lauantai 28. marraskuuta 2020

Yhteenveto kesän seikkailusta


 Edit Piaf tässä alkuun, hei Liskiksen lukijat.

Justiinsa tänään tuli kolme kuukautta siitä kun 28. elokuuta Liskikseltä lähti henki. On sillä ollut varsinainen kesä ja syksy. Totisesti.

Eihän se tahtonut tätä päivitystä saada suunnittelemaansa trilogiaformaattiin. Se nyt tuuppaa koko keissin putkeen ja seuraavaksi  se on kuulemma aikeissa kertoa mikä oli jouluruokamuoti vuonna 1996. jolloin se ensimmäisten EU-vaalien kiireessä väsäsi jouluruokaliitteen ET-lehteen. 

 ***

Voi rakkaat lukijat, enhän mä mitään ole pystynyt kirjoittamaan. Pää ei ole kestänyt.  Sitä olen hellinyt kallonkutistajalla, tai oikeammin psykiatrisen erikoissairaanhoitajan avulla. Sekin oli aika suuri ihme, nykyään tätä lajia ei ole niinkään helppoa saada avukseen. 

Kun viime vuosituhannen loppumetreillä sen SAVn ja infarktit sain ja koko entinen elämäni pyyhkiytyi tiehensa, sain lääkinnällisenä kuntoutuksena kuusi vuotta - luit aivan oikein, kuusi vuotta terapiaa päästäkseni henkisesti jaloileni uudessa elämässäni. Tällä kierroksella psykiatri soi mulle viisi istuntoa. Hieman on maailma muuttunut, Eskoseni. 

Näin säästetään terveydenhoitokuluissa - ja maksetaan vähintään triplasti kun hoidetaan risaa ihmistä joka ei ole saanut apua ajoissa.

Mutta palataanpa historiaan. 

Alkuperäinen leikkaus siis onnistui jokseenkin hyvin, verenkierto palasi, samoin takajalan väri ja osittainen tunto. Pulssi tuntuu nivusesta varpaaseen ja takas. Mutta yksi leikkaushaavoista kieltäytyi piittaamasta moderneista hoitovehkeistä. Enste picolla, se on sellai alipainepumppu joka imee liiat nesteet, pitää haavan turvassa pöpöiltä ja siis nopeuttaa haavan paranemista. Käytetään pienehköissä haavoissa. Mehän ei tietenkään Picon kanssas tultu juttuun ensinkään. Hää jo ennen aikojaan (käyttöaika 5 vrk max) alkoi mulle kiljua palovaroittimen volyymilla eikähän mun auttanut muu kuin soittaa keskussairaalaan ja sanoa että mä nyt sit tulisin sinne. Kun itte laite poistettiin, kävi ilmi että juu ei, ei piisaa nyt nää kevyet jutut ensinkään ja sain petikaveriksi VACin joka on järeämpi alipainehoitosysteemi.

Tätä ennen muutin takas sairaalaan jossa todettiin että pöpöhän siihen haavaan oli jossain välissä livahtanut. Haava leikattiin takas kokonaan auki, kaiveltiin veittellä puhtaaksi, kylvetettiin vetyperoksidilla ja asennettiin tämä VAC paikoilleen. Tottahan siitä on kuvia, mä otan aina kuvia näistä toimenpiteistä jos vaan älyissäni olen. Sit taas kohta kotiin sen VACin kanssa. Eihän sekään mun kanssani viihtynyt, kotisairaanhoito sitä kävi tämän tästä lepyttelemässä ja lopulta kontrollissa todettiin että onhan se vähän pienentynyt, haava siis, mutta ei vielä tarpeeksi, siispä uudistettiin tuttavuus ja yhteiselo Picon kanssa.

Aikaa kului ja nuoruuttaa katosi.

Sit tuli viimein se päivä jolloin haavan piti oleman sulkemiskunnossa. Leikkuupöytä ja salivuoro varattiin pikkutoimenpidettä varten.

Koko homma tyssäsi siihen että koko varattu aika tärvääntyi  perinteisin menoin siihen että ainuttakaan kanyylia ei saatu mun suoniin. Ei saanut hoitaja, ei anestesiahoitaja, ei labra, eikä anestesialääri. 

