keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Tässä SE Juhannus nyt on:

Juhannus on tässä maassa eriskummallista aikaa. Saa valvoa, saa syödä ja grillata mitä rasvaisimpia ruokia, saa tavata ystäviä, saa juoda. Jotenkin tässä maassa kuvitellaan etteivät mitkään järjestyssäännötkään ole voimassa juhannuksen aikaan.

Jos puutut häiritsevään toimintaan juhannusyönä, saat todennäköisimmin läjän vittuja naamallesi ja ikuisen nipottajan maineen. Juhannuksena ei tämän saman kuvitelmean mukaan ole tarpeen ajatella lähimmäisen hyvinvointia tai edes turvallisuutta. Myöskään maamme alkoholilait eivät siis ole voimassa keskikesän juhlan aikaan.

Pah!
Ja tässä on vaan blandispullon jäänteet nuorison suosikkirypemispaikalta. Mausteina olivat mäyräkoiran turkit ja rikotut pullot, herraties mistä pöllitty ja luontoon tyhjennetty sammutin ja muuta epämääräistä sotkua.
Kelemalauta, missä näiden pentujen vanhemmat oikeesti on?
Samaa sotkua on samassa paikassa tarjolla joka viikonlopun jälkeen ja valitettavan usein viikollakin.

Mutta me vietimme perinteisen perhejuhannuksen täällä Liskolandiassa. Stansta miehineen tuli perjantaiaamuna ja poistui siistaina alkuiltapäivästä.

Näiden kellonlyömien väliin jäi odottamamme yhteinen aika, jolloin tietenkin seurusteltiin tiiviisti, syötiin hyvää ruokaa, pelattiin pihapelejä, värjöteltiin kaatosateessa, käytiin vähän kylillä ja valvottiin.

Kuten tiedetään, tapaamme blondini kanssa vain muutaman kerran vuodessa, eikä silloin sanoja ja halauksia juurikaan säästellä. Juhanuksen vietto on meille jo perinne joka soljuu totuttuun, hyväksi havaittuun tapaan. Murheen tuotti Stanstan vasen jalkapöytä, joka vihoitteli ja kiukutteli kybällä. Ihan turvoksissa ja silminnähden kipeä. Seurustelun ohessa sitä takatassua kylvetettiin jäävedessä, hörvättiin kipuvoiteilla ja paketoitiin se ensiaputukisiteellä, niin että kiukkuinen päkiä saatiin hetkeksi leppymään. Ja tietenkin komensin tytön a) lääriin, b) instrulle/fysioterpalle kunnon pohjallisten hankintaan ja c) kielsin jyrkästi varvastossujen käytön kävelyretkillä.

HannaHoo tivasi ruokalistaa ja kuvia. Kuvasaalis on senverran henkilökohtainen että sitä joudutte tutkailemaan Muurin laidalla, sen mitä kultani sinne laittaa. Muutaman otoksen saatte ihmeteltäväksenne:


Juhannusaaton serviisi sisälsi "Hannikalaa", uunissa haudutettua lohta (ei -kirjo) katkarapujen, tillin ja wanna-be-kerman kera, silliä, uusia perunoita, yrttisalaattia, grillattua lihaa, graavilohta ja sen sellaista. Käyttöön pääsivät myös rakkaat kristallilasini, joista nautimme perinteikästä "lehmäviiniä". Toki nautimme alkajaisiksi pikkunapsut, enempää kirkasta viinaa en antanut kummallekaan miehelle lupaa taloon tuoda.

Erityisen tärkeää on tässä kertoa että Blondi, joka tunnetusti on surkea syömäri, nautti kaksin käsin niin kalat kuin katkaravutkin muista kummajaisista puhumattakaan.

Merkille pantavaa on myös vieraspariskuntamme vaikutus eläinkuntaan. Onervahan on jo alustavasti harjoitellut seurustelua myös vieraiden kanssa, mutta nyt kisulla oli tehovaihde päällä: hyvin kelpasivat ihmiset jotka eivät suuresti kissoista piittaa ja yhteiselo toimi hienosti. Jopa omintakeinen Tytti-Pyttikin intoutui hengailemaan vieraittemme kanssa. Ällistyttävää, sanon minä. Roosa oli tietenkin ihan roosana. Alan vanhuksen kanssa vähitellen pelätä sydäriä, sen verran sukkelasti vanhapiikamme on viimeisten kuukausien aikana vanhentunut.


