torstai 7. marraskuuta 2019

Palovaara


3.11.2019


Mun on sit vuorokauden viimeisillä hetkillä tehtävä tunnustus.

En tiedä kehtaanko edes tätä teille kertoa, mutta, olkoonpa nyt sit varoittavana esimerkkinä siitä mitä näkö- ja hahmotushäiriöt kimpassa saattavat saada aikaan.

Eilen piti keittämäni kuollutta kanaa, mutta tulin paistaneeksi rottinkikorillisen munia.
Ihan vaan siksi että vaikka kuinka tarkoin katsoin että oikea levy kääntyy kosketuksestani päälle ja tietenkin kuutoselle, se ei jotenkin onnistunut. Meni väärä levy.

Jo ennenkuin ensimmäinen palovaroitin aloitti esityksensä olin haistavinani savun hajua. Keittiössä oli toden totta savua mutta siellä oli myös liekkejä. Ja niiden rottinkikorissa paistuvien munien savuista sulotuoksua.
Sammutustoimet eivät kestäneet kuin muutaman sekunnin ja tähän kohtaan hoksasi uuden uutukainen, vastikään asennettu toinen varoitin yhtyä ulinaan.
Siivosin minkä siivosin, laitoin kanat jääkaappiin hain Karkailevan Kepakon tarkoituksena sohia se uusin varoitin mykäksi. Ei sammu mokoma.
Eikä siinä muutenkaan mitenkään rehvakas ääni ollut, eteisen varoitin herättäisi kuolleetkin mutta tämä, tämä vehjes huusi läpi koko yön kunnes tytär tuli sen tainnuttamaan. Ja mä nukuin. Tosin kokonaan peiton alla ja tyynyt molemmilla korvilla.

Mutta tästedes en pääse polttamaan sen paremmin rottinkikoreja kuin kananmuniakaan väärällä levyllä . Tytär poisti kahden käyttämättömän levyn valitsimet ja jemmasi ne johonkin mun ulottumattomiin.

Että ihan vitun hyvin olen parantunut AVH:n aiheuttamista seuraamuksista. Saatana.
(tää virke poistettiin mun epikriiseistä perjantaina, mistä lie sinne ylipäätään joutunut, siis ilman vittua ja saatanaa poistettiin)

 Savun hälvettyä tarkistettiin vahingot. Kymmenkunta egua, hellan emalipinta ainoat tappiot. Ja ihan silmitön vitutus taas kerran.

Mitä tästä opimme?
Emme yhtään mitään.
Believe me.

Mutakakkujätskiä ja muuta extremeä


Vetäsin tuossa ripeet puoli litraa Ingmanin mutakakkujäätelöä.
Ihan vaan koska mä voin. Ja koska tänään on ollut extremepäivä.

Aamutuimaan ystävä herätti mieluisalla puhelullaan, mutta kun olin aikeissa nousta ylös ja kahvinkeittoon eipä ollut jalkoja alla sitäkään vähää mitä eilen. Tai olihan ne toisesta päästä nivusissa kiinni, näin ne, mutta ei niistä mihinkään ollut. Onneksi Harrikka oli kädenulottuvilla ja pääsin enemmittä kolhuitta aamutoimiini.
 

No ne aamutoimet keskeytyi kun kaksi muorta miestä (mulla ramppaa täällä kuulkaa toinen toistaan komeampia ja nuorempia miehiä tämän tästä) ja majoittuivat kylppäriin. Nyt mulla on uutukaiset lavoire ja pytty. Kummassakaan ei ole yhtään ylimääräistä reikää eikä kumpikaan kuse lattialle. Eikä niitä tarvinnut odottaa kuin kaksi kuukautta.


 Hotellihuoneen tyynyllehän usein jätetään puolihuolimattomsti konvehti, mun aamuvieraat jättivät WC-raikastimen. Aika velikultia.


 Pyttyhän tietty liimattiin lattiaan perinteisin menoin ja mä nyt sit väsäsin vuorokaudekesi TSI-portatiivin. En halunnut lähteä evakkoon tässä kondiksessa.



Lopun päivää olenkin sit istunut tässä koneella, väliin rullannut itteni partsille hengittämään raitista ilmaa suodattimen läpi ja tavannut puolueen tavoiteohjelmaluonnosta.

Laps kävi kaupassa ja tuli visiitille alkuehtoosta. Ja koira kans.

Extremet vaan jatkui.
Mutta mähän en pelkää mitään, edes gallialaisten taivas ei tohtisi niskaani pudota. En siis myöskään ranskanbullpastillin hampaita millin päässä varpaistani.
No, niitä jäi sen verran tähteelle että viikonloppuna mennään Mayan kanssa taas puistoilemaan.






 Näitten selityksiin ei tämän enempää tilaa tarvinne tuhrata.

lauantai 28. syyskuuta 2019

Kansainvälinen kirjaviikko


Tuumin tänään pitää kirjallisuuspäivän.

Koska on "kansainvälinen kirjaviikko" vaikka sellaista ei oikeesti ole olemassakaan.

Enkä nyt kehota avaamaan sivua viiskytkaks saati kopioimaan kuudetta virkettä siltä sivulta.

Tuumin yksinkertaisesti viettää päiväni järjestämällä viimein olohuoneen kirjahyllyni kun tapetointiprojeketi sen nyt sallii.

No. Tää hankehan tyssäsi het alkuunsa kun nää mun kädet kieltäytyy toimimasta. Tuossa kesämmällä arveli kipupolin lääri että kaularangasta johtuu mutta nyt hematologi arvelee että mun kiukutteleva veritauti olis syynä. Yhtäkaikki. Ei mene hyllyt paikoilleen.

Taidan tuonnempana pitää kunnon kirjallisuusbileet

ja saatan kutsua Sinutkin mukaan. Edellyttäen että tunnet aakkoset ja genret ja kirjailijat...

Sen sijaan turhautuneena mittasin ja kirjasin Velhovuoren Vanhan emännän syysdrinksun ohjeen.

Saa käyttää mutta ei ole pakko:
 

2 cl Kyrö Distilleryn Napue -ruisginiä
4 cl Camparia/Championia
2 cl sitruunan mehua
4 cl Fever Tree Indian Tonic Wateria

Rakennetaan.
Nautitaan.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Aamu Lahdessa

Aamu Lahdessa, kello on puoli kymmenen.
Taavi Salmivaara luovutti juur puheenvuoron uutisiille.

Mä siirryin kahvista aamupunkkuun.

