torstai 18. elokuuta 2011

Kaksitoista vuotta



Ihan ensimmäiseksi kiitän teitä lukijani reagoinnista edelliseen postaukseen. Olen niin hyvilläni että välittäminen on edelleen pop, ainakin meidän samanhenkisten joukossa.
Jatkakaamme samaan tahtiin, huomatkaamme lähimmäisemme ja rientäkäämme avuksi kun apua tarvitaan. Ei auttamiseen mitään erityistaitoja tarvita. Välittäminen ja lähimmäisen rakastaminen riittävät vallan mainiosti. Läsnäolo.

Näihin aikoihin kaksitoista vuotta sitten olen ollut epikriisien mukaan vallan muissa maailmoissa, pääni siivoaminen on vielä pahasti vaiheessa. Tölikän kirurgit olivat aika taitavia. Vaikka sittemmin vakuuttivat perheelleni, etten siitä enää herää, enkä ainakaan tokene ihmiseksi. Enkä vallankaan tule tuntemaan ketään.

Herrallamme oli vissiin sitten toisenlaiset suunnitelmat Liskonaisen päänmenoksi.
Sieltä se kiskoi Liskiksen kolmen viikon osin keinotekoisen kooman keskeltä takaisin ja pieksi raskaaseen toipumiseen. Tässä sitä nyt ollaan.

Vaikka olen jo pari vuotta selvinnyt ilman hirvittävää kesäpaniikkia, nousee tapahtuma tässä elokuun loppupuoliskolla aina hakematta mieleen. Joitakin flasheja mieleeni tunkee; aurinkoa (silloin oli sellainen kuukausia kestänyt intiaanikesä, jota piisasi pitkälle lokakuulle asti), kaunis ruska, jota katselin Hämeenlinnan sairaalaikkunastani yksikseni. Minuthan tuupattiin Töölöstä siirryttyäni yksityishuoneeseen, koska Tölikässä riehui niihin aikoihin ikävän riehakas sairaalabakteeri, ja niin vietin uuden elämäni ensimmäiset viikot vallan eristyksissä.

Pääni oli vallan sekaisin edeltäneen valtaisan verenvuodon jäljiltä, mukaan livahtaneet pikkuaivoinfarktit olivat vieneet näön enkä ollut laisinkaan kartalla, saati että olisin ymmärtänyt mikä minuun oli iskenyt ja olinko nyt sairaalassa vai missä. Särky oli hirvittävä. Niin kova että sekin on jäänyt ikuisesti mieleen.

Karu totuuskin aikanaan valkeni, joskin oikeasti vasta vuosien kuluessa. Entinen elämäni oli päättynyt. Paitsi siihen toviin kuolleena, myös moniin muihin menetyksiin.

Jollei Luoja olisi laittanut minulle varuiksi tällaista luonnetta ja karjalais-emigranttigeenejä, joita tarvitaan selviämisessä, olisin varmasti keksinyt ensi vuosina keinon tai toisenkin päättääkseni päiväni ihan itse. Osuutensa asiaan saattoivat antaa kuuden vuoden terapia ja kunnolliset pöpipastillit..

Partapappakin osui juur tästä asiasta kirjoittamaan, käykääpä lukemassa.

Oli meininki tänä aamuna juhlapäivän kunniaksi lähteä herrojen kanssa pellon laitaan, mutta heräteessäni oli jo kuumetta ja kauhian tautinen olo. Jouduin luopumaan retkestä. Loppupäivä on kulunut yskiessä, niistäessä, pötköttäessä, teetä juodessa ja keitinpä kattilallisen sinappia. Maustoin sen rakuunalla ja valkosipulilla. Tabascolla. Tautisinappia siis. Jostain Velhon kettiö- (huomaa puuttuva "i") kategoriasta löytyy sinappirepsettejä.

Menen ottamaan Dynamiittilasillisen. (=kuumaa vettä ja anisviinaa, Dynamitea, jota hopotin McGyverin viinakaupasta hakemaan. Päihittää joissakin tapauksissa jopa konjakin)

Loppukevennyksen omistan Hannille:

Ei siis ole ruma sana, kelpaa roskissanaksikin.

4 kommenttia:

  1. Onneksi on taakse jäänyttä elämää, ja onneksi omaat tuollaisen luontee. Kuitenkin on hyvä muistaa aina välillä mitä elämä voikin tuoda meidän eteen ja olla kiitollinen jokisesta terveestä aamusta. Olkoot uusi elämäsi edelleen onnellinen.

    VastaaPoista
  2. Kaikella on tarkoituksensa, sinua tarvittiin, ja tarvitaan, vielä.
    Olet sie vaan sitkeää tekoa!

    VastaaPoista
  3. Onneksi SINÄ OLET!!! <3
    (ja me mennään kohta kolmisin kuvauksiin, hui..)

    VastaaPoista
  4. Voihan perse sentäs :) En ikinä lakkaa ihmettelemästä sitä sun sisuasi, jolla olet ponnistanut tuohon tilanteeseen, jossa nyt olet. Ehkä sie et nyt olisi ihan noin iso kultakimpale, jollet olisi joutunut noin kovia kokemaan. Vaikka epäilemättä kultakimpale kuitenkin. Sie senkin ihanuus :)

    VastaaPoista