Juhannuksena sataa aina. Niin nytkin.


Loput ihanasta viikonlopustamme pidän omana tietonani, menkää Muurille utsimaan lisää.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Juhannuksen odotuksessa

Miten tämä aika on taas tälleen karannut käsistä? Ja mitä ihmettä olen tänä aikana tehnyt?

Luullakaseni olen tehnyt aika paljon töitä. Rapsutellut rikkaruohojen juuria ja nakellut niitä piskuisesta puutarhastani toisaalle. Olen kuivattanut ensimmäisen yrttisadon ja siis tehnyt muutamille yrteille lisätilaa uudelle sadolle. Ensimmäinen tyttökesäkurpitsa kukkii ja pullistelee lupaavasti. Tomaatin viheriät pollukat kasvavat mukavasti ja varmaankin aika pian saamme nauttia ensimmäisistä punaposkista salaatissa.

Minun oli meininkin juuri juhannuksen kunniaksi kuvata kokolailla valmis pihani, mutta nyt se ei ole järkevää. McGyver on kiskonut kaikki purkit ja sammiot turvaan parvekkeen betonikaideiden sisäpuolelle. Niitä on myös sisätiloissa pöydillä ja nurkissa. Kun se myrsky on tulossa.

Tämän päivän ohjelmaan kuuluu juhannusvalmisteluita. Meille tulee taas RAKKAITA juhannusvieraita! Rakkaille on hankittu sohva työhuoneeseeni, sohvaan passaavat petivaatteet ja kohta kipaisen (hehheh!) apteekissa täydentämässä antihistamiinivarastoni ja muutaman muuan pillerilevyn, ihan vaan henkeni pitimiksi. Ja tietenkin Tupon hengen pitimiksi. Mies kun tunnustautui kissa-allergikoksi, on siis varauduttava kaikkeen, jotta viikonlopustamme tulisi oikeasti nautittava ja turvallinen.

Kai nyt kaikille tuli selväksi että täällä odotetaan malttamattomana huomista aamua, jolloin Stansta ja Tuppo lunastetaan linja-autosta maalaisrientoihin.

Nytpä toivotan lukijoilleni iloista ja turvalista Juhannusta, pitäkää huolta toisistanne.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Vastoinkäymisiä ja vahvat luut



Viikonloppuna oli jännittävää.
Osan siitä kerroinkin jo, mutta sitä ennen tapahtui kauheita!

Kamerani salamasysteemi sai tarpeekseen ja lakkasi tykkänään toimimasta. Juuri sopivasti hämärävaloisen ravintolakeilan aattona. No, ei hätää, ajattelin, tuleehan sinne videokuvaaja ja saan siitä videasta stillejä.

Paskanmarjat sinne mitään videokuvaajaa tullut. Kuvaaja ilmoitti jo lauantaiehtoona ei-tulevansa ja sunnuntain aamupuolella kameran lainaaja nolona ilmoitti buukanneensa laitteen kahteen kertaan. Valmistujaisjuhlat voittivat sen kisan.

Jaahans, Liskonainen siitä miettimään että mitäs nyt tehdään. Pikainen soittokierros selvitti ettei kameroita niin vaan olekaan lainattavissa kunnes muistin KAISUN. Kaisulla ei vielä ole kotisivua tai blogia mutta feissarista hänet löytää nimellä (Kaisu Rissanen) samoin sieltä löytyvät mm. hänen taulunsa ja tarinansa. Niihin kannattaa ehdottomasti tutustua!

Muistatteko, kun tammikuussa oltiin Stanstan kanssa Kaisun Kallion-näyttelyn avajaisissa? Onneksi soitin oikeaan aikaan ja sain kameran, tutun kameran jota olin siellä avajaisissakin käyttänyt, lainaksi. Jos olisin kolmea minuuttia myöhemmin soittanut se ei olisi onnannut ollenkaan. Olivat juuri lähdössä nokkosjahtiin.

Siispä tilaamaan uusi kamera, joka löytyi huokeimmalla Hoppuhallista. Eläköön luottotiedot! Voi olla että tarjoilen korjauskelvotonta työkaluani vielä vakuutusyhtiöllenikin, mutta siihen leikkiin ei nyt ollut aikaa.