Kolme viikkoa takana uudessa kämpässä joka oikeesti on ihan koti, mutta sisustettu toistaiseksi edelleen muuttolaatikoilla. Tuolla olohuoneen puolella noituu mies joka yrittää raastaa vanhoja tapetteja irti pohjamaalaamattomasta seinästä siinä juurikaan vauhdilla edistymättä.


Ei, ei ole mitenkään vakituinen mies, mitä sitä nyt koko lehmää kun...
Olivat vaan vuokrataloyhtiössä unohtaneet sellaisen pikkujutun kuin asunnontarkastuksen asukkaiden vaihtuessa ja näin ollen  tarpeelliset huolto- ja korjaustoimet olivat  jääneet tilaamatta.

Nyt nää jätkät juoksee täällä solkenaan toimittamassa kuka mitäkin. Nyt on siis seinien vuoro. Eilennä valmistui jo työhuone mutta tää olkkari näyttää sen verran tuikealta että ens viikkoon menee, sanoo remppamies.

 Tässä ainakin pääsee näkemään työnsä jäljet...

Vaan mikäpä tässä, valmiissa maailmassa. En mä mitään viisasta jaksaisi tehdä muutenkaan.

Sytostaatit on viikon tauolla kun heitti äkikseltään pahaksi anemiaksi tilan ja muutkin arvot romahtivat lähes maton alle. On tää harvinaisen veritaudin kurissa pitäminen varsinaista taidetta - kevyttä kilpajuoksua elimistön ja tässä tapauksessa luuytimen päähänpistojen kanssa.

Vaan kovin on hyvä ote hoitoon PÄKSissä. Hematologi-Maija soittelee alvariinsa ja juoksuttaa mua labroissa ahkeraan. Olis mut halunnut tavatakin vastaanotolla mutta sanoin että en nyt jaksa joutaa kun on näitä muitakin just nyt.. Menen sit joulukuussa jollei jotain katakrookkia sitä ennen. Niinku että lipeää leukemian tai fibroosin puolelle. Mikä vaihtoehto on kuulemma tarjolla avokätisesti.

Mutta uudet rutiinit mua lämmittää.
Niinkus muistat, mulla on  täällä Päijät-Hämeessa kaksi kuninkaallista joiden seurasta saan nauttia nyt ihan mielin määrin ja preesensissä.

Maanantaisin on Mummipäivä Prinsessa Lilianin kanssa.
Muistan ikäni ensitapaamisemme.
Lili oli puolivuotias (asuttiin tuolloin niin kaukana toisistamme että tapaamiset hoituivat hyvin harvakseltaan), tuijotteli tyttö mua arvioivasti jokusen tunnin ja päätyi lopulta siihen että joo, tää on mun. Pyrki syliin, otti kaksin käsin poskista kiinni ja pussasi päin suuta.

Se hetki sinetöi suhteemme. Suhteen johon ei kukaan pääse väliin. Vaikka olemme viimeisen parin vuoden aikana tavanneet vain muutaman kerran emme ole toisiamme unohtaneet, päinvastoin!

Ja nyt nautimme ihan kybällä toisistamme.

 Lili osaa ottaa oivallisia selfieitä.

Onnellinen perhe läjässä nauttimassa Pikkukakkosesta. Ihan vaan koska maanantaisin ei tule Pipsa Possua...
Mausteena myös Espanjansirukoira, ranskanbulla Maya, yhdeksän ja puoli vuotias rescuetapaus joka kotiutui perheeseemme kuin olisi syntymästään kanssamme hengannut.

En mä nyt enempää.
Olkaa kiltisti siellä.

tiistai 17. syyskuuta 2019

Hän on täällä tänään

ja pysyvästi. Jos Luoja suo.

Eihän tää muutto mitenkään ketterästi käynyt ja mm. kaikki kasvit ynnä osa tavaroista on vieläkin Vihteljärvellä.

Mutta mä olen täällä.
Lahdessa.

Ainoa mitä ihmettelen on se etten ole aiemmin älynnyt luolaani tänne siirtää.
Ensinnäkin, tää kämppä puhuu mulle!
Tiedätkö silleen mukavia.
Vaikka edellinen asukas tässä samassa torpassa heitti henkensä, tää on silti lempeä ja hyvä koti.

Tää on koti - ei asunto - vaikka kaikki kamat on vielä purkamatta laatikoista ja säkeistä paikoilleen, vaikka patja on vielä lattialle ja vain yksi kirjahylly kasattuna.

Vaikka tapetit on ihan hirveet, vessanpytty on halki ja siitä puuttuu iso pala, vaikka lavuaasi on pahasti säröillä ja pesukoneen letkunpaikat on tulppaamatta niin että kevyt tulva uhkaa joka kerta kun sitä käyttää.

Ei täällä ole lamppuja katossa sun muuta pientä puutetta on havaittavissa.

Mutta tää on ystävällinen koti.
Tää hiljaksiin tästä sofistikoituu mun näköiseksi kauniiksi ja tarkoituksenmukaiseksi kotiluolaksi ajan mittaan.

Ei ole kiirettä mulla.
Muuttotauti iski, sellainen kuolevaisten kunnon virustulehdus iski ihan kaksin käsin. Niin pahasti että kuopus mut Akuuttiin kuskasi.

Ei ollut keuhkokuumeen vaaraa eikä -emboliastakaan merkkejä. Pelkkä "virusperäinen ylähengitysteiden tulehdustila". Siihen kun yhdistetään vuodenajalle tyypillinen fibromyalgiasetti on tietenkin ihan selvää että kaikki muut hommat jäävät hamaan johonkin.

Tänään sit sairaanhoitajan hellästä suosituksesta aloitin kuitenkin tujakan kortsukuurin. Prednisolonia pari-kolme viikkoa nassuun niin luulis elämän taas voittavan.

Mutta täällä mä olen. Ylen onnellisena.
Likaiset yksityiskohdat kerron sit kun tää naputteleminen sattuu niveliin vähän vähemmän.


 Laps ja lapsenlaps kävi tässä päivänä muutamana kokoamassa yhden kirjahyllyn ynnä kiinnittivät muutaman koukkuruuvin tilatuihin kohtiin.

 Lapsen kanssa lauantaina paranneltiin maailmnaa. Jos tuntuu että viikonlopun jälkeen on parempi elää, se on puhtaasti meidän ansiota.

Tää taulu on keskimmäisen maalaus miekkarista joskus 80 -luvun alkuhämäristä jolloin eduskuntatalon portailla vastustettiin ankarasti tekniikanopiskelijoiden lukuvuoden pidennystä.
Yhteiskunnallisen heräämisen kasvatus on syytä aloittaa mahdollisimman varhain...

