itse tauti. Se liittyy saumattomasti mun elimistöni hälytysjärjestelmään silloin kun asiat ei mene mun kroppani mielen mukaan.

Toinen tähdellinen kivun, arvatenkin myös tauottoman päänsäryn, aiheuttaja on kaularankani joka rakennettiin tuossa kolmisen kymmentä vuotta sitten lääkärikirjan ohjeistuksen mukaiseen ojennukseen. Ikä ja nää muut sairaudet ovat tehneet tehtävänsä ja enköhän mä kohta taas ole kaularaudoissa - ei ihmisen keinotekoisesti kokoon kasattu ruoto ikäänsä pitempään kuosissa pysy. Kulunut on ja yhtä fleksiibeli kuin Jack in The Boxilla.

Asiantilaa ei auttanut keväinen reipasotteinen fysiatri kipupolilla kun ryhtyi rivakasti tutkiman ruotoani. Ennenkuin kukaan ehti väliin oli tuho jo tapahtunut. Itse häkellyin niin etten sanaa suustani saanut eikä saanut avustajakaan tyrmistykseltään. Vaikka mun papereissa lukee LEHMÄNKOKOISILLA kirjaimilla että mun kaulaani EI SAA koskea!

No, siitä selvittiin säikähdyksellä ja kivulla, en sentään halvaanatunut vaikka se vaara nyt ensimmäiseksi oli tarjolla.

Tää mun aivohalvausseikkailuni on teille tuttu.
Eihän sellaista ole oikeesti olemassa - aivohalvausta. Nyt puhutaan vähän asiallisemmin Aivoverenkiertohäiriöstä. Tähän puolestaan mahtuvat aivoinfarktit, TIA ja aivoverenvuodot, se ICH joka aiheutuu verenvuodosta aivokudoksessa, niissä pienissä suonissa jotka kuljettavat emmeitä ihmisen käynnissä pitämiseksi ynnä SAV:sta, lukinkalvon alaisesta verenvuodosta. Ihmisen kupolissa on varsin aivoja suojaamassa kolmin kappalein kalvoja, on kovakalvo ja sit on lukinkalvo ja tää pia mater.

Ihmisen nuppi on silleen kasattu että SAV,  lukinkalvonalainen vuoto on se kaikkein vaarallisin ja tappavin. Silloin kun mä itte sairastuin oli selviämisprosentti about kahdeksan. Siis kahdeksan prosenttia vuosittain sairastuneista tuppasi jäämään henkiin. Muut sit vaan kuolivat pois eikä mitään voitu tehdä. Tänään ne lukemat on vähän lohdullisemmat - puolet jää henkiin.
Mutta tappava tauti se vaan on edelleen.

Osa muistanee että henkihän mullakin kaikkosi, mutta niin Töölön sairaalan neurokirurgit ja vissiin mun Luojanikin olivat sitä mieltä että ei, ehei, ei vielä lasketa Liskonaista vapauteen. Pidetään se täällä vielä toteuttamassa alkuperäistä tehtäväänsä (mikä ikinä se onkaan).

Ja mitenkä tämä aivojuttu liittyy kipuun?
No vaikka silleen että  raju ja pitkään jatkuva päänsärky saattaa olla hyvinkin oire vakavasta tilanteesta ihmisen kropassa. Nyt on hyvä muistaa että kipu on aina OIRE - ei varsin mikään sairaus sinällään.

Koska en ole sen paremmin lääri kuin lääketieteen tutkijakaan voin kertoa vain omasta kokemuksestani. Mun päänsärkyni oli kestänyt jo viikkoja ja itte sen nakkasin liian työn ja silloisen elämäntilanteen aiheuttaman stressin piikkiin. No eihän se sitä ollut - valtimo oli hissuksiin tihkuttanut ja aiheuttanut joutavaa painetta ja sitä särkyä kunnes se vaan kyllästyi ja räjähti kappaleiksi.

Kun tuosta aikanaan muutaman viikon kuluttua heräsin ( Luoja lykkäsi kooman päälle ja läärit sitä vielä vahvistivat toipumisen toivossa) olivat seuraavat vuodet tiivistä yhteiseloa saatanallisen päänsäryn kanssa. Kolmatta vuotta siinä meni.

Lisämausteina sain kaveerata syntymäsairauksien kipujen kanssa. Reumasairaudet, fibromyalgia ja pari vakavammansorttista leikkausonnettomuutta takasivat totaalisen tottumisen päivittäisen kivun kanssa seurusteluun.

Minulle kivut ovat osa elämääni, persoonallisuuttani.

Eihän niitä nyt voi ihan huomiotta jättää, vasitenkaan niinä päivinä jolloin liskonainaen lojuu sängyssä ämpärin kanssa ja pienimmästäkin liikahduksesta lentää kipuyrjö joka aikanaan muuttuu limaksi ja sappinesteeksi. Ihan silkasta kivusta.

Vuosien takana ovat särkylääkekokeilut. Kroonikon olon helpotukseksi niistä ei mun kokemukseni nojalla juurikaan ole. Satunnaisissa kiputiloissa en epäröi narauttaa opiaattipurkkia auki, niinku vuosi sitten kun nuo viheliäiset verisuonet viimeksi entrattiin. Silloin maistuivat napit likipitäen kaksin käsin. Lopulta leikkakuskivut ja uuden verenkierron hapuilu asettuivat paikalleen, jäljelle jäivät vain hermokivut. Tai no, eihän ne mitään 'vain' ole. Niihin vaan ei enää ole minkään valtakunnan rohtoa avuksi. Lämpimällä suihkulla ja teepuuöljyllä sitä puolta kroppaani voitelen. Puolisäärestä uumalle ulottuvat leikkausalueet ja hermothan paloivat päreiksi vähän laajemmalta alueelta.

Onhan tässä hauskojakin juttuja osunut..
Kontrollissa verisuonikirurgi huljutteli mun isoja niveliä ja näytti polven kohdalla mietteliäältä.
Kysyi jotta sattuuko?
Mä siihen että eipä nyt satu, lonksuu vaan.
Pitäis sattua sanoi lääri.
Ai, miksi pitäisi?
No kun täähän on ihan risa. Ei täällä ole mitään ehjää, paitsi palasia, sanoi lääri.
Mä siihen jotta, minkäs mä sille voin, ittepä leikoit hermot päreiksi. Ei tunne tää täti siltä kohdin mitään.

Koska tätä juttua tuntuu piisaavan enemmän kuin jaksat lukea, toteanpa lopuksi että mun vakaumukseni kivun suhteen on vankka.
Kipua ei voi eikä toimita hoitaa jollei ole selvillä mikä sen aiheuttaa.
Niinpä seuraavassa kipupäivityksessä pohditaankin tätä kuuluisaa kivunhoitoa tässä maassa. Pohditaan vakavasti sitä miksi vieläkin vaaditaan hoitoa kipuun, mutta järjestelmämme ei ole kiinnostunut sen kivun aiheuttajan löytämisestä.

On ihan joutavaa kitistä ameroikoista maahamme rantautuneen opiaattivastaisuuden trendistä. on ihan joutavaa valittaa että kipupotilas ei saa hoitoa.

Mä murisen siitä että ihmistä ei käsitellä kokonaisvaltaisena pakettina kun se menee kiputilaa lääriin valittamaan.

Antakaas kuulkaa lukijat rakkaat mulle vähän palautetta ja eväitä seuraavaan postaukseen.
Jookosta.

Joskus kivut on sit siinä mallissa että on ihan viisasta hankkiutua narunnokkaan.