No, laitetaan spinaali, tuumas anestesia-arska.

Mä siihen että vartokaas kun käyn kippuraan ja kyljelleni.... 

- Ei. Se laitetaan istualleen.

- Ei laiteta, ei onnistu. Sen verran topakasti asian ilmaisin että sain tahtoni lävitse ja käperryin tiukkaan sikiöasentoon vaikka sattui ihan saatanasti. Vaan eipä mennytkään vaijeri mun selkäytimeen.

Tässä kohtaa eka salihenkilö kattoi kelloa ja sanoi että hällä alkaa synnytys ihan kohta, on mentävä. Hiljaksiin häipyivät kaikki muutkin ja mut kärrättiin takas osastolle.


Onneksi seuraavana aamuna suonet oli  suosiolllisemmalla tuulella sillä silloin hävis henki. 

Ihan kokonaan.

Pari vinkkiä tähän kohtaan:  A)Jos olet aikeissa saada kohtalokkaan anafylaktisen sokin, saa se leikkaussalissa. Apu on aikas paljon likempänä ja saatat jäädä henkiin.

Kesken alkutoimien olin jutellut ja vitsaillut salihenkilöstön ja läärien kanssa kunnes yhtäkkiä tuumasin että nyt huonottaa, ahistaa ja oksettaa... olin ponkaissut istumaan piittamatta kaikista letkuista sun muista paikallaanpitovehkeistä ja kupsahtanut harmaansininesenä ja umpikuolleena takas petiin. 

Kaikki tämä on mulle kerrottua ja Kannasta luettua, itte en taaskaan ollut mukana koko geimeissä. Luoja varjeli taas uudelta traumalta.

Samantein alkoivat paineluelvytyksen ja happiviikset vaihtoivat kuonokoppaan, se ei tuottanut tulosta joten manuaalinen hengitysapu peliin ja lopulta kone, kun ei ihminen jaksanut pumpata pitempään. ROSC 10 onnistui ja pumppu alkoi läpsytellä laiskasti omiaan mutta muut vitaalit loistivat poissaolollaan.  Useamman tunnin olivat poissa.  Oikein kahteen kertaan kuvattiin MRAlla nuppi, ei uusia vaurioita eikä myöskään selitystä hengenmenolle kummassakaan kuvannuksessa. Ihan tarkkaan mulle ei ole selvinnyt, mikä mut lopulta noin viiden tunnin kuluttua kiskoi takas elävien kirjoihin, se ei  käy ilmi faileista eikä kirurgin kertomasta. 

Mutta sen leikkaushaavan joutessaan muistivat kuitenkin sulkea ja taas seukkasin PICOn kanssa seuraavan viikon.

Tää sivujuonnehan sit pilasi koko alkuperäisen suunnitelman takajalan paranemisesta edes jonkinlaiseen kuntoon.  Seuraava kuukausi meni ensin keskussairaalassa ja sittemmin kuntoutussairaalassa uuden elämän opetteluun.  Ynnä toiseen kertaan kävelyn opettelemiseen saman reissun aikana.

Vinkki B) Jos ajattelit kuolla, tee se kerralla. Kuolleista herääminen on  työlästä, suorastaan kamalaa puuhaa. Mä olen sen homman kahdesti tehnyt, tiedän mistä puhun. En suosittele.

Kun mä tätä loppua pikkujouluna kirjoittelen kärsin edelleen messevistä, joskin melkoisesti laantuneista kylki- ja rintakivuista. Rintalasta on edelleen ihan naurettavan arka, mitään tyköistuvaa, niinkus rintamaliivejä ei tule mieleenkään käyttää, kyljen kääntäminen tahi ylipätään asennon korjaaminen sängyssä aiheuttaa maanjäristyksen ja usein mut herättääkin unesta. Kaksi kylkiluuta poikki ja kaikki rustot paskana. Arvelivat  niitten puolessa vuodessa tokenevan...

Perinteiset loppukevennyskuvat, olepa hyvä:

Kun muhun on niin vaikea saada kanyyleja ohjekirjanmukaisiin paikkoihin, niitä sit ujutetaan minne onnistuu.

