Uskon asia

En ole koskaan tullut uskoon.

Kotona ei juurikaan puututtu henkisen elämän koukeroihin saati hengenelämän.
Lapsuudenkodin henki oli sellainen absoluuttisen ateistinen. Viinasta ei saanut edes puhua eikä Jumalan sanaakaan paljoa huudeltu.

Pyhäkoulussa saatiin käydä. Varaankin vain sen vuoksi että kylämme pyhäkoulu kokoontui kansakoulun kirjastossa. Me asuimme siellä kansakoululla, kun isäpuoli oli johtajaopettaja. Myöhemmin samassa paikassa kokoontui seurakunnan tyttökerho, jossa tietenkin kävin tunnollisesti. Niissä oli kivaa ja turvallista hämmentyneelle lapselle. Ohjaajat olivat ilmiselvästi onnistuneet hommassaan, koska niitä kerhoja lämmöllä muistelen joskus vieläkin.

Rippikoulun jälkeen jatkoin kotiseurakuntani touhuissa mukana. Tietty toimin useanakin vuonna isona (nykyseurakunnassani ollaan isoisina) ripareilla ja kävin kaikki mahdolliset koulutukset. Jo teini-ikäisenä olin taipuvainen murtamaan myyttejä. Riparitoiminnan ohessa olin joitakin vuosia poikakerhon ohjaajana ja poikien leiriohjaajana.

Sitten tulin aikuiseksi (pöh), siis täysi-ikäiseksi ja tuli aika perustaa perhe ja hankkiutua kotoa mahdollisimman pitkälle kun se kerran oli mahdollista.

Kaiken aikaa Jeesus on kulkenut matkaseuranani. Aina en ole sitä ymmärtänyt, vaan elämän huumassa erkanin lapsuuteni turvasta moneenkin kertaan. En osannut edes iltarukousta lapsilleni opettaa silloin kun he olivat pieniä.

Isä Jumala Poikineen ja Henkineen on kuitenkin sen verran vekkuli tapaus että kun Hän kerran on ihmisen huomaansa ottanut ei Hän ihan hevillä irti päästä. Elämäni on ollut aika mutkikasta monine vastoinkäymisineen ja sairauksineen, tiukkoja paikkoja on ollut monta. Hienoisella houkuttelulla ja tarpeen tullen kunnon ravistelulla aloin epäillä että tässä on nyt meneillään joku juttu. Puheyhteys palasi vähitellen. Alkuun kiukutteluna ja vahvana epäilynä. Usein olen Herralta tivannut että mitä sinä minusta haluat? Ja vastaus kuuluu aina: usko sinä vaan, kyllä minä kerron kun se aika tulee.

Ja minä uskon. Ja luotan. Vaikka minua yhä vaan ravistellaan, olen oppinut etsimään sen tarkoitusta. Joku muutos täytyy varmaan tehdä, sitähän se yleensä tarkoittaa. Jos olen aikeissa tulkita väärin tai menossa vika suuntaan tulee näpäytys tuota pikaa.

En siis ole tullut uskoon. Se on minun tapani elää. Me ollaan Jeesuksen kanssa hyviä kavereita ja jutellaan päivittäin. Tosin hyvätkin kaverit ovat joskus epäsovussa.

Se on nyt sitten syksy

Eilen oli Läyliäisten Rukoushuoneella kesän viimeinen iltakirkko.
Pääsinpä sentään sinne. Sekin johtui siitä että tällä kertaa oli kyläyhdistyksen kahvitusvuoro.
Meillä on tapana että kylämme yhdistykset hoitavat iltakahvit hartauden päätteeksi, kukin vuorollaan.

Heinäkuussa en päässyt. Samana päivänä ja samaan aikaan jänskättiin Katilin kohtaloa yhdessä Annen ja Seurakuntasisaren kanssa. Silloin olisi Jumalan sana ja harras hiljentyminen ollut paikallaan.

***

Tänään on toinen varma syksyn merkki.
Päävikaisten päiväkerho aloittaa syyskautensa. Se on oikeesti Riihimäen kaupungin järjestämä AVH-päivätoimintaryhmä joka kokoontuu viikoittain Inkilänhovissa.

Kerron iltapäivällä lisää.
Hei, hei!

Dyd kud hedki kulkee

Tähän aikaan vuodesta on niin jännittävää tämä vuodenaikojen vaihtelu. Ihan niin kuin muulloinkin viime vuosina.

Muistathan kun koko viime "talven" jänskättiin että mikähän vuodenaika seuraavana päivänä on.
Atoopikolle/astmaatikolle tämä aika on luonnetta kasvattavaa. Heinät ovat kukintansa kukkineet, nyt on pujon vuoro. Kun on sadellut niin paljon ovat myös cladosporum-homeitiöt lehahtaneet lentoon ihan heimoittain.

Oikein reilu kuukausi meni tässä kesäaikaan normaalilla lääkityksellä, maanantaina pitikin jo nostaa kortisoniannosta (beclomet) ja tänään hain apteekkarin yskänlääkettä oman pitäjän apteekista. Se on KAMALAN pahanmakuista. Lisäänkin sitä muutaman tipallisen teemukiin (puolen litran), silloin se on siedettävää. Yleensä hoitelen tällaiset vilustumisjutut kotitekoisella yrttijuomalla, mutta nyt se ei piisannut kun onnistuin kylmettämään itseni viikonloppuna grillikylässä. On se vaan uskottava että tässä iässä ulkona istuminen ei ole enää kesähepenissä suositeltavaa - ainakaan yömyöhään.

***

Meidän pitäjässä alkaa koulut huomenna. Miettikää hei vähän: elokuun 7. päivä! Keskellä kesää ( vaikka kyllä koivuissa jo kellertää)!
Samalla se on ikävä muistutus siitä että ElmoFest lähenee juoksuvauhtia. No, sekä ennakkoliput että rannekkeet on jo painossa ja pressit on lähteneet maailmalle. Tänään hion julisteen lopulliseen muotoon ( se on pitkästä aikaa työlästä, kun en ole neliväripostereita vuosiin tehnyt).
Ennakkomyynti alkaa maanantaina ja nyt alkaa jo jännitys siitä tuleeko sinne porukkaa. Noo, se nähdään, enempää ei voi ennakkoon tehdä.

***

Naaraskarhuystäväni vaikertelee Vantaalla. Käskin sen hinata luunsa kiiruusti kotiin. Ei makeaa mahan täydeltä, sanotaan mutta minä olen sitä mieltä että ei sappeakaan. Ei auttaminen ole sitä että hammasta purren iloisena hyysätään vaikka sielu sykkii tulta ja tulikiveä ja silmistä sinkoilee tappavia tikareita. Jos ihminen aikoo olla avuksi ja tueksi läheiselleen on ihan enismmäiseksi huolehdittava omasta jaksamisestaan. Se on jämpti niin.

Nyt tää sanoo hei hei ja jatkaa sen plakaatin kanssa...