Heimon uusi jäsen Espanjansirukoira Maya, ranskanpulla, ranskanbulldoggi, mua hoiti muutaman päivän kuopuksen luona kun oli liiaksi kuumetta jotta mut olis lapsi uskaltanut muuttokuorman keskelle yksinäni jättää.

***
Kerron teille lisää elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta oitis jahka nää napit mut saa loihdituksi parempaan vointiin ja vähemmän kivuliaaksi.
Joohan.











tiistai 27. elokuuta 2019

Hoppua, hoppua hoppua, ei tule loppua

... sanoi Kirsi Kunnas lastenlorussaan kirjassa Tiitiäisen satupuu (1957)

Sitä lajia on nää pari viimeisintä viikkoa piisannut ja seuraavankin vielä.
Mä niistä teille kerron kunhan olen saanut luolani sisukset siirretyksi uuteen kotiin.

Joo. Uuteen kotiin.

Tuuli kääntyi ja Maija Poppasen on aika avata sateenvarjonsa ja jatkaa matkaa uusiin maisemiin. 

Vai käänsinkö itse tuulen suunnan kuin Vianne Rocher?

Niin tai näin.
Pysy matkassa lukijani.
Mulla on paljon kerrottavaa juur sinulle.



maanantai 5. elokuuta 2019

Ei koskaan enää


Elokuun kuudes.
Huomennahan se taas on.

Se päivä jolloin laskemme kynttilät vesille muistaaksemme historian hirvittävimmän tapahtuman, hirvittävimmät tapahtumat.

Joka vuosi elokuun kuudentena vannomme että "ei koskaan enää"

Samat sanat lausutaan kuin loitsu tai liturgia messussa sunnuntaisin.
Nuo sanat lausutaan kuin Isä meidän rukous ulkoa opittuna sivistyksen vakuutuksena, kuin uskontunnustus.

Ne sanat lausutaan Auschwitzissa järkyttyneinä kun palataan Arbeit Macht Frei -portista turvallisesti ihmisten ilmoille.

Ne sanat lausutaan uskollisesti mantrana poistuttaessa Jerusalemissa
Yad Vashem - museoalueelta ja lähes kuuden miljoonan istutetun puuntaimen valtaamalta puistoalueelta.

Ei koskaan enää.

Mitä ei koskaan enää?

Atomipommia?
Ydinasetta?
Kansanmurhaa?
Vihaa?
Yllytystä?

Mä kerron sulle.

Ei se mitään tarkoita. Ei yhtään mitään. Ei yhtään enempää kuin ulkoa opittu Ave Maria tahi Isä meidän. Se on vain kolme sanaa peräkkäin. Kolme sanaa joiden todellinen merkitys on jo ammoin häipynyt ihmisen mielestä ja sydämestä.
Huomenna, elokuun kuudentena miljoonat sytyttävät kynttilät ja laskevat ne lipumaan vesille.
Kunnioitukseksi, muistamiseksi, surun osoituksena?

Ai mistä?

Hiroshiman ja Nagasakin pommituksen uhreista.
Ihminen, ihan tavalllinen kuolevainen ihminen päätti ihan pokkana lähettää Enola Gayn pudottamaan atomipommin ihan tavallisten elävien ihmisten tuhoamiseksi. 

Elokuun kuudentena.
Vuonna 1945.

En minä ole kylmä mutta ihan vähän epäileväinen vilpittömistä tarkoitusperistä.

Kunhan tulivat mieleeni äskeiset ampumiset, kidutukset, kaappaukset...
Eikö tosiaan koskaan enää?

Lupaatko sen tänä vuonna?
Vastaa mulle.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Puhutaanko vähän kivusta?

Te rakkaat lukijani jotka olette pidempään luolassani viihtyneet tiedätte että Liskonainen on  Luojan armosta monisairas ihan syntymästä asti. Te tiedätte myös että elämä - tai Luojani- on maustanut maailmaani monilla uusilla terveydellisillä vastoinkäymisillä vuosikymmenten mittaan.

Tässä taannoin keskustelimme kipubloggaajien keskusteluryhmässä aiheesta, siitä mitä me haluamme kivusta kertoa ja miten sen haluamme kertoa. Keskustelimme myös siitä mitä tavoittelemme kertomillamme.

Tuolloin huomasin että tällä kipukroonikolla ei ole edes täginä, tunnisteena, sanaa 'kipu' vaikka olen sen monasti maininnut 'taudit' ja 'läärit' -kategorioissa.

Pitäisköhän olla?

Asiaa pähkättyäni tuumasin että eipä pidä.
Kas kun tää on mun tonttini ja kerron omistani, kerron asiat niin kuin ne mulle näyttäytyvät ja arjessa ovat.

Tottahan mulla on kipuja.
Nytkin olen helteistä alkaen kärsinyt sen saatanallisesta päänsärystä - aivohalvauspäänsäryksi sitä mielessäni kutsun.  Mutta se on seuraus, ei itse tauti. Se liittyy saumattomasti mun elimistöni hälytysjärjestelmään silloin kun asiat ei mene mun kroppani mielen mukaan.

Toinen tähdellinen kivun, arvatenkin myös tauottoman päänsäryn, aiheuttaja on kaularankani joka rakennettiin tuossa kolmisen kymmentä vuotta sitten lääkärikirjan ohjeistuksen mukaiseen ojennukseen. Ikä ja nää muut sairaudet ovat tehneet tehtävänsä ja enköhän mä kohta taas ole kaularaudoissa - ei ihmisen keinotekoisesti kokoon kasattu ruoto ikäänsä pitempään kuosissa pysy. Kulunut on ja yhtä fleksiibeli kuin Jack in The Boxilla.

Asiantilaa ei auttanut keväinen reipasotteinen fysiatri kipupolilla kun ryhtyi rivakasti tutkiman ruotoani. Ennenkuin kukaan ehti väliin oli tuho jo tapahtunut. Itse häkellyin niin etten sanaa suustani saanut eikä saanut avustajakaan tyrmistykseltään. Vaikka mun papereissa lukee LEHMÄNKOKOISILLA kirjaimilla että mun kaulaani EI SAA koskea!

No, siitä selvittiin säikähdyksellä ja kivulla, en sentään halvaanatunut vaikka se vaara nyt ensimmäiseksi oli tarjolla.

