Mä mistä alkaisin

"kuulkaas naiset, tuosta kantamisesta ja herran lahjasta.

jumala ei anna enempää kuin jaksaa kantaa, mutta siinä sopimuksessa kannattaa lukea myös se pienellä painettu präntti! kun olet edes kerran osoittanut selviäväsi, aina tulee ihan vaan kokeeksi lisää. tiedän, olen jutellut tästä aiheesta herran kanssa sentään moneenkin kertaan. meidän jumalamme on sellainen vekkuli ettei kerrasta kyllästy, leikkii kuin kissa hiirellä, mutta ojentaa kyllä aika joutuisasti kätensä apuun kun vaan pyydät."

lempiaiheeni, kuten huomaat, mutta ilman tätä filosofiaa en takuulla olisi itse selvinnyt ensimmäistä kompastusta pitemmälle.

hauskaa etanaa toivotan täältä liskolandiasta, jonne aurinko jo vähän pilkottaa."

Tälleen kommentoin tässä äskettäin blondillemme, Stanstalle.

En tule tässä blogissa koskaan kertomaan, mikä maailmani sai järkkymään viikko sitten. Vakuutan että se ei ollut pikkujuttu. Näyttää siltä että olen selvinnyt ja tärkeintä että myös McGyver näyttää olevan jo kunnossa.

Filosofiaani ja uskooni nojaten kiitän teitä, ystäväni, mukanaolosta ja rukouksistanne. Kiitän myös Herraa, joka taas katsoi aiheelliseksi leikitellä kanssani ja koetella uskoani. Tällä kertaa Hän jäi toiseksi, mikä tarkoittaa sitä että "kosto" elää. Mutta tällä kertaa minä selätin maailmanlopun.

Olen rasittanut Stanstaa kertomalla koko tarinan, se olkoon hänen kirouksensa ja hintansa syvästä ystävyydestämme. Häneltä on turha mitään kysellä, ei kerro.

Luulisi jo minun olevan tottunut Jumalan pikku kotkotuksiin, mutta aina on kovat paniikkitärinät ennen kuin tajuan mitä Hänellä kulloinkin on mielessä. Toisaalta luulisi Hänen jo kyllästyneen minun kanssani leikkimiseen, niin monesti olen palannut itsekkääseen maailmallisuuteni ja kuvitteelliseen rauhan tilaan.

Olen jollekin jossain kommentissa muistuttanut että kun Herra kerran saa pitävän otteen kädestäsi, hän ei irti laske. Miksi maailmassa en sitä itse ota tosissani? Miksi minun on aina vedätettävä äärimmilleen, kunnes saan taas saavillisen tulta ja tulikiveä niskaani? Niin, saan, ja silti toinen käteni on tiukasti Herran kädessä kiinni.

Asumme pari viikkoa erillämme, McGyver ja minä. Hän uudessa talossamme kohennellen paikkoja nykyajan vaatimuksia vastaaviksi, minä laumani kanssa kerrostalossa. Kunhan tästä typerryksestä tokenen, kerron koko tarinan alusta lähtien, mutta nyt vain vihjailen.

Mustikkajahdissa kävin tässä jokunen päivä sitten. Ihan oman tekniikan jouduin kehittämään, kun ei kyykkyseltään voinut olla ja mukaan ottamani istuinämpäri pisti hermot ja verisuonet niin tukkoon ettei poimimisesta mitään tullut.

Margaret otti varmuudeksi kuvan joka todistaa että kontallaankin metsässä pärjää. Mustikoita oli oikeasti niin silmittömästi etten ikuna ole nähnyt moista. Joka askeleella jäi tupaten täyteen marjaa kasvava varpu sohjona kengän alle. Emme kolmeen pekkaan (meillä oli kuskina naapurikylän "Pena-setä, about seiskyt-v) oikeasti päässeet autosta edes kymmenen metrin päähän tahoillamme, niin sakeana luonnon viljaa se metsä oli. Niin, ja astiat olivat täynnänsä flavonoideja. Sitten vaan kahville kannon nokkaan ja raivoraittiin Pena-sedän saapasvarresta tilkka brändyä kohennukseksi.

Anteeksi, mutta nyt kaikkoan keskuudestanne. En ihan vielä ole valmis seurusteluun. Blogiin tulee väistämättä tauko kun liittymä siirretään täältä sinne. Todennäköisesti alkaen elokuun puolimatkassa. Sonera vain tietää kuinka kauan se kestää.

Mutta onhan meillä vielä pari viikkoa aikaa ennen katkoa.

Olkoon Herra teidänkin kanssanne!