Let down effect.
Säkin olet varmaan joskus pannut merkille että kun joku tärkeä ja iso asia on hoidettu valmiiksi menestyksekkäästi, et ratkeakaan riemunkiljahduksiin vaan valahdat zombienomaiseen henkiseen tilaan. Niinku sut olis petetty? Silleen niinku oisit pudonnu tyhjän päälle ja putous vaan jatkuu...
Se on kuule ihan normaalia.
Se on sellai - joskus ajankohtaisesti tunnistamattoman - stressin laukeamisen seuraus. Vähän niinku sekin että viikonloput ja loman alkupäivät menee mielettömässä flunssassa tai jossain vattataudissa. Sen kansainvälinen nimi on 'let down effect'.
Suomenkielistä nimeä sillä ei ole, vaikka mm. Mieli ry ja monet mielenterveystahot ilmiön tuntevat. Myöskään suomenkielistä kirjallisuutta ei tunnu olevan saatavilla. Ja vaikka mun english on vähän parempaa kuin maailman puhutuin kieli - bad english - ei mun lääketieteen sanastoni ole niin vahva että suoraan voisin sulle suomentaa lukemani.
Siitä en löytänyt sananpuolikasta miten aiemmin esittelemäni PTSD ja tää let down -juttu hengaa keskenään, mutta ainakin mä olen kovin taipuvainen lankeamaan molempiin.
No, yhtäkaikki.
Sain jokseenkin työlään ja vaativan (mulle, tietyissä jutuissa perfektionistille) lehtihaastattelun valmiiksi ja hyväksytyksi ja nyt se on jo taitettu ja ilmestyy aikanaan loppukuusta Kulttuurivihkot - tuplanumerossa. Itte haastattelun kohde saa mieluusti itte kertoa asiasta nimellään jos tahtoo (lehden mukaan se olis mitä suotavinta jo ennakkoon), mutta mä pidättäydyn toisten asioita jakelemasta tällä tontilla.
Poiki siitä syksyn numeroon uus toimenksianto. Toivottavasti olen silloinkin toimintakondiksessa. Aihe olis just mun senttarikamaa. Kattotaan.
Musta on vaan niin mielettömän ihanaa että jaksan vielä ees pari-kolme projektia vuoden mittaan vääntää. Että pääsen käyttämään yhtä osaamistani ja vahvuuttani, kirjoittamista.
Mähän en ole koskaan varsin missään mediassa palkollisena toiminut, joissain ammattilehdissä ja yhtä opiskelija-aviisia duunasin sellaset neljä vuotta. Ja säännöllisesti vielä sairastumisen jälkeen yhessä pitäjälehdessä viikoittan yli viiden vuoden ajan. Niin, kuulu8ihan mun hommiin vuosikaudet kyläpäällikkönä vuotuinen kylälehti kans. Uudelle paikkakunnalle muut
tettuani jaksoin sentata vielä pari vuotta, mutta sit alkoi se leikkausrumba eikä vuorokauteen jääny just silloin riittävästi hemmottelutunteja kirjoittamiselle.
Oli mahtavaa päästä kirjoittamaan kunnan ilmiöiden ja toimijoiden asioista ja elämästä aina valtuuston kokouksista - kesäharrastuksiin ja takas. Siinä pysyi ammattitaitokin mukavasti pinnalla.
Kerran juteltiin yhden mun pomon kanssa että oikeestaan jokaisen itteensä toimittajana pitävän - myös opinkäyneen - olis syytä viettää edes yks ymmyrkäinen vuosi jossain pienemmässä paikallismediassa. Tehdä laaja-alaisesti juttuja ihan mistä vaan, mikä sattuu eteen tulemaan. Kaivaa taustat, puhua ihmisten kanssa, valikoida mahdollisimman kiinnostavat, siis lukijoita kiinnostavat ja pitäjän kannalta tärkeät aiheet.
Siitä olen tavattoman kiitollinen ja suhtaudun nöyrän kunnioittavasti tähän lahjaan, että just tää talentti ei silloin neljännesvuosisata sitten valunut aivoveren myötä ämpäriin.
Tähän teemaan on nyt vähän vaikeeta keksiä kevennyskuvaa.... käviskö kissavideo? Sellai rakkautta tursuava? Vellu Salmisella maustettuna?
Joo, sellai laitetaan!
