Ruotsalaisuudenpäivänä

Siinähän se on. Vähemmistö, siinä missä muutkin.

Siis nuo ruotsalaiset. Tässä maassa. Vaikka kaksikielinen maa olemme, ei suvaitsevuutta enää löydy edes oman maan kansalaisille, jos on havaittavissa pienikin poikkeama perus-arjalaisuudesta. PAH.

Se Aivohalvausilta vissiin meni ihan hyvin. Viime keskiviikkona. Olipa vaan vähän turhauttavaa pitää luento pelkästään halvaantuneille asioista jotka ovat meille valitettavan tuttuja ja hallitsevat arkipäiväämme. Ainutkaan "ammattilainen" ei tohtinut nenäänsä näyttää. Muuten oli kiva ilta.

Kun pitäisi jotain nokkelaa ja nerokasta päivittää tänne, tuntuu siltä ettei mitään ole tapahtunut, mitään ei tunnu liikkuvan mielessä. Edes paino ei ole pudonnut enempää sitten sen karppauspostauksen.

Kävin sentään kunnon Leijonana keräämässä kannullisen rahaa kehitysmaiden lasten elämäntien tasoittamiseksi viime perjantaina, silloin Nenäpäivänä. Hassua, miten moni jyrkästi kieltäytyi antamasta rahaa "afrikkaan". Vaikka sillä hyppysellisellä viisi ja kymmenpennisi... eiku -senttisiä saadaan kehitysmaassa valtavasti enemmän aikaiseksi kuin täällä hyvinvointimaassa, missä pieni apu ei tunnu olevan apua. Jos viidellä eurolla saadaan moskiittoverkot isolle perheelle, on se mielestäni melkoinen apu maassa jossa moskiitot levittävät sujuvasti kuolemeantautia. Eurolla tasoitetaan vuodeksi yhden lapsen koulutietä tuntuvasti. Eikä sovi väheksyä valistustyötäkään. Monissa paikoissa ja heimoissa on vieläkin vallalla väkevä uskomus neitsyen raiskauksen parantavan AIDSin, siis jos tartunta on jo iskenyt. Yksi suurimmista uhkista monissa kehitysmaissa onkin lasten raiskaus koulutiellä.

Tälle viikonlopulle iski salakavalasti ja viekkaudella sittenkin uusi flunssatauti. Vaikka olen nauttinut melkoisen määrän funktionaalista ruokaa ja ulkoillut kuntoni mukaan. Ja kaksi iltaa seisaallaan esiintyen varmisti iskiakseni ärhääntymisen. Voi että odotan pysyvää ja pitkää korkeapainetta! Helpottaisi edes vähän pitkän ja lämpimän syksyn vaivoja: fibrokipuja, allergiaoireita ja tuhnuisen kelin aiheuttamaa tuhnuista vointia.

Tulostin on alkanut touhuta kummia. Se taidakaan olla pelkkä tulostin, vaan se monistaa..... kissoja? Seuraava on jo menossa syöttökaukaloon.




Mitenkäs tämä kuva nyt tälleen sivuun asettui? Sellaista käskyä en kyllä antanut...
Mutta yhtä kaikki! Aapo, ihana aurinkokuningas tulla tupsahti lauantaikylään äitinsä kanssa. Nyt on kissat ja McGyver leikitetty, on aika pukea kotimatkaa varten. Kadehtikaa!

Mitä ihmettä? Kaikki vammautuneet eivät olekaan vammaisia?

Löysin taannoin Facebookista uuden ryhmän. Oitis laiton pyynnön jäseneksi.

Ryhmä "Aivoverenkiertohäiriö AVH" on sikälikin ajankohtainen, että jo ensi keskiviikkona Lopen AVH-kerho viettää kaksivuotisjuhlaansa kirjastomme Fallesmannisalissa.

Tällä kertaa illan keskustelun aiheena ovat  AVH:n sosiaaliset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset seuraamukset sairastuneen kantilta katsoen. Ja kuulkaa ihmettä: en löytänyt ainuttakaan ammattilaista luennoitsijaa iltaamme! Soittokierroksen vastauksina sain "se-ja-se osaa kertoa apuvälineistä", tuo-ja-tämä osaa kertoa kuntoutuksesta", yksi-jos-toinenkin osaa kertoa sitä-sun-tätä liittyen AVH:n sairastaneen palveluista jossakin kunnassa.

Mutta kukaan ei ollut halukas tai omasta mielestään sopiva kertomaan ammattinsa tuomalla arvovallalla niistä todellisista, arkipäiväisistä seuraamuksista. Joissain paikoissa.... no, esimerkiksi Lopen tk:n vuodeosastolla ei edes kaikin puolin tiedetty että heilläkin on AVH-yhdyshenkilö. Olipa vaan sairauslomalla just nyt, eikä kukaan muu voi mitenkään...

Niinpä meillä on luento ilman luennoitsijaa ensi keskiviikkona. Toki minulla on rutkasti tietoa ja tilastoja sekä kahdentoista vuoden kokemus elämästä kuoleman jälkeen, terveen näköisenä mutta ah, niin risana.

Yksi ongelmamme onkin se että kaikki seuraamukset eivät ole kanssakulkijan silmin nähtävissä. Itse asiassa kovinkaan moni ei ymmärrä että pelkästään toispuolihalvausoireet tai puheen takeltaminen (afasia) eivät ole ollenkaan ainoat oireet, jotka jäävät aivohalvaantuneen seuralaiseksi elilnkautisina.

