I will follow Him

Kristiina tuossa kaipasi tuollaista menoa meidänkin kirkkoomme.

Liityn oitis kannattajiin. Olen ensimmäinen konfirmoitu tässä maassa jonka juhlaa vietettiin rockmessun voimin Espoon vanhassa kirkossa (nyk. Espoon tuomiokirkko). Tämä tapahtui joskus 70-luvun alkuhämärissä ja se oli kerrassaan ennenkuulumatonta. Nykyisessä seurakunnassani pyristeli jonkinlainen uskonnollinen rockbändi kunnes sen vetäjä jäi hoitovapaalle. (mies) En tiedä mitä sille bändille nyt kuuluu. ei ole kuulunut.

"Menkää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten". Näin päättyy messumme joka ikinen kerta.
Niin kuin Kristiinallekin sanoin, pidän tuosta toivotukseta ja myös noudatan sitä.

Mitä sitten on Herran palveleminen iloiten?
Mitäs luulisit?

Minulle se on ihan tavallista arkipäivää. Jos hairahdun, Herra kyllä sen minulle kertoo. Yleensä mäjäyttämällä tosi lujasti. Olen lukenut Jobin kirjaa. Taidamme Jobin kanssa olla sielun sisarukset. Job ei luopunut uskostaan. En minäkään. Seurakuntasisaren kanssa väliin vertailemme yhteisiä kokemuksia Jobin kanssa. Kun Seurakuntasisaren Isi kuoli luimme yhdessä Jobin kirjaa, vuorotellen, ääneen. Itkimme yhdessä ja piipahdimme Johanneksen evankeliumin puolelle väliin.

Kumpikaan ei hakenut lohtua omasta seurakunnastaan. Se vaan ei ollut mahdollista. Emme siinä hädässä ja menetyksen tuskassa kaivanneet kirjanoppineiden ulkoa opittuja lohdun sanoja, idioomeja. Kaipasimme Herran sanaa ja lohtua.

Ei se ole sen kummallisempaa kuin elää ihmisen lailla, ottaa huomioon lähimmäiset, rukoilla sekä oman että lähimmäisen puolesta. Lähettää enkeli toisen tueksi siunauksen kera.

Herran palveleminen ei minun mielestäni ole kontalleen käymistä ja kaikkien valtionkirkkomme kotkotusten noudattamista. Se on tunne, se on usko. Usko siihen että meidät on jo lunastettu, pelastettu, pesty lumivalkeiksi synneistämme.

Herran palveleminen ei ole mitenkään vaikeaa.
En ole joutunut luopumaan mistään. Tarkoituksella. Ei mitään ulkokultaisuutta, pelkkää nöyrää uskoa.

Eläkää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten.

ilmoittautuminen

Huhuuu, olen täällä.

Vastaan kaikkiin valokuvahaasteisiin ihan hetikohtapiakkoin.

Nyt olen nauttinut masennuksissani preesensseurasta ja jatkan sitä ainakin vielä huomenna. Veikkaan että lauantaina on ansaittu krapula perjantaisten pikkujoulujen jäljiltä.

Sunnuntaina saatan jo olla sen verran tokeissani että pääsen postaamaan jotain oikein kuvien kanssa.

Olkaahan siihen asti siivosti ja iloitkaa elämästä, kaikesta huolimatta.

Sähköisestä seurustelusta

Oli pakko piipahtaa pikapäivityksellä ennen nukkumisen yrittämistä.

Muistin pitkästä aikaa (vahingossa sohaisin hiirellä) että minullahan on mese. Käytän sitä tosi harvoin, kun ei ole sitä automaattirefleksiä jolla se aukeaa samalla kuin muutkin heepelit tietokoneessani. Tuskin olin saanut kirjauduttua kun Kääpiö siellä isoilla kirjaimilla kiekui MUMMMIII!

Kääpiön kanssa useinkin rupattelemme mesessä. Laittaa joskus tekstarin, jos en ole muistanut kirjautua. Sellaiseen käyttöön mese on hyvä kaveri. Paitsi kun se ipanapipana kerran käydessään laittoi kaikenlaisia hymiöitä tarjolle tekstiin ja niin olin kurjuudessa vilkkuvien kysymysmerkkien, hyppelevien kirjainten, nyökyttelevien ja vilkuttelevien pulleiden tyyppiöiden kanssa.


Seurakuntasisar minut siitä pelasti ja näytti että "tossa oikeella on poista- näppylä, paina sitä". No jopas, mutta kun nähdyn ymmärtäminen ei ole nykyjään paras puoleni laisinkaan niin enhän sitäkään "nähnyt" vaikka siinähän se oli, kökötti paikallaan ja täysin näkösällä.

Olen tässä vajaassa kymmenessä vuodessa alistunut kohtalooni. Aivoni kieltäytyvät omaksumasta uusia näköön perustuvia asioita. Vaikka toisaalta "näkömuistini" avulla olen tarponut kimurantitkin suot ja aikoinaan tentit ja kokeet.

Mutta tietokoneen ruudulla olen aika pulassa. Jokainaen uusi näkymä on ensin "opeteltava ulkoa" eli on painettva mieleen mitä kaikkea siihen näkymään pitäisi kuulua ja missä niiden kaikkien kuuluu sijaita. Vasta sitten pystyn suvereenisti (melkein) toimimaan sillä näkymällä.

En siis kerta kaikkiaan näe koko ruudun antia kerralla. En myöskään TV-ruutua. Sen tähden olen joutunut tuottamaan TVlupatarkastajille pettymyksen toisensa jälkeen kun ei telkkaria talosta löydy (laillisesti vihitty möi oman laitteensa ynnä digiboksin kun muutimme yhteen). Muunmuassa.

Niin, varsinainen asia on kuitenkin se että olen kovin tyytyväinen että olen oppinut käyttämään sähköpostia liitteineen (melkein aina....), sitä meseä ja nyt näitä blogeja ja kotisivuja. Osaan myös käyttää simppeliä taitto-ohjelmaa, jolla saa jos jonkinlaisia lehtiä ja läpysköitä aikaiseksi.
Nyt kun vielä sukellan siihen photobucketiin niin että tulemme juttun sen kanssa olen mielestäni varustanut pääkoppani riittävällä määrällä ulkoa muistettavia "näkymiä".

Sen tähden pahoittelen tässä ihan julkisesti haluttomuuttani ryhtyä juttusulle naamakirjassa tai missään muussakaan yhteisössä. Pikkuaivojeni tekninen vajavuus on ainoa syy olla vastaamatta kaverikutsuihin. Toivon että ystäväni saavat minun sähköisestä seurastani tarvitsemansa täällä blogistaniassa ja sähköpostin välityksellä. Jos ei se riitä on hypättävä vankkureihin ja karautettava preesenskylään.

Vedenkeitin kiehahti, menen hakemaan mukillisen "unettoman yöteetä", otan iltapastillit ja yritän...