Tää mun aivohalvausseikkailuni on teille tuttu.
Eihän sellaista ole oikeesti olemassa - aivohalvausta. Nyt puhutaan vähän asiallisemmin Aivoverenkiertohäiriöstä. Tähän puolestaan mahtuvat aivoinfarktit, TIA ja aivoverenvuodot, se ICH joka aiheutuu verenvuodosta aivokudoksessa, niissä pienissä suonissa jotka kuljettavat emmeitä ihmisen käynnissä pitämiseksi ynnä SAV:sta, lukinkalvon alaisesta verenvuodosta. Ihmisen kupolissa on varsin aivoja suojaamassa kolmin kappalein kalvoja, on kovakalvo ja sit on lukinkalvo ja tää pia mater.

Ihmisen nuppi on silleen kasattu että SAV,  lukinkalvonalainen vuoto on se kaikkein vaarallisin ja tappavin. Silloin kun mä itte sairastuin oli selviämisprosentti about kahdeksan. Siis kahdeksan prosenttia vuosittain sairastuneista tuppasi jäämään henkiin. Muut sit vaan kuolivat pois eikä mitään voitu tehdä. Tänään ne lukemat on vähän lohdullisemmat - puolet jää henkiin.
Mutta tappava tauti se vaan on edelleen.

Osa muistanee että henkihän mullakin kaikkosi, mutta niin Töölön sairaalan neurokirurgit ja vissiin mun Luojanikin olivat sitä mieltä että ei, ehei, ei vielä lasketa Liskonaista vapauteen. Pidetään se täällä vielä toteuttamassa alkuperäistä tehtäväänsä (mikä ikinä se onkaan).

Ja mitenkä tämä aivojuttu liittyy kipuun?
No vaikka silleen että  raju ja pitkään jatkuva päänsärky saattaa olla hyvinkin oire vakavasta tilanteesta ihmisen kropassa. Nyt on hyvä muistaa että kipu on aina OIRE - ei varsin mikään sairaus sinällään.

Koska en ole sen paremmin lääri kuin lääketieteen tutkijakaan voin kertoa vain omasta kokemuksestani. Mun päänsärkyni oli kestänyt jo viikkoja ja itte sen nakkasin liian työn ja silloisen elämäntilanteen aiheuttaman stressin piikkiin. No eihän se sitä ollut - valtimo oli hissuksiin tihkuttanut ja aiheuttanut joutavaa painetta ja sitä särkyä kunnes se vaan kyllästyi ja räjähti kappaleiksi.

Kun tuosta aikanaan muutaman viikon kuluttua heräsin ( Luoja lykkäsi kooman päälle ja läärit sitä vielä vahvistivat toipumisen toivossa) olivat seuraavat vuodet tiivistä yhteiseloa saatanallisen päänsäryn kanssa. Kolmatta vuotta siinä meni.

Lisämausteina sain kaveerata syntymäsairauksien kipujen kanssa. Reumasairaudet, fibromyalgia ja pari vakavammansorttista leikkausonnettomuutta takasivat totaalisen tottumisen päivittäisen kivun kanssa seurusteluun.

Minulle kivut ovat osa elämääni, persoonallisuuttani.

Eihän niitä nyt voi ihan huomiotta jättää, vasitenkaan niinä päivinä jolloin liskonainaen lojuu sängyssä ämpärin kanssa ja pienimmästäkin liikahduksesta lentää kipuyrjö joka aikanaan muuttuu limaksi ja sappinesteeksi. Ihan silkasta kivusta.

Vuosien takana ovat särkylääkekokeilut. Kroonikon olon helpotukseksi niistä ei mun kokemukseni nojalla juurikaan ole. Satunnaisissa kiputiloissa en epäröi narauttaa opiaattipurkkia auki, niinku vuosi sitten kun nuo viheliäiset verisuonet viimeksi entrattiin. Silloin maistuivat napit likipitäen kaksin käsin. Lopulta leikkakuskivut ja uuden verenkierron hapuilu asettuivat paikalleen, jäljelle jäivät vain hermokivut. Tai no, eihän ne mitään 'vain' ole. Niihin vaan ei enää ole minkään valtakunnan rohtoa avuksi. Lämpimällä suihkulla ja teepuuöljyllä sitä puolta kroppaani voitelen. Puolisäärestä uumalle ulottuvat leikkausalueet ja hermothan paloivat päreiksi vähän laajemmalta alueelta.

Onhan tässä hauskojakin juttuja osunut..
Kontrollissa verisuonikirurgi huljutteli mun isoja niveliä ja näytti polven kohdalla mietteliäältä.
Kysyi jotta sattuuko?
Mä siihen että eipä nyt satu, lonksuu vaan.
Pitäis sattua sanoi lääri.
Ai, miksi pitäisi?
No kun täähän on ihan risa. Ei täällä ole mitään ehjää, paitsi palasia, sanoi lääri.
Mä siihen jotta, minkäs mä sille voin, ittepä leikoit hermot päreiksi. Ei tunne tää täti siltä kohdin mitään.

Koska tätä juttua tuntuu piisaavan enemmän kuin jaksat lukea, toteanpa lopuksi että mun vakaumukseni kivun suhteen on vankka.
Kipua ei voi eikä toimita hoitaa jollei ole selvillä mikä sen aiheuttaa.
Niinpä seuraavassa kipupäivityksessä pohditaankin tätä kuuluisaa kivunhoitoa tässä maassa. Pohditaan vakavasti sitä miksi vieläkin vaaditaan hoitoa kipuun, mutta järjestelmämme ei ole kiinnostunut sen kivun aiheuttajan löytämisestä.

On ihan joutavaa kitistä ameroikoista maahamme rantautuneen opiaattivastaisuuden trendistä. on ihan joutavaa valittaa että kipupotilas ei saa hoitoa.

Mä murisen siitä että ihmistä ei käsitellä kokonaisvaltaisena pakettina kun se menee kiputilaa lääriin valittamaan.

Antakaas kuulkaa lukijat rakkaat mulle vähän palautetta ja eväitä seuraavaan postaukseen.
Jookosta.


Joskus kivut on sit siinä mallissa että on ihan viisasta hankkiutua narunnokkaan.

lauantai 3. elokuuta 2019

Kuusi vuotta

Kuusi vuotta.

Kuusi vuotta sitten näihin kellonaikoihin (1.8.) starttasi viimeinen muuttokuorma Lopelta kohti Kankaanpäätä.

Yksi vaihe elämässäni oli iäksi päättynyt. Eikä suinkaan minun omasta aloitteestani saati toiveesta.

Kuusi vuotta olen rakentanut näköistäni elämää ja maailmaa paikkakunnalla johon ei varsin ollut mitään sidoksia, ei juurikaan yhtymäkohtia edellisen elämäni suhteen - ei mitään.