Myöskään vammaislainsäädäntö ei tunnu meitä aivohalvaantuneita koskevan. Kun aikoinaan hain valmmaispalvelulain nojalla kuljetustukea C-lausunnon kera, sanottiin jopa että " kuule Liskonainen, ei teikäläisille kuulu nämä palvelut, pitää olla ihan sokea ennenkuin kortin voi myöntää", tai kun taistelin saadakseni jatkaa Inkilänhovin Aivohalvausryhmässä,siinä Päävikaisten päiväkerhossa, minulle perusteltiin eväystä: "Kuule Liskonainen, sun täytyy ymmärtää ettei kunnalla ole varaa laittaa teikäläisiin, kun kuulovammaisille lapsillekaan ei saada tarpeeksi tulkkipalveluita..."

Että silleen täällä Lopella määritettiin vammaiset ja ei-vammaiset.  Valitettavasti taitaa tämän päivän tilanne olla ihan samanlainen.

Ja takaisin alkuun, ihastuin suunnattomasti saadessani laajentaa maailmaani tutustumalla uusiin halvaantuneisiin ja omaisiin, eri puolilta Suomea. Eilisiltainen chattaaminenkin poikikin heti puhelun Pietarsaaresta, Terkkuja vaan Merja! Löysi numeroni AVH-lehdestä.

Ikäväkseni huomasin että meillä on vielä(kin) tukahduttavan paljon työtä edessä, jotta saisimme asemamme hyväksytyksi yhteiskunnassa, että elinkautistamme kunnioitettaisiin, niin kuin muitakin sairauksia ja että meille ja omaisillemme ananettaisiin luvan perästä täysipainoimen mahdollisuus normaaliin elämään tarvitsematta perustella aina tilaansa.

Tiesittekö että AVH on maamme neljänneksi yleisin välitön kuolinsyy?
Tiesittekö että AVH on maamme kolmanneksi kallein sairaus?

No nyt tiedätte. Ja varmaan ihmettelette miksi siitä ei sitten puhuta.

Keskiviikkonapa puhutaan. Ja nautitaan synttärikahvit Eetu Rehmonen Duon säestyksellä ja opitaan uutta terveysmarja Tyrnistä Ankkurin Elvin toimesta.

Heippa siihen asti, jatkan viikon lehtijuttujen työstämistä.

Lokakuun juttuja

Nyt kaitsen voin tunnustaa, luulisin.

Minä karppaan.

Menestyksekkäästi.

Ynnä pistelen päivittäin sisuksiini tyrniä ja aroniaa.

Mutta en yhtään buventolia. Päivittäisen/t annoksen/t beclometia kyllä, mutta ei kortisonia. Paitsi sen kerran kun viime viikolla tuli kohmeinen ampiainen sienipussista ja tökkäsi piikkinsä peukalooni.

Silloin piti kiireesti ottaa kokonainen kyypakkaus, hyvä että maltoin foliot tabujen päältä kuoria. McGyver valvotti minua pitkälle aamuyöhön, etten tukahdu rajuun kortisoniannokseen. Ja juotti vissyä ja muuta.  Hyvin selvisin. Tarkoitan että kun edellisen kerran jouduin vastaavaan tilanteeseen, mentiin lujaa kurveissa pillit päällä. Tällä kertaa ei menty mihinkään. Herralle siitä suurkiitos!

Luulen että se amppari-polo oli viimeisillä voimillaan ja paleltumisluoleman kielissä koonnut itsensä ja pyllistänyt piikkinsä lämmönlahteeseen (peukaloni) ja kuoli urhean onnellisena päästyään täyttämään perimmäisen tarkoituksensa.

Muuten voin mainiosti. Paitsi että tietenkin uuvutan itseni  tämän tästä liialla innolla ja touhuamisella, mutta sillepä ei kukaan voi mitään. Sellaiset asiat ja yletön uteliaisuuteni ynnä kiinnostukseni kaikkea kivaa kohtaan ei valunut aikoinaan ämpäriin.

Siispä henkilökohtaisuuksiin. Minä karppraan. En tokikaan minkään ohjekirjan mukaan, vaan silleen hellästi, oman mielen ja tuntemusten mukaan. Menestyksellä.
AInoat jotka ovat McGyverin lisäksi minut uudessa muodossani nähneet ovat otto-Kristiina ja Patonki, mutta heitä ei voi laskea todistajiksi, koska tapasimme vallan ensi kertaa kumpaisenkin kanssa livenä.

Tosiaankin! Jotta postauksesta tulisi sekavampi, hehkuttelen Patongin tapaamisella. Likka pyyhkäisi toiselta puolen Loppea sujuvasti takapihallemme, jossa malttamattomana odotuksesta pistelin maahan viimeisiä juttuja talvehtimaan.

Taas kävi niin että kaksi ikänsä (jollei toisenkin) toisensa tuntenutta ihmistä halailivat kirkuen ilosta. En edes tiedä miten kauan Patonki meillä oli, kelloa kytättiin vain sen verran että tyttö osasi lähteä ajoissa pullan vääntämiseen mökille, jossa oli meneillään tyttöjen A-luokan viikonloppu. (vain kaksi tissi-ikäistä vastasyntynyttä oli kepuutettu mukaan ja heidätkin vain siksi, etteivät isät kovin hanakasti rintamaitoa tuota).

Mutta viidessä viikossa olen hukannut vaivalla hankittua manaatinrasvaa yli kuusi kiloa ja se on jo paljon. Se on niin paljon että tohdin siitä jo täälläkin mainita. Se kuulemma jo näkyykin (McGyver) ja tuntuu (McGyver  sekä omat vaatteet). Plus että minulla on enää kaksi leukaa.

Suosittelen siis karppausta kaikesta sydämestäni, yhdistettynä tyrnin käyttöön.

Nyt alan purkaa äskeistä valokuvasaalista. Saatte varmaan siitä maistiaisia tuonnempana.