 

Sit ku ei enää mihkään onnistunut, otettiin keskuslaskimokatetri hätiin ja kaikilla oli paljon helpompaa mun kanssani.

Tää botoksilla käsitellyn näköisen huulen tarina on niinkin yksinkertainen että siinä ekan keikkauksen alkuun oli joku osunut hengitysputkella vähän sivuun. Ja pala alahuulesta veks. Ihan olin jo ehjä ja parantunut sen kahden ja puolen kuukauden sairaalaseikkailun päättyessä tämäkin.


Pikkuystäväni PICO, (Fantasio ei ollut tällä retkellä mukana...)

Näitten härpäkkeiden kanssa taiteilin useamman viikon.

Siistimpi versio VACista, en tohdi sitä täytenä teille näyttää, jollein saattaapi singota oksu...
Enkä ajatellut näyttää niitä haavakuviakaan. Ette te niistä kuitenkaan tykkäis.

Tää kesä meni nyt tälleen, muut jännäs koronaa, mä vaan makasin suurimman osan oppiaattipöllyssä ja hyvässä hoidossa sekä erikoishemmoteltavana.

Vaan on nää meidän PÄKS ja kuntoutussairaala Jalmari ihan huippumestoja jos on pakko vakavasti sairastua.





tiistai 29. syyskuuta 2020

Päivä 5


 Tiedän että moni teistä  lukijoistani  kiehuu uteliaisuudesta miten Liskiksen tällä leikkuureissulla on käynyt.
Net teistä josta Facessa hengaatte tiedättekin jo kaiken (lähes) mutta tällä päivityksellä aletaan seuraavan kahden kuukauden mittainen tarina.
Vähän nää nyt tulee vikajärjestyksessä, mutta pidä huivista kiinni, nyt mennään!
 
***
 
Päivä 0 oli leikkaus, tänään on siis päivä 5. Tiistaina tulin kotiin, siis eilennä.

Miksi niin nopsaan?
Eikö olis kannattanut olla siellä hoidettavana ja parantantua kunnolla?
Miten ne sut noin äkkiä pois heitti?
Ja monta muuta yhtä ällistynyttä kysymystä olen saanut tässä reilun vuorokauden kulussa vastattavakseni.

Nyt vastaan teille, rakkaat lukijani.
Siksi niin nopsaan että en sen paremmin omasta mielestäni kuin lääri(en) mielestä enää tarvinnut erikoissairaalahoitoa. Olis mut PÄKSiin laitettu lisätoipumaan, mutta päätin toivuttaa itteni kotona.

Ei olis kannattanut lojua missään sairaalassa koska kykenin kävelemään rollaattorilla ja itte huoneessa pelkin jaloin. Sattuihan molemmat vaihtoehdot ihan hitosti mutta pystyin.

Ei mua kukaan pois heittänyt, olisin mä siellä saanut lojua niin pitkään kuin olisin halunnut.

Ja sit vastauksia kysymättömiin kysymyksiin.

Jokainen kokee kipunsa ja sairautensa omalla tavallaan, kaikki on niin henkilökohtaista. Pitempään luolassani viihtyneet tietävätkin mun tapani ja menetelmäni tässä asiassa. Uudemmille kerron että esim. leikkauksesta toipumisessa suljetaan (siis mä suljen) kuolevaisten maailman ulkopuolelle, otan vastaan sen hoidon mitä annetaan, puren nilkkaan jos ehdotukset ei mua pääasiassa kokemukseni nojalla miellytä.

Tällä kertaa ei tullut sellaista tarvetta.
Jo komisen kuukautta ennakkoon, siis maaliskuusta asti ollaan oltu tiiviissä kirjeenvaihdossa ja puhelinyhteyksissä mua hoitaneen tiimin kanssa. Yksi hauskimmista oli anestesialäärin kaino tiedustelu että kumpi jalka leikataan? Mä siihen että ei kumpaakaan, koitetaan vielä tää oikea pelastaa.