Tiistaina onneksi oli kirkas aurinkoinen alkuehtoo kun mennä köpöttelin keikalle kylämme jalkaterapeutin 20-vuotisesta toiminnasta tekemään juttua. Samalla siinä jutellessamme pyysin tekemään sellaisen pikahoidon. Kun jalkojenhoitaja
vähän käkisteli hoksasin sanoa että maksullinen pikhoito olisi mielessäni, jos sopii. Siinä sitten juteletiin kahdenkymmenen vuoden sattumukset, koulutukset ja jalkojen hyvinvoinnista huolehtimisen tärkeydet. Hoidon päätteeksi ostin hopeasukat, hohkakiven ja hyvää saksalaista jalkavoidetta. Rahaa meni valitettavan paljon, mutta hyötyäkin tuli.

Siinä saavat Liskiksen talven ja huolimattoman hoidon kärsineet takajalat uutta uskoa elämään.

Samana päivänä kunnantalolla oli luuston tiheysmittaajien vastaanotto. Minut houkuteltiin mukaan ja tottahan läksin, siitäkin saa hyvän kesäjutun.

Jouduin täälläkin penkille. Toinen takajaka asetettiin mittaus"kenkään" ja hoitaja napautti koneen käyntiin. Kutitti kantapään sivua hassusti. Hassuus loppui siihen paikkaan, kun tulostin syöksi raportin. Toki olin monitorista seurannut mittausta ja samalla kerrottiin mitä tuossa mittauksessa tapahtuu.

Printatun raportin mukaan minulla on kolmekymppisen luut. Toistan: KOLMEKYMPPISEN luut.

Sattumalta McGyver löysi eilen uutisen. Meillähän on ollut sukurasitteena rypyttömyys tuonne lähemmäs sataa vuotta. Sen näkee äidistäni ja sen näki aikoinaan iso-tädistäni joka kuoli muistaakseni 97-vuotiaana. Ja sen näkee minusta. Ilmeisesti vahvat luut ovat myös sukurasite. Siis geenipohjainen ilmiö. Hammasläärini ihmetteli myös nuoruudessani kovaluisia hampaitani. Niihin ei juuri ole hammaspeikko kyennyt. Ja luutuihan helmikuinen pohjeluuni murtuma parissa viikossa (kuvien mukaan).

Tällainen uutinen on omiaan innostamaan itsestään huolehtimisen kohentamista. Ensimmäinen positiivinen terveydenhoidollinen toteamus pitkään, pitkään aikaan.

Tuon mittauksen tulosta kyllä äimistelin, sillä elämäntapani ovat suorastaan holtittomat, käytän alkoholia, tupakoin, vältän maitotuotteita, en liiku likikään tarpeeksi enkä syö vitamiineja tai ravintolisiä. Lisäksi osa lääkkeistäni on oivallista materiaalia osteoporoosin syntyyn. Jotenkin tuli parempi mieli ja omantunnontuskat vähenivät.

Suosittelen kyllä luuntiheyden mittaamista, vaikka se on aika kallista, 35 euroa veloittivat tiistaina asiakkailta. ( Minulta eivät suostuneet rahaa ottamaan). Mutta prosentteina oli loppilaisen mittauspäivän tulos kauhistuttava: 46 prosentilla oli jo osteoporoosi, 15 prosentilla osteopenia (osteoporoosin esiaste).

Tämäkin todistaa että suomalainen ei saa tarpeeksi D-vitamiinia. Kesän keskipäivän auringonotto tuottaa riittävän määrän vitamiinia, joka on välttämätön kalsiumin imeytymisessä elimistöön ja sitä kautta luustoon. Myös jotkut perussairaudet haurastuttavat luustoa. Sanoisin että 35 euroa on pieni hinta tällaisesta terveyedenhoidolllisesta tutkimuksesta. Vaikka D-vitamiini ei varastoidu elimistöön, ei sitä liioin lystinpäiten kannata napsia. Liiasta saannista ei ole mitään hyötyä.

Jostain syystä terveyskeskusläärit eivät mieluusti anna lähetteitä tämänkaltaisiin tutkimuksiin, joiden tuloksen pohjalta päästään tarvittaessa hoitamaan jo ennaltaehkäisevästi uhkaavaa sairautta.