Löytyihän toki tässä vuosien mittaan kaikenlaista kivaa.
Löytyi sukulaisia, löytyi uusia harrastuksia, löytyi taloudellisia vaikeuksia (taas vaihteeksi! eikä edes taaskaan itsestä riippuvia). Löytyi uusia sairauksia joskin vanhoihin löytyi myös viimein toimivaa apua. Löytyi musertavia pettymyksiä, suurta onnistumisen iloa.

Löytyi myös korvaamattoman tärkeitä ja rakkaita uusia ystävyyssuhteita.
Ihan preesensissä mutta myös bittiavaruudessa. Ihmisiä joita en ole koskaan livenä tavannut - tuskin koskaan livenä tapaammekaan. Mutta ystävyyden funktio ei minun maailmassani olekaan vieressä nuhjaaminen, ystävyyden funktio on olemassa olo, se hienoinen elämän, ajatusten, sielun säie jota ei voi nähdä, mutta tuntea ja kokea voi. Kokemukset joita voimme jakaa toisiamme tapaamatta, keskustelut jotka antavat molemmille paljon, antavat paljon tukea, ymmärrystä, iloa, naurua, lohdutusta. Varauksetta.

Vuosi sitten Facebookin aikajanallani oli tällainen kommentti.
Muistan että se silloin sai kyyneleet kihoamaan, kun tänään luin sen uudelleen tuli taas roska silmään. Vuoden mittaan ystävyytemme on vain tiivistynyt ja kasvanut. 
"
Päivityksiäsi seuratessa tuntee maailman painavan vähemmän harteitaan: kiitos elämää sitkeästi syleilevästä asennoitumisestasi jopa heikompia karmaisevampienkin uutistesi kohdalla (lääketieteelliset operaatiot, isompi asuntoa koskeva helvetti jne.). Tuntuu, että vaikutuspiirisi henkilöt seisovat vahvemmin omilla jaloillaan vähintään epäsuorasti johdostasi (poliittinen puoli yhteiskunnan tukipilarina yhtenä osana). Kiitos, että pidät vähemmänkin tuntemasi henkilön kavereissasi! Seuraan päivityksiäsi mielenkiinnolla jatkossakin
Kuusi vuotta

Kuusi vuotta on ihmisen elämässä pienen pieni ajanjakso. Joskus on vaan niin että kuusi vuotta on tarpeeksi. 
Tunnen että tuuli on kääntymässä. 
On aika jatkaa eteenpäin. 

Kolmen viikon kuluttua olen jo toisella paikkakunnalla, rakennan uuden pesäni lähemmäs perhettäni, lapsiani, lapsenlapsiani.
Rakkaitani jotka haluavat minut lähelleen.

Ehkä on jo aika minun ottaa vastaan.
Että jaksan taas antaa.

 Loppuaikani Kankaanpäässä on pakkaamista ja jäähyväisiä
Tänään nuori ystäväni Oliver talutti viimeisen kerran ruohonleikkuria ja viikatetta pihallani.
Ensi kesänä uudet kujeet.


torstai 25. heinäkuuta 2019

Meillä on tällainen käytäntö

EDIT PIAF tässä ensalkuun huomauttaa että tämä jakso on kooste useammasta alkukevään ja kesän mittaan syntyneistä muistiinpanoista. Liskikselle tuli vaan tarve helteen pehmittämänä suoltaa tämä pikku vitutus luettavaksesi.




Perse! 
Seuraa täsmämurinaa jota ei ole pakko lukea, mutta kun ei nyt satu kohdalle muitakaan sopivia kaatopaikkoja – eikös blogi ole sit hyvä juur tähän tarkoitukseen? 

Mä lakkautan aamut. Jos ei ole tapettuja kissoja on umpimielinen silmälääri. Kysyi onko kaikki hyvin näön kanssa ja mä vastasin et ei oo. Ja kerroin miksi. Tää virkaketku käski mennä terveyskeskukseen. Sain hädin tuskin hillityksi itseni.... Väärintulkinnat (alan epäillä niitä tahallisiksi) jatkuu täällä kotona. Yrttipenkkiin on asuttunut muurahaiskeko ja muutenkin vituttaa. Katkeran suloisen tunteen toi neuvonpyyntö entisen kotikuntani suunnalta julkisen perhospuiston perustamiseksi.

Tapettuja kissoja?
Eilennä.. eiku maanantaina löytyi naapurista, siis metrin päästä mun tyynystäni - vain seinä välissä - muumioitunut kissa. Ilmeisesti nälkään, janoon ja kylmään kuollut kattipolo. Tuttu kisu jonka veli ja sisar asuvat mun luonani. Itse asukas oli häipynyt jo ennen lumia...
Viranomaiset nyt asiaa hoitavat. Aika raju eläinsuojelurikos ja laiminlyönti luontokappaletta kohtaan.

Umpimielinen silmälääri?
Minulle toistaiseksi tuntemattomasta syystä tänään aamusta oli soittoaika keskussairaalan silmälääriltä. Sen piti olla jo viikko sitten vaan eipä kuulunut. Tiedusteluuni vastasi osastosihteeri että ei hän vaan tiedä. Sit oli hetken hiljaisuus ja tää täti sit tiesikin että joo, tää on siirretty viikolla eteenpäin. On kuulemma kyse neljän kuukauden tarkastuksesta.

Lääri kysyi jotta mitenkäs nyt uusien lasien kanssa, olenko ne jo saanut hankituksi ja onko mitään ongelmia?
On, sanoin ja kerroin mikä on ongelmana.
Ja mitä vastaa tää lääri!
Mene terveyskeskukseen, siellä hoidetaan kokonaistilanne. 
WTF, sanois amerikoistunut nuoriso tähän.
Siis mikä kokonaistilanne? 
Näköongelmista?
Mä siihen että kuule, kuinka pihalla sä oikein olet? Ei terveyskeskuksessa ole vuosikymmeniin hoidettu kokonaistilannetta, mitä sä puhut? 
No en minä nyt muuta neuvoa voi antaa, vikisee lääri linjan toisessa päässä. Otat terveyskeskukseen yhteyttä.

Mun kulmahampaat alkoivat kutista vaarallisesti, mutta sain hillityksi itseni vielä.
Mä hyvin viileästi muistutin että kuule lääri, sä soitit ja kysyit onko asiat kunnossa ja mä vastasin et ei oo. Ja sit sä käsket mennä terveyskeskukseen? Miksi sä ollenkaan soitit?
No meillä on tälläinen käytäntö ...