Kahteen kertaan käytiin vastuukirurgin ja toisen kanssa suunnitelmat läpi. Hätäisempi oli saattanut hermostua kun vielä puoli vuorokautta ennen toimenpidettä ei kukaan tiennyt vieläkään mikä olis paras tapa tätä palikkaa lähestyä. Sit se toinen (en jaksa nyt kaivaa Kannasta nimeä) kipitti tämän tästä tarkistamassa ja täsmentämässä asioita. En mä tällaiseen ole tottunut. Käytiin ennalta läpi lääkeaineet mitä ei saa tuoda mun lähellekään, suonet, astmapiiput ja vaipat sekä toivomukseni katetroinnista. Se olikin hyvä juttu, leikkaus kesti yli seittemän tuntia, siellä me oltais lilluttu liemessä koko sakki ja moneen kertaan.

Hämmästyttävää oli että jokainen sanani kuunneltiin korvat hörössä. Olin jopa äärimmäisessä tilanteessa antanut luvan käyttää tuon terveen (hah!) jalan reisilaskimoa. Siis vain ääritilanteessa. Sitä ei käytetty vaan kudospankin aineksista rakensivat ohitussuonen mulle kun elimistö ei suosinut edes omaa siirrännäistä saati niitä goretexeja. Ei tää luovutusjämistä väsättykään pitkään kestä, mutta saanpa taas vuoden-parin hengähdystauon jotta saan kuntoutettua itteni edes vähän omatoimieläjäksi ennen seuraavaa settiä.

Anestesia.
Ei mulla sen kanssa ole koskaan mitään ongelmia ollut. Lääkäreillä on.
Multa ei tahdo saada verta lähestulkoon millään ilveellä. Mutta ei muhun sisäänkään tahdo kukaan saada mitään liemiä.  Niinpä aloitettiin valtimokanyylista, joka törkättiin jo kolmannella yrityksella kyynärtaipeeseen. Sit se varsinainen monitoimikanyyli, kolmannella kerralla. Siinä kohtaa muistutin että nää sit saattaa mennä tukkoon jo kesken leikkausta ettäpä tiedätte varautua. No, ne varautuivat, kotiin lähtiessä niitä kanyyleita sit etsittiin pitkin kehoa, osa oli käyttämättömiä, osa tukkeutuneita. 




Leikkauspäivän ehtoolla jo osastolla lähes tajuissamme ollaan Kermitin kanssa.
Ne varsinaiset jännät ovat vasta kaukana edessä.





keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Entä jos?

Vähän nyt hämmästelen suhtautumistani tulevaan operaatioon.
Se on sellai hybridileikkaus. Suonensisäinen operaatio tehdään läpivalaisuohjauksessa, sanotaan yhdessä opinnäytetyössä.

Homma menee silleen että nivustaipeesta ohjataan peittostentti kohteeseen - tuossa opparissa käsitellään vatsa-aortan pullistumaa, siis tappavaa aneurysmaa ja sen hoitoa. Se on menestyksekäs hoitotoimenpide josta ei jää edes arpia eikä mitään leikkauksenjälkeisiä tehohoitoja tarvita. Onnistuneen operaation jälkeen tyrehdytetään valtimon vuoto ensin ihan nyrkein painamalla ja sittemmin muutaman tunnin hiekkapussin alla makoillen. Pari-kolme vuorokautta täysihoidossa makoilua ja himaan. Tälleen sen kuuluis kulkea.

Mutta kun liskonaisen kohdalla juuri mikään piuha ei ole enää vuosiin ollut ohjekirjan määräämässä kehonkohdassa, meillä tulee olemaan mutkia matkassa. Ensinnäkin kirurgin on päätettävä käydäänkö alkuperäisen, väkivalloin rikotun suonen kimppuun ja koitetaan rassata sen yli kuuden sentin mittainen arpikudos tiehensä tällä hybridimenetelmällä. Vaikka mm. ASO -tautia on tällä keinoin hoidettu, ei tietääkseni juur mulle suunniteltua toimenpidettä ole tässä maassa kelleen tehty.

