Hei hei mitä kuuluu

 "Hei hei mitä kuuluu

sä kysyt ja kaikki on ok.

Hyvä sun on puhuu 

kun sä et tiedä miltä musta tuntuu"

Mitä kuuluu/Apulanta 1995

 

Olen jo vuosia sitten lakannut vastaamasta "Kiitos, hyvää".

Olen vastannut ja vastaan edelleen mitä mulle TODELLA kuuluu. En halua enää olla mukana välinpitämättömässä, joskin kohteliaassa leikissä. Ei kysyjää useinkaan pohjimmiltaan kiinnosta mun kuulumiset, kysymys on vain tapa.

Tulipa testatuksi ja poimituksi jyvät akanoista samalla. NE joita oikeesti mun kuulumiset ja vointi ovat kiinnostaneet, ovat sen habityksellaan ilmaisseet, myös sanoin. Ne toiset ovat kiusaantuneet vastauksestani.

Myöskään "paskaaks tässä" ei ole mikään vastaus. Ihan samaa se tarkoittaa kuin "kiitos, hyvää" .

Eilen tämä retoriikka iski silmille kun pitkästä aikaa puhuimme rakkaan ystäväni Margaretin kanssa puhelimessa. Pahoittelimme koronaa joka on estänyt niin pitkään livetapaamiset, välimatkaa, joka tosin lyheni pari vuotta sitten merkittävästi niin kilometreissä kuin ajallisestikin. 

Lopelta muutettuani tapaamisemme rajoittuivat pitkään vuotuiseen Suomi-Areenaan Porissa ja joka kolmas vuosi pitettyihin puoluekokouksiin.

Viimeiset lähes kaksi vuotta on ollut sellai aallonmurtaja elämässäni. Oikeastaan koko entinen/set elämäni pyyhkiytyivät tilapäisesti (toivottavasti) day-by-day -elämään. Pikainen muutto uudelle paikkakunnalle ensimmäiseen asuntoon joka oli saatavilla - en edes nähnyt koko kämppää ennenkuin muuttokuorman viimeisenä kapusin laatikoiden ja harvojen huonekalujen ääriään myöten täyttämään pieneen kaksioon. 

Ensimmäinen puoli vuotta täällä hupeni kaiken hoitoni siirtämisessä Satakunnasta Päijät-Hämeeseen. Sama aika hurahti täkäläisen vammaispalvelun kanssa taisteluun joka ei ole päättynyt vieläkään, Hämeenlinnan hallinto-oikeus ei ole vielä sanaansa sanonut. 

Sit rantautuikin korona. Ja tiukahko omaehtoinen karanteeni. Kuulun niin moneen riskiryhmään että oli tuntemattoman edessä syytä pysytellä varmuuden vuoksi kaukana kaikesta. Minäkin odotin rokotusten käynnistymistä kiivaasti kunnes tyly tuomio oli: ei mitään rokotuksia Liskonaiselle, hengenvaara.

Maailmani kutistui lähikaupan ja -apteekin sekä keskussairaalan palveluihin ja eläviin ihmissuhteisisin.

Kun ystäväni tiedusteli kuulumisiani suustani ryöppysi viimeisimmät terveystietoni ja tulevat leikkaukset, myös tämän vuoden aiemmat. Itseäni kuunnellessani tajusin että ei Margaret kysynyt miten voin vaan mitä kuuluu.

Tajusin että eihän mulle mitään muuta kuulu. Siis elävässä elämässä.

Koko perheen ulkopuolinen sosieteettini on facebookissa. Toki livetuttujen seurassa osittain, mutta kavereiksi on jotenkin siunaantunut liki puolitoista tuhatta profiilia enkä kaikkia tunne laisinkaan, en mistään yhteydestä. Mukana on ylläpitämiäni vammaisryhmiä ja yhteiskunnallisia ryhmiä joiden yhtenä ylläpitäjänä toimin. Mukana on myös ryhmiä joissa saan olla pelkkä jäsen kunkin ryhmän sääntöjen mukaan ilman isomia ulkopuolisia vastuita ja velvoitteita. Ja tietenkin yksityinen profiilini.

Näiden ryhmien kautta olen tutustunut lukuisiin ihmisiin joita voin täydestä sydämestäni kutsua ystävikseni vaikka emme koskaan ole livenä tavanneet ja tuskin tapaammekaan.

Näinä erakkovuosinani olen oppinut nauttimaan yksinolostani, vaikka perhe väliin on vähän huolissaan mun sosiaalisten kontaktieni niukkuudesta. Havahduin käsittämään että olen toiminut vastoin todellista luontoani, sosiaalisuuttani ihan liian pitkään. Vaikka mun maailmani on pakostakin käpertynyt sairauksieni ja kahden hoitovirheen korjausyritysten ympärille mun on vaan punnerrettava itseni täältä johonkin suuntaan ja se suunta on ainoastaan ylös ja ulos. Ihmisten ilmoille heti kun pandemia sen mulle turvallisesti sallii. Ymmärsin että täytän seuraavaksi 65 ja vanhuus kehoani kolkuttaa vääjäämättä vaikka mieleni olis kuinka sen 42 mihin ikään jämähdin ensimmäisen kuolemani jäljiltä.

Toisaalta nämä erakkovuodet ovat olleet terveellinen katko entiselle aktiivisuudelleni jolla kuvittelin sysääväni terveydelliset ongelmani johonkin näkymättömiin, myös itseltäni. Eihän se niin saa mennä. Ei elämä saa olla pakomatka, vaikka sellaiseksi sitä olen pyrkinyt rakentamaan.

Nyt elän aikaa jolloin saan hoitoa ja kuntoutusta niihin mihin olisin tarvinnut jo yli kaksi vuosikymmentä sitten. Ensimmäistä kertaa koen että todelela SAAN asiallista hoitoa, mua kuunnellaan, mun tarpeeni ymmärretään ja hyväksytään. Itse asiassa yksi viiden vuoden kahdesta neljään kertaan vuodessa käyty leikkausrumba on päättynyt. Ja uskallan varovasti ajatella että vuodentakainen isompi operaatio pelasti lopullisesti vaurioituneen takajalkani amputoimisuhkan alta. 

Vaikka tuskin koskaan enää kunnolla kävelen saati palaan liikunnalliseen elämään, tanssiin, metsäretkiin, olen onnellinen nyt. Onnellinen uusien oivallusteni ja saamani laajan avun vuoksi. 

Tää Feenikslintu nousee taas kerran, pyyhkii tuhkat siivistään ja painelee Karmann Ghian kanssa auringonlaskuun. Onnellisena ja rakastuneena.

Ai kevennys?

No saathan sinä sen, saat mun äitienpäiväruusuni joka yhden ainoan varren päässä kukkii ihan täydestä sydämestään.