Blogihaaste - pitkästä aikaa

Siis pitkästä aikaa olen suostuvainen vastaamaan mihinkään haasteeseen.

Tämän version nappasin Partapapalta, Ofelialta sain täsmähaasteen.

Vastattavia kysymyksiä on viisi, ja tässä ne tulevat:
1) Milloin aloitit blogisi?

Heinäkuun 8. päivänä 2008.

2) Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?

Kuten yläotsikkokin kertoo: elämästä maailmankaikkeudesta ja kaikesta.

3) Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

Tietenkin se että tämä on MINUN blogini. Minun maailmani, minun arvoni, minun kokemukseni.

4) Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Olin turta ja sieluni mykkä. Olimme menettäneet edellisenä päivänä rakkaan ihmisen. Katili oli minua jo pitkään houkutellut ja maanitellut blogimaailman jäseneksi, en vaan ennen tohtinut.
Katumusharjoitukseksi ja muistoksi tämän maailman avasin ja pseudoksi tuli Katilin antama Liskonainen.

5) Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
No enpä oikeastaan yhtään mitään, miksi pitäisikään?

Tässäpä tämä, kiitos kunnarista. Minäpä haastan tähän meemiin Stansta muurin kupeelta, Hannin ja Susikairan Akan.

Eikun poiminaan kysymykset ja plakaatti täältä, kertokaa sitten minulle kun olette vastanneet. Jookosta.

Fontit on näemmä mitä sattuu, sellaista se on kun kopioi tekstejä...

Päävikaista elämää

Ihminen keksii aina jotain sijaistoimintaa välttyäkseen joltain vähemmän miellyttävältä. Sen sijaan että tarkastaisin kirjoittamani nuorisopoliittisen jutun ja lähettäisin sen eteenpäin, rohkeninkin avata paketin, siis kirjekuoren...

Jouduin helmikuun alussa valitsemaan kahden tärkeän samanaikaisen menon välillä. Valitsin Aino-Kaisan tukiryhmän kokouksen. Ja jätin päävikaiseni oman onnensa nojaan.

Toki minulle vakuutettiin "että hyvin me siellä kerran pärjätään ilman sinuakin". Toimitinpa sitten avaimet ja ohjelmaksi suunnitellun materiaalin kerholaisille ja häippäisin Riihimäkeen.

Illan ohjelmassa oli keskusteluharjoitus, joka myös toimitti keskittymisharjoitusta. Sellainen "minä olen..., minä toivon..., pelkään..., arastelen... jne" -juttu.
Arvoin juuri tämän tehtävän juuri tälle päivälle jolloin en itse ole "ohjaajana" estämässä vapaata pohdintaa. No nytpä sitten avasin kuoren ja kävin tehtävät läpi.

Ensimmäisen kerran tunsin suunnatonta voimattomuutta ja vajavaisuutta kerhon vetäjänä. Vastaukset saivat ihokarvani pörhistymään. Niin rehellisiä ja suoria. Ne tuntemukset ja tarpeet eivät koskaan ole muutoin kovin luottavaisessa kerhossamme koskaan tällä tavoin tulleet esiin.

Mutta tässä tehtävässä tulivat. Samalla tuli esiin kerhomme suunnaton merkitys sairastuneelle. Ystävyyttä, läheisyyttä, luottamusta, suvaitsevaisuutta. Turvallisuutta edes kerran kuukaudessa, vertaisten kanssa yhdessä.

Tehkääpä tekin, rakkaat lukijani, tämä tehtävä. Joko ihan yksin tai perheen, läheisen kanssa. En kaipaa vastauksianne, mutta kaipaan ymmärrystä ja oivallusta tehtävän tekijältä. Toisaalta, niin halutessa, voi kopioida kysymykset omaan blogiin ja vastata myös julkisesti.

Uskallatko?

KESKUSTELUHARJOITUS

(lue keskittymisharjoitus)

Jatka lausetta...

Minä olen...

Tarvitsen...

Toivoin...

Olen luonteeltani...

Tällä hetkellä elämässäni on tärkeää...

Tulevaisuudessa minulle on tärkeää...

Kolme asiaa joita tavoittelen...

Olen hyvä...

Haluaisin kehittää itseäni...

Välttelen...

Tunnen epävarmuutta...

Olen ylpeä...

Paras puoleni on...

Nyt ei tule loppukevennystä koska tähän suunnittelemani kuva on taas jossain muualla kuin pitäisi...

Sosiaalisia kiireitä

Tässä on kuulkaa pitänyt poikkeuksellista sosiaalista kiirutta.

Juu, meillä on vietetty kuherruskuukautta ja käyty häämatkalla.

Kas kun kumpikaan ei varsin ole matkailevaa sorttia, jollei lasketa mukaan visiittejäni Blondilandiassa. Eikä Roosapolon vuoksi juurikaan voida yhtaikaa olla pitkään kotoa poissa.

Perjantaina valmistauduttiin kyläreissulle. Yhdessä. McGyver on kovin huono lähtemään millekään riennoille kanssani ja nyt se lähti ihan vapaaehtoisesti ja mielikseen. Mentiin Sirkka-ystävän tykö saunomaan ja syömään ja juomaan ja parantamaan maailmaa. Ja Roosa lähti mukaan.

