Hei hei mitä kuuluu

 "Hei hei mitä kuuluu

sä kysyt ja kaikki on ok.

Hyvä sun on puhuu 

kun sä et tiedä miltä musta tuntuu"

Mitä kuuluu/Apulanta 1995

 

Olen jo vuosia sitten lakannut vastaamasta "Kiitos, hyvää".

Olen vastannut ja vastaan edelleen mitä mulle TODELLA kuuluu. En halua enää olla mukana välinpitämättömässä, joskin kohteliaassa leikissä. Ei kysyjää useinkaan pohjimmiltaan kiinnosta mun kuulumiset, kysymys on vain tapa.

Tulipa testatuksi ja poimituksi jyvät akanoista samalla. NE joita oikeesti mun kuulumiset ja vointi ovat kiinnostaneet, ovat sen habityksellaan ilmaisseet, myös sanoin. Ne toiset ovat kiusaantuneet vastauksestani.

Myöskään "paskaaks tässä" ei ole mikään vastaus. Ihan samaa se tarkoittaa kuin "kiitos, hyvää" .

Eilen tämä retoriikka iski silmille kun pitkästä aikaa puhuimme rakkaan ystäväni Margaretin kanssa puhelimessa. Pahoittelimme koronaa joka on estänyt niin pitkään livetapaamiset, välimatkaa, joka tosin lyheni pari vuotta sitten merkittävästi niin kilometreissä kuin ajallisestikin. 

Lopelta muutettuani tapaamisemme rajoittuivat pitkään vuotuiseen Suomi-Areenaan Porissa ja joka kolmas vuosi pitettyihin puoluekokouksiin.

Viimeiset lähes kaksi vuotta on ollut sellai aallonmurtaja elämässäni. Oikeastaan koko entinen/set elämäni pyyhkiytyivät tilapäisesti (toivottavasti) day-by-day -elämään. Pikainen muutto uudelle paikkakunnalle ensimmäiseen asuntoon joka oli saatavilla - en edes nähnyt koko kämppää ennenkuin muuttokuorman viimeisenä kapusin laatikoiden ja harvojen huonekalujen ääriään myöten täyttämään pieneen kaksioon. 

Ensimmäinen puoli vuotta täällä hupeni kaiken hoitoni siirtämisessä Satakunnasta Päijät-Hämeeseen. Sama aika hurahti täkäläisen vammaispalvelun kanssa taisteluun joka ei ole päättynyt vieläkään, Hämeenlinnan hallinto-oikeus ei ole vielä sanaansa sanonut. 

Sit rantautuikin korona. Ja tiukahko omaehtoinen karanteeni. Kuulun niin moneen riskiryhmään että oli tuntemattoman edessä syytä pysytellä varmuuden vuoksi kaukana kaikesta. Minäkin odotin rokotusten käynnistymistä kiivaasti kunnes tyly tuomio oli: ei mitään rokotuksia Liskonaiselle, hengenvaara.

Maailmani kutistui lähikaupan ja -apteekin sekä keskussairaalan palveluihin ja eläviin ihmissuhteisisin.

Kun ystäväni tiedusteli kuulumisiani suustani ryöppysi viimeisimmät terveystietoni ja tulevat leikkaukset, myös tämän vuoden aiemmat. Itseäni kuunnellessani tajusin että ei Margaret kysynyt miten voin vaan mitä kuuluu.

Tajusin että eihän mulle mitään muuta kuulu. Siis elävässä elämässä.

Koko perheen ulkopuolinen sosieteettini on facebookissa. Toki livetuttujen seurassa osittain, mutta kavereiksi on jotenkin siunaantunut liki puolitoista tuhatta profiilia enkä kaikkia tunne laisinkaan, en mistään yhteydestä. Mukana on ylläpitämiäni vammaisryhmiä ja yhteiskunnallisia ryhmiä joiden yhtenä ylläpitäjänä toimin. Mukana on myös ryhmiä joissa saan olla pelkkä jäsen kunkin ryhmän sääntöjen mukaan ilman isomia ulkopuolisia vastuita ja velvoitteita. Ja tietenkin yksityinen profiilini.

Näiden ryhmien kautta olen tutustunut lukuisiin ihmisiin joita voin täydestä sydämestäni kutsua ystävikseni vaikka emme koskaan ole livenä tavanneet ja tuskin tapaammekaan.