"Meillä on tällainen käytäntö" on lause joka saa mut poistamaan varmistimen, sanottiinpa se missä hyvänsä. Viime aikoina olen kuullut kylliksi tuota perustelua alueeni kuntatyhmän vammaispalvelusta. Sillä mantralla on perusteltu evääviä päätöksiä toisenkin kerran ja melko monelle. Lainsäädännön ja vammaispalvelujen järjestämistä koskevan asetuksen kanssa tuolla lauseella ei ole minkäänlaista yhtymäkohtaa.
Tällaisen "ohjeen" mukaan toimitaan aivan liian monessa kunnassa ja kuntayhtymässä eri puolilla maatamme. 


Vammaisasioihin liittyy vahvasti myös vammaislain uudistus joka levisi taivaan tuuliin yksintein edesmenneen hallituksen soten kanssa samoilla siivillä.
Yksi tärkeä epäkohta nykylaissa on noussut esiin. Tavoitteena on siis saattaa kehitysvammaisten huoltolaki ja nykyinen vammaispalvelulaki saman katon alle. 

Kivuttomasti se ei tule käymään.  
Jo pelkästään potilas- ja vammaisjärjestöt ovat liikuttavan erimieliset sellaisista perustavanlaatuisista kysymyksistä kuin itsemääräämisoikeus ja vaikkapa voimavararajaus. 
Mitä ne tarkoittavat? Kuolevaisellehan itsemääräämisoikeus on selvää pässinlihaa, senkun hoidan asiani ja sillä selvä. Ei kellään ole siihen nokan koputtamista. 
Mutta annas kun ihmispolo on saanut käsiinsä kortit jotka syystä tahi toisesta panevat kapuloita elämän rattaisiin! Kehitysvammaisuus, vaikea muu vammautuminen, pitkäaikaissauraus - vasitenkin jos se on etenevää laatua - sysäävät ihmisen auttamatta yhteiskunnan huomaan.

Yhteiskunta puolestaan luulee olevansa kaiken yläpuolella. Silleen luulee voivansa sanella ihmisen pienimmänkin tarpeen ja sen onko se nimenomainen tarve välttämätön arjen hyvinvoinnin kannalta.

Jotta tästä ei uuvuttavan pitkää tarinaa sikiä, käsitelläänpä vaikka VPL 8§:n asiaa, lakia vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista. Niistä kuljetuspalvelua.

Tässä törmätään "meilläontällainenkäytäntö" -mantraan järjestään.
Vaikka asetuksessa nimenomaisesti alleviivataan että tämä palvelu on vaikeavammaiselle subjektiivinen eikä millään muotoa saa olla määrärahasidonnainen, se kuin ihmeen kaupalla lukuisissa kunnissa ja peruspalvelukuntyhmissä sellaiseksi asettuu.

Mikäpä on se välttämätön tarve arjen hyvinvoinnin kannalta?

Ensinnäkin vaikeavammaiselle myönnetään mainitun lainkohdan nojalla peräti 18 yhdenesuuntaista matkaa kuukaudessa. Vähintään. Vaikeavammainen saa siis poistua kotoaan yhdeksän kertaa kalenterikuukauden mittaan - onhan kotiinkin päästävä.

Jos välttämättömään hyvinvointiin kuuluu viikoittainen vesijumppa siihen hupsahtaa kahdeksan matkaa. Eikö vain?

Jos vaikeavammainen tahtoo käydä pyhäisin messussa (olipa kirkkokunta mikä hyvänsä) siihen kuluu toiset kahdeksan matkaa. Pysytkö laskuissa?

Nyt tuleekin varsinainen dilemma.
Mihin maailmassa vaikeavammainen saa tuhratuksi jäljelle jäävät kaksi matkaansa?

Mutta jos vaikeavammainen haluaa käydä ostoksilla, teatterissa, apteekissa, kaljalla, kylässä tai muuten vaan hengailemassa kylillä on otettava laskutikku tahi exel -ohjelma avuksi voidakseen tarkoin suunnitella tulevan kuukauden menonsa.

Yksi vaihtoehto on tietenkin ruinata mahdollisilta autoilevilta kavereilta kyytiä milloin minnekin mutta sekin on vähän saantosaaliissa. kuinka monen sinun kaverisi auton takahutlariin saa tungetuksi rollaattorin tai pyörätuolin? 

Jätän sinut nyt pähkäämään tätä pikku probleemia. 
Jutellaan seuravaksi vaikka henkilökohtaisesta avusta joka sekin meille pitäisi vammaispalvelulain nojalla turvata...



Terapiakissani Tytti-Pytti pitää Dieterin Mamille aina lämpimänä ja lähtövalmiina.
Erityisen tähdellinen palvelu näillä lähes kolmenkymmenen asteen helteillä---


Tabula rasa






Tyhjä taulu.

Osaisipa ihminen alkaa jokaisen päivänsä riemulla, odottaen päivän antia innokkaan uteliaana.

Vaan eihän elämä sellaista ole. Eilispäivältä jää aina joku maalitahra viitoittamaan tämän päivän suuntaa. Antamaan vihjeen siitä mihin suuntaan tänään on edettävä.


Minua on tuijotellut tuossa työpöydällä toistakymmentä metriä eri vahvuista hopeaa, läjä kiviä ja valikoima työkaluja.

Tilauskorut ovat jo ohittaneet suunnittelupöydän ja ovat mittoineen ja malleineen valmiina päässäni. Olleet jo hyvän tovin. Olen luvannut niistä suurimman osan elokuun alkuun mennessä.





Viissataakuus lenkkiä.
Nämä ja muutama setti lisää ovat se korunvalmistuksen tylsin vaihe. Mittaat, mallaat, taivutat ja lasket. (tai no, en mä mitään laske, veivaan noita varuiksi aina paljon, hukkaan ne eivät jouda eikä ylimääräisiä koskaan jää tähteelle)

Seuraava yhtä tylsä vaihe on takominen.
Jokainen lenkki saa samanlaisen käsittelyn:
lenkki ruustukille, napautus koruvasaralla, seuraava lenkki....

Kun tilauksia sattuu samaan syssyyn useampi kuten nyt, on nöyrryttävä sarjatyöhön jotta jotain valmistuisi. Samalla on jokainen lenkki käsiteltävä uniikkina, takomalla lämmin ajatus ja siunaus vastaanottajan koruun. Vain silleen syntyy henkilökohtainen ja ainutkertainen Velhonkoru.

Osa nyt valmistuvista on nilkkaketjuja ilman korukiveä, yhteen istutan turkooseja jotka ovat vastaanottajan voimakiviä, kaulaketju saa voimakseen syvänpunaisen jaden...
Muihin tulee käsintaottoja amuletteja, 925/1000 hopeaa.