No, ihan simppeliltähän tuo kuulostaa, mennään vaan rassin ja harjan ja rikkalapion kanssa rikottuun suoneen ja kaavitaan se puhtaaksi? No eipä se ihan tuolleen käy. Siitä oltiin kirran kanssa tavatessamme liikuttavan yksimielisiä. Myös siitä että sanoin suoraan epäileväni vaihtoehtoa a) kun muistetaan että se arpikudos on saanut siellä suonessa vahvistaa itteään lähes 21 vuotta. - Tosiaan, joo, tuumasi Pale -kirra. Vaihtoehtona c) voitais tietty putsata niitä proteeseja, eihän se stentti tiedä onko se luonnonsuonessa vai goretexissa.

Näitä proteeseja mun sisuksissa sit piisaakin valittavaksi. Niitä risteilee tuossa oikeassa kyljessä useampikin sen alkuperäisen suonen rinnalla, siellä on myös takajalasta - siitä vaurioituneesta - irrotettu yli puolen metrin mittainen laskimonpätkä joka sekin meni juntturaan vajaassa puolessatoista vuodessa. Niitä on myös vasemmalla puolen ja yksi risteilee vattan poikki kun piti kokeilla josko se valtimoveri liikkuis ketterämmin sitä kautta oikeaan takajalkaan. Ei liikkunut kuin tovin. Ensin tuli liitoskohtaan iso, todella iso aneurysma ja kohta perään se tappajabakteeri. Kun mun elimistöni ei noita vierasesineitä siedä. Tulkitsi oman luvatta otetun kapineenkin asiaan kuulumattomaksi ja melttasi sekä keräsi huomiota kivuin ja kouristuksin kunnes lakkasi tykkänään verta kuljettamasta mihinkään.

On olemassa myös Plan B. Yhdistetään hybridihoito perinteiseen kirurgiaan. Se on jo ajatuksena vastenmielinen. Akka lähestulkoon sahataan kahtia sekä pitkin että poikinpäin, viimeksikin hakasia poistettiin leikkaushaavoista likemmäs sata.

No, perjantaina ollaan viisaampia. Toivottavasti.

Vaan takaisin otsikkoon.

Entä jos.
Entä jos oikeesti käviskin niin että PÄKSin verisuonikirurgin yltiöpäinen ennuste muuttuisikin todeksi ja oliskin molemmat jalat ehjinä käytössä. Mitä mä ensimmäiseksi tekisin niillä toimivilla jaloillani?

No hitto!
Mettään menisin, sieneen, saattaisin ihan hurjaksi ryhtyä ja kyykkiä myös marjasatoa lakkariin. Ai, se olis ihanaa. Edellisestä sieniretkestäni Harley Parkinsonin kanssa on jo kaiketi kolme vuotta.

 Tää eläköitynyt tyyppi on vieläkin maastokäytössä. Siis oletan että vielä yhdessä pääsemme metsään.
 
 Tässä istun enkä muuta voi. Olin liian kaukana Harrikasta kun jalka petti. Sain ryömityksi lähimmän kannon nokkaan näkyville ja soitin McGyverin keräämään sekä sienet että mut talteen.
 
Sit kun saalis olis asianmukaisesti säilötty hankkisin fillarin ja... eiku, eihän se ole hyvä idea. Mun päänihän meni siitä kohtaa rikki, en oppinut koskaan ajamaan fillarilla, kuntopyörälläkin onnistuin kaatumaan. Kuntovehje ei kaatunut, vain minä koska pää ei kestänyt polkemisessa tarvittavaa ristikkäistä ja vuorottelevaa liikettä.

No ainakin tanssimista kokeilisin, mun lempiliikuntamuotoni ihan lapsesta asti. Ei mun aivot oikein sitäkään ymmärtäneet, siis kymppitansseja, mutta aina on hyvä kokeilla. Vedessä mä liikun tälleen puolikkaanakin kuin saukko, siis uimasille. Pyykkihuolto helpottuis kun pääsisin keskenäni pyykkitupaan, tiskit hoituis yhdellä seisomalla eikä pahimmillaan kahden päivän mittaan niinku nyt.
Voi, ihminenhän voi kahdella takajalalla tehdä vaikka mitä!