Näinä erakkovuosinani olen oppinut nauttimaan yksinolostani, vaikka perhe väliin on vähän huolissaan mun sosiaalisten kontaktieni niukkuudesta. Havahduin käsittämään että olen toiminut vastoin todellista luontoani, sosiaalisuuttani ihan liian pitkään. Vaikka mun maailmani on pakostakin käpertynyt sairauksieni ja kahden hoitovirheen korjausyritysten ympärille mun on vaan punnerrettava itseni täältä johonkin suuntaan ja se suunta on ainoastaan ylös ja ulos. Ihmisten ilmoille heti kun pandemia sen mulle turvallisesti sallii. Ymmärsin että täytän seuraavaksi 65 ja vanhuus kehoani kolkuttaa vääjäämättä vaikka mieleni olis kuinka sen 42 mihin ikään jämähdin ensimmäisen kuolemani jäljiltä.

Toisaalta nämä erakkovuodet ovat olleet terveellinen katko entiselle aktiivisuudelleni jolla kuvittelin sysääväni terveydelliset ongelmani johonkin näkymättömiin, myös itseltäni. Eihän se niin saa mennä. Ei elämä saa olla pakomatka, vaikka sellaiseksi sitä olen pyrkinyt rakentamaan.

Nyt elän aikaa jolloin saan hoitoa ja kuntoutusta niihin mihin olisin tarvinnut jo yli kaksi vuosikymmentä sitten. Ensimmäistä kertaa koen että todelela SAAN asiallista hoitoa, mua kuunnellaan, mun tarpeeni ymmärretään ja hyväksytään. Itse asiassa yksi viiden vuoden kahdesta neljään kertaan vuodessa käyty leikkausrumba on päättynyt. Ja uskallan varovasti ajatella että vuodentakainen isompi operaatio pelasti lopullisesti vaurioituneen takajalkani amputoimisuhkan alta. 

Vaikka tuskin koskaan enää kunnolla kävelen saati palaan liikunnalliseen elämään, tanssiin, metsäretkiin, olen onnellinen nyt. Onnellinen uusien oivallusteni ja saamani laajan avun vuoksi. 

Tää Feenikslintu nousee taas kerran, pyyhkii tuhkat siivistään ja painelee Karmann Ghian kanssa auringonlaskuun. Onnellisena ja rakastuneena.

Ai kevennys?

No saathan sinä sen, saat mun äitienpäiväruusuni joka yhden ainoan varren päässä kukkii ihan täydestä sydämestään.

 

Kolmetoista vuotta Liskolandiaa ja parikymmentä vuotta vammaistaistelua - still goin' strong

 Edit Piaf:

Tää alkupuolen teksti ensimmäisiin tähtiin asti on kirjoitettu toukokuun lopulla. Sit se jäi jotenkin Liskikseltä makoilemaan kun se, siis Liskis, ryhtyi toimeen tämän kuljetussotansa tiimoilta. Se kun ei tyhjiä lupauksia harrasta.

 

Jo vain ei tänään tunnu toimivan mikään. Jos nyt ei eilenkään.

Eilinenhän meni pieleen siltä osin että Lahden Kela-taksin välitys kusi vaihteeksi niinpal pahasti että jäi tykkänään keskussairaalaan menemättä.

Tutummat tietävätkin että mun maailmassani epäkohdista kitiseminen ei vie asioita mihinkään suuntaan eivätkä ne varsinkaan kohene sillä menetelmällä.

Kun enste kinasin ko. keskuksen kanssa palautteen antamisesta ja vaadin ylemmän tahon yhteystietoja ei niitä millään herunut. "Ainoa palaute annetaan tätä kautta" väitti miesoletettu asiakaspalvelija puhelimessa. Mä siihen jotta ei pidä paikkaansa, aina on olemassa se joka voi vastata asiaakkaan kysymykseen. Kina jatkui ja miesoletettu sanoi että he kyllä puhelimitse annetun palautteen vievät eteenpäin.

 

 No sehän ei pidä paikkaansa. Muistutin että olen melko monesti antanut negatiivista palautetta kela-taksin ja välityksen ontuvasta toiminnasta sitten helmikuun, vaan mikään ei ole kohentunut. 

- Elikkäs nyt annat mulle sen nimen ja yhteystiedot, vaadin.

Syystä tahi toisesta puhelu katkesi siihen paikkaan.

No, koska keittiön ovet ovat mulle tuttuja kulkureittejä, ongin hienoista salapoliisityötä avuksikäyttäen asianomaisen henkilän langan - voiko nykyään sanoa tuolleen? - päähän. 

