Edit Piaf tässä alkuun, hei Liskiksen lukijat.
Justiinsa tänään tuli kolme kuukautta siitä kun 28. elokuuta Liskikseltä lähti henki. On sillä ollut varsinainen kesä ja syksy. Totisesti.
Eihän se tahtonut tätä päivitystä saada suunnittelemaansa trilogiaformaattiin. Se nyt tuuppaa koko keissin putkeen ja seuraavaksi se on kuulemma aikeissa kertoa mikä oli jouluruokamuoti vuonna 1996. jolloin se ensimmäisten EU-vaalien kiireessä väsäsi jouluruokaliitteen ET-lehteen.
***
Voi rakkaat lukijat, enhän mä mitään ole pystynyt kirjoittamaan. Pää ei ole kestänyt. Sitä olen hellinyt kallonkutistajalla, tai oikeammin psykiatrisen erikoissairaanhoitajan avulla. Sekin oli aika suuri ihme, nykyään tätä lajia ei ole niinkään helppoa saada avukseen.
Kun viime vuosituhannen loppumetreillä sen SAVn ja infarktit sain ja koko entinen elämäni pyyhkiytyi tiehensa, sain lääkinnällisenä kuntoutuksena kuusi vuotta - luit aivan oikein, kuusi vuotta terapiaa päästäkseni henkisesti jaloileni uudessa elämässäni. Tällä kierroksella psykiatri soi mulle viisi istuntoa. Hieman on maailma muuttunut, Eskoseni.
Näin säästetään terveydenhoitokuluissa - ja maksetaan vähintään triplasti kun hoidetaan risaa ihmistä joka ei ole saanut apua ajoissa.
Mutta palataanpa historiaan.
Alkuperäinen leikkaus siis onnistui jokseenkin hyvin, verenkierto palasi, samoin takajalan väri ja osittainen tunto. Pulssi tuntuu nivusesta varpaaseen ja takas. Mutta yksi leikkaushaavoista kieltäytyi piittaamasta moderneista hoitovehkeistä. Enste picolla, se on sellai alipainepumppu joka imee liiat nesteet, pitää haavan turvassa pöpöiltä ja siis nopeuttaa haavan paranemista. Käytetään pienehköissä haavoissa. Mehän ei tietenkään Picon kanssas tultu juttuun ensinkään. Hää jo ennen aikojaan (käyttöaika 5 vrk max) alkoi mulle kiljua palovaroittimen volyymilla eikähän mun auttanut muu kuin soittaa keskussairaalaan ja sanoa että mä nyt sit tulisin sinne. Kun itte laite poistettiin, kävi ilmi että juu ei, ei piisaa nyt nää kevyet jutut ensinkään ja sain petikaveriksi VACin joka on järeämpi alipainehoitosysteemi.
Tätä ennen muutin takas sairaalaan jossa todettiin että pöpöhän siihen haavaan oli jossain välissä livahtanut. Haava leikattiin takas kokonaan auki, kaiveltiin veittellä puhtaaksi, kylvetettiin vetyperoksidilla ja asennettiin tämä VAC paikoilleen. Tottahan siitä on kuvia, mä otan aina kuvia näistä toimenpiteistä jos vaan älyissäni olen. Sit taas kohta kotiin sen VACin kanssa. Eihän sekään mun kanssani viihtynyt, kotisairaanhoito sitä kävi tämän tästä lepyttelemässä ja lopulta kontrollissa todettiin että onhan se vähän pienentynyt, haava siis, mutta ei vielä tarpeeksi, siispä uudistettiin tuttavuus ja yhteiselo Picon kanssa.
Aikaa kului ja nuoruuttaa katosi.
Sit tuli viimein se päivä jolloin haavan piti oleman sulkemiskunnossa. Leikkuupöytä ja salivuoro varattiin pikkutoimenpidettä varten.
Koko homma tyssäsi siihen että koko varattu aika tärvääntyi perinteisin menoin siihen että ainuttakaan kanyylia ei saatu mun suoniin. Ei saanut hoitaja, ei anestesiahoitaja, ei labra, eikä anestesialääri.
No, laitetaan spinaali, tuumas anestesia-arska.
Mä siihen että vartokaas kun käyn kippuraan ja kyljelleni....
- Ei. Se laitetaan istualleen.
- Ei laiteta, ei onnistu. Sen verran topakasti asian ilmaisin että sain tahtoni lävitse ja käperryin tiukkaan sikiöasentoon vaikka sattui ihan saatanasti. Vaan eipä mennytkään vaijeri mun selkäytimeen.
Tässä kohtaa eka salihenkilö kattoi kelloa ja sanoi että hällä alkaa synnytys ihan kohta, on mentävä. Hiljaksiin häipyivät kaikki muutkin ja mut kärrättiin takas osastolle.