Mutta kun se ei mahda toteutua. Tuon ongelman kanssa on kupattu kuukausia, jopa vuosia ennenkuin sitä traumaa on edes kuvattu ja joka kerta on kauhistuttu että herranjestas, nyt on kiire. Seuraavalla kerralla sama juttu, joskus nopsempaan, joskus, kuten tää perjantainen homma, vei ekasta lääriretkestä 11 kuukautta ennen kuin saan taas vähän apua. Joka jumalan kerta on pitänyt ensin jonottaa tk-aikaa, sit kinuta ABI-mittaus, sit kinuta lähete keskussairaalaan, sit käydä kaikissa mahdollisissa kuvannuksissa ennen leikkuulaudalle päätymistä.
Meidän sotesysteemi nyt vaan on tällainen. Toistaiseksi. Joka paikkaan tarvitaan lähete sieltä alimmalta taholta vaikka kyseessä olis ties kuinka mones toistuva juttu. Mä niin toivon että ne tuolla HUSissa ottaa mut kotilemmikiksi ja sais näitä korjauksia tiiviimpään tahtiin. Toki myös toivon että tää uus sotelaki ehtii parannuksineen aika pian äänestyskuntoon ja pressan siunaamaksi.

Kai mä sen verran ihminen vielä olen vaikka muhun on melkoinen määrä erilaisia varaosia tungettu eri puolille kehoa, että nyt vähän jänskättää.

Tämän tarinan kevennyksenä saatte muutaman taiten niitatun haavakuvan.
Enpä tullut yhden leikkauksen jälkijutuista dokumentteja ottaneeksi, olin niin pitkään niin kipuisa. Silloin nääs avattiin reitit molemmista nivusista ja tottahan ne sit hankki pöpön itteensä. Ei sairaalabakteeria vaan SA Lugdunensiksen. Se kuuluu ihmisen ihon suojavarustukseen hyviksenä mutta jos se pääsee livahtamaan elimistöön se on tarvittaessa tappava.

Lähes kaksi kuukautta niitä leikkaushaavoja hölvättiin, kaiveltiin, putsattiin ja koitettiin sitä pirulaista häätää musta tiehensä että saatais ne ventit umpeen. En suosittele sitä pöpöä. Tätä lajia toimitettiin kolmasti viikossa ja viikonloppuisin tää monilahjakas liskonainen ryhtyi itte haavahoitajaksi.

Ja mitä tekee tää pöpö? Jemmasi ittensä mun sisuksiin iskeäkseen seuraavaan proteesiin, niin että ennen leikkausta kävin silloisen radiologin kanssa taajaan treffeillä kun hää ultraohjatusti imuroi sellaista choronkastikkeennäköistä paskaa mun proteeseista.

Nää pari seuraavaa kuvaa ei ihan ole pornoa. Mutta aika perverssinnäköinen nainenhan musta on noitten puukkojen jäljiltä kyllä muotoutunut. Toki noita taistelujälkiä on muuallakin, pitkin kroppaa.

 Haavahoitaja pyynnöstäni kuvasi viimeisimmän operaation jäljet.
 
 Enpä enää muista täsmällistä lukua mutta likemmäs sata noita hakasia poistettiin. 
 
 Eihän nää niin kaunista katseltavaa ole vieläkään, eivätkä varsinkaan tuoreeltaan
 
Vuodesta 2015 lähtien on tehty, vaihdettu, siirretty, taisteltu aneurysmia ja tappajabakteeria vastaan jotta amputaatiolta vältyttäis. Ihan eka proteesi laitettiin huhtikuussa 2000, kahdeksan kuukautta sen leikkausonnettomuuden jälkeen. Jo siinä vaiheessa syntyivät ensimmäiset korjaamattomat vauriot.

Olis aika nastaa jos tällä kierroksella sais vähän enemmän aikaa kuntoutumiseen ennen seuraavaa. Aina en ole ehtinyt kunnolla toipua leikkauksesta kun taas revitään akka auki ja siirrellään suonia.
Kinttu on oikeesti ihan pilalla ja aika hyvin jos surkastunutkin.

Tällaista pohdintaa tämän yön kulukkeeksi. Puoli kahteen mennessä olin herännyt kipuun kolmasti ja päätin että ei nukuta sit. Meen aamulla samoilla silmillä lääriin ja koitan muistaa mitä varten.