Seurasi viileän ystävällishenkinen keskustelu jossa asianomainen henkilö puolusteli esittämiäni epäkohtia sillä, tällä ja tuolla argumentilla. Ammuin jokaisen alas tyynesti samoin kuin alkuperäisessä puhelussa. Lopulta asianomainen henkilö myönsi että joo, on tässä nyt tapahtunut aika monta virhettä sun kohdallas. Mitäs sanot jos saisit tuttutaksi -oikeuden? Mä siihen jotta kiitos, kelpaa, mutta se ei riitä.

Hämmentynyt asianomainen henkilö meni ensin mykäksi - luuli varmaan että haluan itselleni vielä jotain muuta hyvitykseksi kärsimästäni huonosta palvelusta.

Ei, tää riittää mulle, vastasin, mutta muille mun saamani hyvitys ei ole minkään arvoinen. Näitten kyytien välityksen on nyt vaan alettava toimia silleen kuin olette sitoutuneet asian tällä kilpailutuskaudella hoitamaan.

Sit mä vielä kiukkupäissäni sanoin että tulen tuonnempana järjestämään julkisen keskustelu- ja tiedotustilaisuuden kelakyydeistä täällä Päijät-Hämeessä. Niin että sunkin firmalla olis oiva tilaisuus varautua selittämään kysyjille ja vaikka vähän kirkastaa kelakyytien kasvoja. Että otapa asia puheeksi ylempiesi kanssa. Kutsu tulee aikanaan.

***

Tuo ylläoleva teksti on aloitettu toukokuun loppupäivinä.

Nyt ollaankin siinä vaiheessa että sain sotajoukoiksi yhden valtakunnallisen vammaisyhdistyksen (Suomen Kipu ry), yhdeksäätoista päijäthämäläistä vammais-ja potilasjärjestöä edustavan Link ry:n toimijoineen. 

 

Elokuussa sit tästä aiheesta lisää. Kandee pysyä linjoilla. 

***

Just tänään on melkoisen merkittävä vuosipäivä. Tää luola on tullut kolmentoista vuoden kunnioitettavaan ikään. Milloin kiivaammin, milloin harvakseltaan Liskis on täällä pohtinut maailmanmenoa, itkenyt, hauskuuttanut lukijoita, kertonut kauhutarinoita elävästä elämästä ja vähän kipaissut kuoleman kanssa tanssimassa.

Kiitos että olet kulkenut kanssani tämän matkan tähän asti, toivon että viihdyt luolassani tulevaisuudessakin. Koskaan ei tiedä mitä jännää Liskiksen näppikseltä milloinkin putoaa.

 

 Tässä inteeriöörissä mä usein aamu- ja ehtookahvini kissojen kanssa nautin. Päiväseltään tää etelä--lounaaseen antava uloke talon seinässä on liian lämmin.

Anonyymiä vihaa

 Edesmennyt ystäväni Katili tapasi aina paheksua jos johonkin blogiin ei ollut kommentointimahdollisuutta. 

Häneltä oikeastaan sain ensimmäisen oppini somen käytöstä ennen facebookia, twitteriä, instaa...

Some on nimensä mukaisesti sosiaalista toimintaa, kanssakäymistä. Sikäli tervettä ja mielenkiintoista että et välttämättä voi olla ensinkään varma kenen kanssa kommunikoit. Erittäinkin meillä pseudoina toimivina bloggareina bloginimi on se todellisuus jonka kanssa ajatuksiasi vaihdat.

Blogistaniassa anonyymius tahi pseudonimen käyttö on ollut aina itsestäänselvyys, moni kiroittaja haluaa tuoda ajatuksensa, aatemaaimansa tahi hyvinkin intiimit henkilökohtaisuutensa julki sekoittamatta todellista henkilöllisyyttään asiaan josta puhuu.

Itse kammoan facebookissa pseudonyymeä, nimimerkkejä, erityisesti kyrillisten aakkosten käyttöä profiilissa. Vaikka nimi olisi oikeakin, vain kirjoitusmuoto on feikki. Minun profiilini on siellä raivojulkinen; https://www.facebook.com/jaana.karmalavanamo/

Kun itse kirjoitin ensimmäisen blogitekstini heinäkuussa 2008 en vielä tuntenut somen kaikkia sosiaalisia sääntöjä, tunsin vain netiketin, jota olen pyrkinyt ja halunnut noudattaa siirryttyäni aikanaan facen puolelle. En kuitenkaan halunnut ihan omalla nimelläni avata tuntojani, blogonimekseni tuli Liskonainen. 