Maltatko odottaa lopputulosta?

Edit Piaf:
Kattokaas kun se on ollut reipas, nää lähti jo matkalle uuteen kotiinsa pohjoiseen:
 

 Pituus n. 70 cm, 925/1000 taottu hopea, värjätty jade

Rakastatko vielä kun on ilta?


sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla, sanotaan.


Mutta kun lattiat on olleet toista kuukautta varsin pesemättä ja jos vaikka lattialle jotenkin pääsisi - alastomana tai vaatteissa, ihan sama - sieltä ei omin neuvoin pääse ylös.

Tänään on olut ulkona niin kuuma ettei tällaisen kipupakkauksen ole terveellistä sinne mennä. Olen siis tuijotellut huusholliani sillä silmällä jotta mihin mun kivut tänään sallii koskea.

Olohuone - liian iso
Keittiö - sama juttu
Makuuhuone - ei jaksa eilisten pyykkien viikkaamisen jälkeen
Eteinen ja halli - luudittu pahimmat
Työhuone - hmmpyh
Kylppäri ja sauna - olkoot saunan pölyt keskenään, en sauno ja kylppäri putsataan jokaisen suihkun jälkeen
Vessa. Joo. Ne puolitoista neliötä on varmaan ihan hyvä.

No ei oikeesti. Mutta nyt olen jo kolmanneksen urakasta tehnyt, vain kahdella tauolla.

Mun vammaispalvelun "palvelusuunnitelmassa" lukee että hoitaa kotityöt itse, ei tarvitse avustajaa eikä arvitse invataksia kun kulkee kodissaan ilman apuvälineitä.

Ai saatana sittenkin!

Jos mä sittenkin sinne lattialle...

Tulisko joku mut hinaamaan sieltä ylös kun kipu on kuollut?
Tai mä itte?

perjantai 10. toukokuuta 2019

Puoli tuntia

Mitä voi tehdä puolessa tunnissa?

Ihan mitä vain.
Tällä kertaa kävi silleen että Toveri soitti akuutista kysymyksestä. Siihen ei äkkiseltään löytynyt tyhjentävää vastausta, mutta juttu jatkui.

Puolessa tunnissa ehtii siis käydä läpi 10 000 vuoden teurastuskulttuurin ja sen muutokset eri suomalaisheimojen keskuudessa.

Puolessa tunnissa ehtii vaihtaa sianpääsylttyreseptejä ja todeta että heimojen kesken ne vaihtelevat suuresti.

Puolessa tunnissa ehtii pitää pikaluennon nautojen ja lampaiden jalostuksesta.

Puolessa tunnissa ehtii vertailla Pohjois- ja Kannaksen Karjalan perinneruokia ja niiden valmistustapojen vaihteluita.

Puolessa tunnissa ehtii pohtia ruhon kokonaishyötykäyttöä, niinku sisäelimiä, suolia, utareita... ja samalla vaihtaa muutama ruokaohje.

Puolessa tunnissa ehtii antamaan hämäläisen pernamakkaran teko-ohjeen.

Puolessa tunnissa ehtii vertailla syntymävassarin (SKDL) ja 'akateemisen, ylemmän keskiluokan' perheen lapsen nuoruutta ja kasvua tiedostavaksi punaiseksi vassariksi.

Puolessa tunnissa ehtii kirota Shenkerin joka hautoo EU-vaalijulisteita jossain , vaikka lakanoiden olis pitänyt olla telineissään jo toissapäivänä.

Kaikki tämä samassa puolituntisessa.


<3 br="">

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Esteetöntä(kö?)

Me ollaan paljon puhuttu esteettömyydestä. Erittäinkin tässä vaalien alla. Kun kaikki tahtoo puolustaa ihan kaikkea mikä vähänkin liippaa ihmisen pärjäämisen kohentamista.

Toki niin puhun minäkin.
Pitempään luolassani vierailleet tietävät että kaikenaikaa puhun, vaadin, uhkailen ja motkotan.

Omat vaalitilaisuuksieni järjestämispaikat testaan pyörätuolillani, mulle ei riitä että paikan vuokraaja vakuuttaa tilan olevan esteetön. Usein se ei vakuutuksista huolimatta olekeaan.


Moni ei tule ajatelleeksi että esteitä on usein tiellä kohtalon eikä ne esteet aina ole pelkät portaat. Ne ovat korkeat kynnykset (ilman portaita) ne ovat ahtaat kääntymispaikat (tiesitkö että manuaali pyörätuoli tarvitsee sen 90x90 senttiä mahtuakseen kääntymään?), tuoksut, äänten sekamelska, valaistus... lista on aika pitkä.

Kuulkaa, ei "terve" ihminen voi käsittää oikeesti mitä esteettömyys on.

Esteettömyys on myös näkövammaiselle tai sokealle kohomaalaus esim ajoradalla jotta osataan pysyä omalla kaistalla. Tai induktiosilmukka. Se mahdollistaa kuulovammaisen osallistumisen julkisiin tilaisuuksiin, luentoihin sun muihin rientoihin. Mulla ittellä on koulutettu kantava puheääni, mutta se ei auta kuulovammaista pätkääkään jollei sitä silmukkaa ole asennettu eikä mikrofonia ole käytössä.


Jokunen vuosi sitten pidettiin kokemusasiantuntijoina esteellisyyskoulutusta tuleville lähihoitajille. Kun tuli puheeksi konkretia tarjouduimme lähtemään avustettavina apuvälineinemme retkelle. Nuoret sanoivat että ei teidän tartte, yks vaan istuu pyörätuoliin ja toinen työntää...

Mä siihen jotta mitäs luulet tapahtuvan kun tuoli törmää vaikkapa rotvalliin? No sähän tietenkin ponkaset tuolilta jaloilles ja nostat sen reunan yli. Vaan mepä emme siihen kykene. Me vaan istutaan siinä rotvallin kupeessa ja odotetaan että joku vaikka vähän jeesais.


Tässä olis "malliesimerkki" vammaisluiskasta. Sellainen on koska ravintolan maine sitä edellyttää. Mutta kuvastakin on nähtävissä että se ei totisesti ole esteetön. Edellisen kerran samaan kokoukseen samaan paikkaan mennessäni tuo luiska oli lumikasan alla. Onneksi eilen oli rollaattoripäivä, tuolilla en ollisi tuosta yksinäni päässyt kuin jumiin.



 Nonni, kieli keskellä suuta tästä mentiin...