Onneksi seuraavana aamuna suonet oli suosiolllisemmalla tuulella sillä silloin hävis henki.
Ihan kokonaan.
Pari vinkkiä tähän kohtaan: A)Jos olet aikeissa saada kohtalokkaan anafylaktisen sokin, saa se leikkaussalissa. Apu on aikas paljon likempänä ja saatat jäädä henkiin.
Kesken alkutoimien olin jutellut ja vitsaillut salihenkilöstön ja läärien kanssa kunnes yhtäkkiä tuumasin että nyt huonottaa, ahistaa ja oksettaa... olin ponkaissut istumaan piittamatta kaikista letkuista sun muista paikallaanpitovehkeistä ja kupsahtanut harmaansininesenä ja umpikuolleena takas petiin.
Kaikki tämä on mulle kerrottua ja Kannasta luettua, itte en taaskaan ollut mukana koko geimeissä. Luoja varjeli taas uudelta traumalta.
Samantein alkoivat paineluelvytyksen ja happiviikset vaihtoivat kuonokoppaan, se ei tuottanut tulosta joten manuaalinen hengitysapu peliin ja lopulta kone, kun ei ihminen jaksanut pumpata pitempään. ROSC 10 onnistui ja pumppu alkoi läpsytellä laiskasti omiaan mutta muut vitaalit loistivat poissaolollaan. Useamman tunnin olivat poissa. Oikein kahteen kertaan kuvattiin MRAlla nuppi, ei uusia vaurioita eikä myöskään selitystä hengenmenolle kummassakaan kuvannuksessa. Ihan tarkkaan mulle ei ole selvinnyt, mikä mut lopulta noin viiden tunnin kuluttua kiskoi takas elävien kirjoihin, se ei käy ilmi faileista eikä kirurgin kertomasta.
Mutta sen leikkaushaavan joutessaan muistivat kuitenkin sulkea ja taas seukkasin PICOn kanssa seuraavan viikon.
Tää sivujuonnehan sit pilasi koko alkuperäisen suunnitelman takajalan paranemisesta edes jonkinlaiseen kuntoon. Seuraava kuukausi meni ensin keskussairaalassa ja sittemmin kuntoutussairaalassa uuden elämän opetteluun. Ynnä toiseen kertaan kävelyn opettelemiseen saman reissun aikana.
Vinkki B) Jos ajattelit kuolla, tee se kerralla. Kuolleista herääminen on työlästä, suorastaan kamalaa puuhaa. Mä olen sen homman kahdesti tehnyt, tiedän mistä puhun. En suosittele.
Kun mä tätä loppua pikkujouluna kirjoittelen kärsin edelleen messevistä, joskin melkoisesti laantuneista kylki- ja rintakivuista. Rintalasta on edelleen ihan naurettavan arka, mitään tyköistuvaa, niinkus rintamaliivejä ei tule mieleenkään käyttää, kyljen kääntäminen tahi ylipätään asennon korjaaminen sängyssä aiheuttaa maanjäristyksen ja usein mut herättääkin unesta. Kaksi kylkiluuta poikki ja kaikki rustot paskana. Arvelivat niitten puolessa vuodessa tokenevan...
Perinteiset loppukevennyskuvat, olepa hyvä:
Kun muhun on niin vaikea saada kanyyleja ohjekirjanmukaisiin paikkoihin, niitä sit ujutetaan minne onnistuu.
Sit ku ei enää mihkään onnistunut, otettiin keskuslaskimokatetri hätiin ja kaikilla oli paljon helpompaa mun kanssani.
Tää botoksilla käsitellyn näköisen huulen tarina on niinkin yksinkertainen että siinä ekan keikkauksen alkuun oli joku osunut hengitysputkella vähän sivuun. Ja pala alahuulesta veks. Ihan olin jo ehjä ja parantunut sen kahden ja puolen kuukauden sairaalaseikkailun päättyessä tämäkin.
Pikkuystäväni PICO, (Fantasio ei ollut tällä retkellä mukana...)
Näitten härpäkkeiden kanssa taiteilin useamman viikon.
Siistimpi versio VACista, en tohdi sitä täytenä teille näyttää, jollein saattaapi singota oksu...
Enkä ajatellut näyttää niitä haavakuviakaan. Ette te niistä kuitenkaan tykkäis.
Tää kesä meni nyt tälleen, muut jännäs koronaa, mä vaan makasin suurimman osan oppiaattipöllyssä ja hyvässä hoidossa sekä erikoishemmoteltavana.
Vaan on nää meidän PÄKS ja kuntoutussairaala Jalmari ihan huippumestoja jos on pakko vakavasti sairastua.