Sillä nimellä Katili minua blogissaan kutsui. Hän kunnioitti haluani pysyä siihen aikaan nimettömänä ja toisaalta, hän ei halunnut yhteisistä jutuistamme kertoessaan ilmaista henkilöäni. Olen blogini ihan alkuvaiheessa kertonutkin blogonimeni syntytarinan mutta onhan siitä jo kauan, uusinta ei ole haitaksi.

Ja mistä tämä Liskonainen lopulta Katilin varastoon päätyi?

Kas, olen ollut reptiiliharrastaja vuosia, niin yksityisenä kuin lemmikkiliikkeen eläintenhoitajana. Kaulaani on tatuoitu itsepiirtämäni sisilisko joka on minulle hyvin tärkeä. Se tietämättään symboloi minulle selviämistä, uudistumista, yks yhteen, kuten reptiili kykenee kasvattamaan katkenneen häntänsä tilalle uuden. 

Ja miksi reptiili häntänsä hukkaa?

Olen kotonani omin silmin nähnyt miten ja miksi hännän kadottaminen tapahtuu. Se ei ollut kaunista katseltavaa, mutta luonto hoitaa asiat omalla tavallaan.

Kaksi urospuolista phelpsin gekkoa riitasille ryhtyivät ja alakynteen jäänyt harhautti hyökkääjää nakkaamalla hännänpäänsä kiville. Siinä se häntä sit heilui ja hyppeli ja hyökkääjä odotetusti sen kimppuun kävi. Lopulta molemmat jätkät jäivät henkiin, toinen puolihäntäisenä toinen kokonaisena. Puolihäntäinen ajan mittaan kasvatti uutta hännäntynkää itselleen.

Niitten tyyppien nimet olivat Niki ja Lauda.

Vaan palataanpa takaisin nimettömyyteen.

Olen hyvin huolissani mutta myös pahoillani siitä että tämän päivän somessa on ajauduttu täydelliseen holtittomuuteen niin nimen, nimimerkin kuin valeprofiilinkin kanssa.

Toimin usean fb-ryhmän ylläpitäjänä ja moderaattorina ettekä saata uskoa minkälaista sontaa me ylläpitäjät saamme ryhmistämme siivota! Useimmiten se sonta on kuitenkin ihan oikean ihmisen ihan oikealla nimellään tuottamaa. 

Miten maailmassa ja missä vaiheessa omalla nimellä loukkaavien, rasististen ja muuten vaan törkyisten "mielipiteiden" julkaiseminen muuttui hyväksyttäväksi?

Missä helvetinkohtaa medioiden keskustelupalstat ja some saivat täyttyä sontaisesta vihapuheesta? 

Ja mitä vittua se vihapuhe ylipäätään on? 

Mistä se syntyy?

Mulle on ihan turha tulla sanomaan että kunihmisetvoiniinhuonostieikäoletöitä.  Ei se tästä johdu eikä ole edes alkanut.

Se vaan on puolihuolimattoman vaikenemisen myötä tullut osaksi yhteiskunnallista debattia. Luikerrellut suomenkieleen. Ikäänkuin vaivihkaa hyväksyttynä poliittisena aseena, työkaluna. Mutta ihan niin kuin ammoin keksitty tuli, sen piti olla hyvä renki poliittien agendan vahvistukseksi, mutta tulen lailla se karkasi isännäksi, todella huonoksi isännäksi joka on lähestulkoon tuhonnut koko keskustelukulttuurin maassamme.

Miten niin tuhonnut?

No siten niin että tämän viimeisen kuuden vuoden aikana rauhassa voimiaan kerännyt vihakulttuuri kasvoi niin isoksi ja vahvaksi että se on tasavertainen kilpakumppani, paikoin vahvempi, asiaperustaisen debatin kanssa. 

Jos annamme vielä tämän suuntauksen jatkua emme sitä saata enää pysäyttää. Valhepropagandan esiinmarssi on ollut niin nopea ja musertava että siihen eivät auta enää edes tasavallan presidentin vaimeat, jopa anovat tolkunpuheet. Eivätkä nimenomaan ne tolkun puheet, jotka muutaman vuoden liikuttuaan ihmisten kielillä näyttävät jo surkealta vikinältä.

Okei, sain pahimman kuikkuni puretuksi, Vielä olis paljonkin sanottavaa, vaan josko sinä, juusi SINÄ, lukijani kertoisit oman näkemykseni, kertoisit minulle ja muille lukijoilleni mitä tekstini tällä kertaan mielessäsi liikautti?

Oisko silleen hyvä?

Loppukevennyksenä suloinen iltasuukko joka toistuu jokaikinen ehtoo mun luolassani <3