 Mut tää ovi!
Ei mahu mitenkään päin sitä avaamaan kun apuvälineen kanssa on liikkeellä. Olis pitänyt mennä alemmalle portaalle ja avata se ja kipaista äkkiä ovesta läpi. Rollaattorilla.
Tuolin kanssa joku olis jo tilannut vammaistaksin ja palannut kotiinsa.


Tällekin kuvalle on selityksensä.
Ei, en ole tulossa ulos vaan peruuttamassa sisään. Tuossa on noin kahdeksan senttiä korkea kynnys, ei siitä etuperin päässyt. Tuulikaapin toisella puolen sama juttu.

Mä sisään päästyäni aiheesta henkilökunnalle mainitsin ja tää totes että joo, saattaa se olla vähän hankala, mutta pääseehän meille takaovesta.  
-Ja nyt sä sen mulle sanot! Sen takaoven tavoittaakseen pitäis kiertää korttelinkokoinen rakennus, ihan sama miten päin.

Mainittu keskustelunpätkä todisti jälleen että kuolevaisilla ei ole oikeesti pienintäkään hajua mitä vammaisen elämä oikeesti, arjessa, ihan joka päivä ja joka tilanteessa on.

Muuten kokous meni mallikkaasti.
Vessoja en tarkastanut, ei ollut sellainen olo ja oli sentään vaipat.

Ja joo, hiukset on huvenneet. Kampaaja ei noita loppuja kerralla suostunut lyhemmäksi pätkimään, sanoi että seuraavalla kerralla saat sit leikkauksen halvemmalla jos niitä on vielä tähteellä. Noi sytot puree tehokkaasti itse tautiin (se verisyöpä) mutta muu keho ja elimistö ei niistä kovin tykkää. Ekaks hapertui kynnet sit tukka ja näyttää kadonneen silmäripsetkin suurimmaksi osaksi. Siis kun eilenkin vähän koetin turvonnutta ulkonäköäni kohentaa ei niitä ripsiä sit silleen ollutkaan kovasti väritettäviksi. Toivoakseni kinttukarvat ja sen kaverit häipyy samalla vauhdilla kesäksi...

Mutta noihan on vaan esteettisiä juttuja. Muut sivarit ei haittaa ketään muuta kuin mua. Mutta paranemaan päin toistaikseksi tästäkin ollaan menossa.




 Loppukevennykseksi yksi vaalikuva.
#sinäpäätät











lauantai 2. maaliskuuta 2019

Aikaa kuluu ja nuoruutta katoaa

Ai hyvän tähen että onkin lipsahtanut aikaa sitten viimenäkemän!

Ne jotka seuraavat mun elämäni tuolla Zuckenbergin tontilla jo toki tietävät kuulumiseni, mutte ettepä te jotka olette älynneet pysyä poissa maailman mahtavimman kusettajan ulottuvilta.

Eipä sillä että Google olisi yhtään sen eettisempi alusta sosiaaliselle kanssakäymiselle neittiteitse.

Ei tässä ole kaitsen kiirettä kummempaa ollut. Tavanmukaista sairastelua - tai tokko oikeastaan sellaista, mitä nyt nää mun elikautiset ovat vuorollaan olleet aktiivisia tahi tykkänään rauhaksiin.

Tylsäähän tää nyt on kertoa että mun elämäni pyörii väistämättä mun fyysisen kuntoni, vaihtelevan kuntoni ympärillä. Aina kun joku tilanne hellittää jatkan mulle ominaiseen tapaan aktiviteettejani ja teen tiukasti töitä parantaakseni ja ennen kaikkea vaikuttaakseni minulle itselleni (ja noin miljoonaalle muulle kaltaiselleni) tärkeissä kysymyksissä.

Niinku tämä sote ja siihen kytketty vammaispalvelu ja vammaispalvelulain uudistus.

Ei siis siltä osin mitään uutta aikä kummallista.

Noh, nyt eletään vaalivuotta mikä tarkoittaa sitä että olen tietenkin jälleen kansanedustjaehdokkaana.  Jo pelkkä ehdokkuus on kohtalaisen työlllistävää hommaa jotta saisi oman ja taustaryhmien agendan tiettäväksi ja niin paljon uskottavaksi että joku minua äänestäisi.

Olen itse sitä mieltä että mua juur kannattaa äänestää. En ole millään keinoin korruptoitunut, en ole myytävissä enkä ostettavissa. Olen elänyt ja toiminut aatteeni mukaisesti jo  vuosikymmenet enkä ole aikeissa  omista tavoitteistani luopua.

Osaan ajamistani asioista olen päässyt vaikuttamaan, osa on vielä pahasti kesken. Vaikeimmin kesken on oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden vaatimukseni tässä yhteiskunnassa. En saata hyväksyä viimeisten porvarihallitusten toimia talouden kohentamisen varjolla, en sillä hinnalla mitä me olemme joutuneet ihmisinä maksamaan. En myöskään saata hyväksyä tätä markkinavetoisuuden julistettua autuutta joka on tuhoisan kallista maallemme, mille tahansa demokraattiselle valtiolle.

Mutta palataan tähän tuonnempana.

Mulle henkilökohtaisesti kuuluu... tuota noin, kaikenlaista.
Pääsääntöisesti olen onnellinen vallitsevaan elämäntilanteeseeni, olen viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana oppinut elämään vaatimattomasti ja viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana olen oppinut nöyräksi, olen oppinut ottamaan vastaan sen minkä Luojani hyväksi minulle katsoo.

Tästä elämänvakaumuksesta on paljon hyötyä.
Vasitenkin nyt kun Luojalleni taisi jäädä käteen yksi ylimääräinen ja korvamerkitsemätön syöpä. Tässä tapauksessa pahanlaatuinen ja parantumaton veritauti. Kenellepä se olisikaan ollut turvallisinta lykätä kuin Liskonaiselle. Kun on nuot edellisetkin handlattu silleen kohilleen.

Kun mä tänään, aika myöhään lauantaiehtoona teille kirjoitan, vietän samalla taas kerran entisen elämäni viimeistä iltaa. Huomisaamuna aloitan sytostaatit eikä kukaan tiedä miten mun  kehoni niihin suhtautuu. Väistyykö syöpätautini suosiolla sivummalle vai onko tiedossa rajumpi taistelu.

Ajoitus on tietenkin ihan naurettavan kehno, mutta enpä tätäkään päässyt itse allokoimaan.

Sen tuloksen jätän Luojani käsiin ja luotan siihen että diilimme pitää.


Aika hurjalta näyttää näitten aineitten nimi, mutta aika hurja on tautikin.
Nähtäväksi jää kumpi meistä lopulta voittaa.