Koirapolo oli koko päivän ihan nervona, se vaistosi että tänään ne taas lähtee ja jättää toisen yksin kahden kissapedon kanssa. Vähän pelotti että vanhus saa sydärin kun ansin laitoin vinkiksi heijastimen kaulaan. Sitten pakattiin McGyverin saunavehjeet (ei ollut virhe, oli tyttärentyttären haparoiva kirjoitus saunan ovella aikoinaan) kassiin ja Roosalle matkahuopa taksin penkin suojaksi Kun viimein koitti lähdön hetki, oli koira niin sekaisin että pissat tuli melkein housuun, ihan parvekkeen eteen.

Ilta oli kerrassaan ihana, hyvää seuraa, loistava sauna (sanoi McGyver) maukasta ruokaa ja tietenkin rapuja. Yksikään loppilainen vasemmistolainen ei vietä toveri-iltaa ilman rapuja. Nääs. Se on meillä vallan perinne. Vuodenajalla ei ole väliä.

Lopulta anivarhain aamusella, puoli kolmen maissa taksi tuli noutamaan meidät kotiin. Vaan Roosapa ilmoitti jäävänsä Sirkan luo yö(?)kylään. No, mikäs siinä, senkun jäät. Oli kuulemma sittenkin aikansa tepastellut pitkin huushollia, yläkertaan, alakertaan, yläkertaan, sängyn viereen, taas alakertaan.... oli itkukin päässyt väliin. Mutta itsepä valitsi. Oli ne ihan hyvin lopulta selvinneet ja Roosa on tervetullut uudemmankin kerran yökylään. Tämä on oikeesti suunnattoman suuri helpotus. Kas kun tuo tyttö ei ole taipuvainen olemaan kiltisti yksin kotona. Siis ilman ihmistä. Kissoista ja kilpparista ei ole lohtua silloin kun mami tai molemmat ovat poissa. Itku, parku ja hammastenkiristys on melkoinen. Nyt pääsemme yhdessä vaikka Stanstan ja sen "uuden" kanssa illatsuihin tai muulle retkelle ja yökyläänkin. Aikamoinen apu.

Lauantaina krapuloissani kapusin Elmolaan, Jussin Penkkareihin. Ne ovat siis penkkipunnerruskisat. Viidennet laatuaan täällä Lopella. Senttarina sinne menin. Enkä ikipäivänä ole perehtynyt tuohon urheilulajiin. Vaan nytpä olen. Voitteko kuvitella että ihminen makaa seljällään penkillä ja nostelee ja laskee tankoa, jonka kokonaispaino on yli 270 kiloa? Se on hurjan näköistä, tankokin ihan vääntyy melki luokille.

Lauantaiehtoona käytimme koiratonta iltaa hyväksi ja lähdimme teatteriin. Riihimäen Teatteri esittää pikadeittikomediaa Ruksaaks mua viereisessä ravintolassa, Main Streetillä. Sekin oli duunikeikka, mutta samalla myös tutustuminen esitykseen. Olen pitkään tuuminut tuoda talvisen teatteripläjäyksen tänne kotipitäjääni, ravintolaympäristöön ja tämä tuntui ennakkoon juuri sellaiselta.

Meillä on kovinkin kulttuuriystävällinen henki täällä Lopella. Joskin aika korkeakulttuurinen. Meillä on maailmanluokan kamarikuoro, kansainvälisilläkin lavoilla esiintynyt mieskuoro, menestyneet harmonikat, puhallinorkesteri, lapsi- ja nuorisokuoro, erinomainen teatteri, kirkossamme järjestetään tasokkaita konsertteja... kaikki on tasokasta ja hienoa. Rahvaalle on sitten naapurikaupungin leffat ja pitäjän kapakat.

Jos kerran järkkään pennuille karaokerientoja ravintolassa, miksen siis aikuisille teatteria? Häh? Katsotaan kuin käy.

Tänään sain häiritsemättä uinua liki kahteen iltapäivällä. Vähän nolotti, mutta kun kukaan ei herättänyt, minä nukuin. Nukuin niinkin syvästi etten herännyt Tytin touhuihin aamukuuden maissa. Neiti on ottanut tavoitteekseen tutkia korukokoelmani purkki kerrallaan. Nyt oli vuorossa ystäväni valama valurautainen silli. Sellainen keskivertosillin kokoinen pata, jossa kuuluisi niitä mereneläviä hauduttaa uunissa. Minä säilytän siinä koruja. Senpä Tytti-pytti kippasi kaapin päältä laittialle tarkempia tutkimuksia varten.

Vaan nytpä menemme syömään hyvin hautunutta pataa (siinä ei ole silliä) ja sitten levittäydymme leffailtaa varten sohville. McGyver on vuokrannut viimeisimmän Indiana Jonesin, sen jota en ole vielä nähnyt. Toivottavasti pystyn sen kokonaan katsomaan.

Olkaa kiltisti ja muistakaa lähimmäisenne tänäänkin.