Mitä ihmettä?

Kun  yhdeksän vuoden kuluttua halvaantumisestani palasin poliittiseen elämään sain monen monta lähimmäistä syvälle järkytyksen syövereihin. Miten sä Vasemmistoliittoon? Oletko nyt varmasti harkinnut? Miksi et tule meille, me voitais tarjota sulle...? Ai kauheeta!

Mihin muualle olisin voinut?

Kun kaksivuotiaana (tarinan mukaan) rakensimme naapurin Liisan kanssa linnunpesiä minä laitoin omani maahan, Liisa puuhun, minne linnunpesät kuuluvatkin. Miksi minä sitten maahan? No siksi että poikaset eivät satuttaisi itseään jos putoavat pesästä.

Kun kansakoulun hiihtokisoissa hävisin kuin torakka se johtui siitä että perässäni hiihtänyt oppilas (en edes muista oliko tyttö vai poika, saati kuka se oli) kaatui ryskyen takanani, käännyin katsomaan  valmiina auttamaan. Hän pääsi ylös ja ohitseni.

Kun niin ikään kansakouluaikoina  kulttuurikilpailussa voitin oman kouluni ja koulupiirini ensimmäisen sijan minut lähetettiin Tapiolaan käskystä piirtämään loppukilpailuun. Aiheeksi luettiin japanilainen tarina kirsikkapuistosta kirsikankukkien aikaan. Minut diskattiin. Koska mun maalaukseni kirsikkapuussa ei ollut lehtiä. Vaikka tarinassa nimenomaan kerrottiin kirsikkapuiden kauneudesta pelkkiin kukkiin sonnustautuneena.

Eikös tässä ole selitystä riittämiin?

Oikeudenmukaisuus, heikommasta, ylipäätään apua tarvitsevasta lähimmäisestä huolehtiminen, sorron ja epäoikeudenmukaisuuden vastustaminen taistellen arvojeni mukaisesti.

Vasemmistoliitto antoi minulle kodin pitkän poliittisen orpouden jälkeen. Olen saanut ääneni, sekä oman ääneni että vertaisteni äänen kuuluville ja jopa parannetuksi ajamiani asioita.

Sitä minulle on poliittinen koti, sitä kotia minä puolustan lähimmäisteni eduksi. Sydän avoinna ja korvat höröllään. Ovatpa sukurasitteena saamani suuret korvat saaneet arvoisensa tehtävän.

Tässä Satakunnan Vasemmistoliiton piirikokouspuhettani pitämässä viime eduskuntavaalien jälkeen, kun maailmamme otti loikka-askeleet kohti sääty-yhteiskuntaa ja radikaalia taantumusta.