sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Mitä ihmettä? Kaikki vammautuneet eivät olekaan vammaisia?

Löysin taannoin Facebookista uuden ryhmän. Oitis laiton pyynnön jäseneksi.

Ryhmä "Aivoverenkiertohäiriö AVH" on sikälikin ajankohtainen, että jo ensi keskiviikkona Lopen AVH-kerho viettää kaksivuotisjuhlaansa kirjastomme Fallesmannisalissa.

Tällä kertaa illan keskustelun aiheena ovat  AVH:n sosiaaliset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset seuraamukset sairastuneen kantilta katsoen. Ja kuulkaa ihmettä: en löytänyt ainuttakaan ammattilaista luennoitsijaa iltaamme! Soittokierroksen vastauksina sain "se-ja-se osaa kertoa apuvälineistä", tuo-ja-tämä osaa kertoa kuntoutuksesta", yksi-jos-toinenkin osaa kertoa sitä-sun-tätä liittyen AVH:n sairastaneen palveluista jossakin kunnassa.

Mutta kukaan ei ollut halukas tai omasta mielestään sopiva kertomaan ammattinsa tuomalla arvovallalla niistä todellisista, arkipäiväisistä seuraamuksista. Joissain paikoissa.... no, esimerkiksi Lopen tk:n vuodeosastolla ei edes kaikin puolin tiedetty että heilläkin on AVH-yhdyshenkilö. Olipa vaan sairauslomalla just nyt, eikä kukaan muu voi mitenkään...

Niinpä meillä on luento ilman luennoitsijaa ensi keskiviikkona. Toki minulla on rutkasti tietoa ja tilastoja sekä kahdentoista vuoden kokemus elämästä kuoleman jälkeen, terveen näköisenä mutta ah, niin risana.

Yksi ongelmamme onkin se että kaikki seuraamukset eivät ole kanssakulkijan silmin nähtävissä. Itse asiassa kovinkaan moni ei ymmärrä että pelkästään toispuolihalvausoireet tai puheen takeltaminen (afasia) eivät ole ollenkaan ainoat oireet, jotka jäävät aivohalvaantuneen seuralaiseksi elilnkautisina.

Myöskään vammaislainsäädäntö ei tunnu meitä aivohalvaantuneita koskevan. Kun aikoinaan hain valmmaispalvelulain nojalla kuljetustukea C-lausunnon kera, sanottiin jopa että " kuule Liskonainen, ei teikäläisille kuulu nämä palvelut, pitää olla ihan sokea ennenkuin kortin voi myöntää", tai kun taistelin saadakseni jatkaa Inkilänhovin Aivohalvausryhmässä,siinä Päävikaisten päiväkerhossa, minulle perusteltiin eväystä: "Kuule Liskonainen, sun täytyy ymmärtää ettei kunnalla ole varaa laittaa teikäläisiin, kun kuulovammaisille lapsillekaan ei saada tarpeeksi tulkkipalveluita..."

Että silleen täällä Lopella määritettiin vammaiset ja ei-vammaiset.  Valitettavasti taitaa tämän päivän tilanne olla ihan samanlainen.

Ja takaisin alkuun, ihastuin suunnattomasti saadessani laajentaa maailmaani tutustumalla uusiin halvaantuneisiin ja omaisiin, eri puolilta Suomea. Eilisiltainen chattaaminenkin poikikin heti puhelun Pietarsaaresta, Terkkuja vaan Merja! Löysi numeroni AVH-lehdestä.

Ikäväkseni huomasin että meillä on vielä(kin) tukahduttavan paljon työtä edessä, jotta saisimme asemamme hyväksytyksi yhteiskunnassa, että elinkautistamme kunnioitettaisiin, niin kuin muitakin sairauksia ja että meille ja omaisillemme ananettaisiin luvan perästä täysipainoimen mahdollisuus normaaliin elämään tarvitsematta perustella aina tilaansa.

Tiesittekö että AVH on maamme neljänneksi yleisin välitön kuolinsyy?
Tiesittekö että AVH on maamme kolmanneksi kallein sairaus?

No nyt tiedätte. Ja varmaan ihmettelette miksi siitä ei sitten puhuta.

Keskiviikkonapa puhutaan. Ja nautitaan synttärikahvit Eetu Rehmonen Duon säestyksellä ja opitaan uutta terveysmarja Tyrnistä Ankkurin Elvin toimesta.

Heippa siihen asti, jatkan viikon lehtijuttujen työstämistä.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Lokakuun juttuja

Nyt kaitsen voin tunnustaa, luulisin.

Minä karppaan.

Menestyksekkäästi.

Ynnä pistelen päivittäin sisuksiini tyrniä ja aroniaa.

Mutta en yhtään buventolia. Päivittäisen/t annoksen/t beclometia kyllä, mutta ei kortisonia. Paitsi sen kerran kun viime viikolla tuli kohmeinen ampiainen sienipussista ja tökkäsi piikkinsä peukalooni.

Silloin piti kiireesti ottaa kokonainen kyypakkaus, hyvä että maltoin foliot tabujen päältä kuoria. McGyver valvotti minua pitkälle aamuyöhön, etten tukahdu rajuun kortisoniannokseen. Ja juotti vissyä ja muuta.  Hyvin selvisin. Tarkoitan että kun edellisen kerran jouduin vastaavaan tilanteeseen, mentiin lujaa kurveissa pillit päällä. Tällä kertaa ei menty mihinkään. Herralle siitä suurkiitos!

Luulen että se amppari-polo oli viimeisillä voimillaan ja paleltumisluoleman kielissä koonnut itsensä ja pyllistänyt piikkinsä lämmönlahteeseen (peukaloni) ja kuoli urhean onnellisena päästyään täyttämään perimmäisen tarkoituksensa.

Muuten voin mainiosti. Paitsi että tietenkin uuvutan itseni  tämän tästä liialla innolla ja touhuamisella, mutta sillepä ei kukaan voi mitään. Sellaiset asiat ja yletön uteliaisuuteni ynnä kiinnostukseni kaikkea kivaa kohtaan ei valunut aikoinaan ämpäriin.

Siispä henkilökohtaisuuksiin. Minä karppraan. En tokikaan minkään ohjekirjan mukaan, vaan silleen hellästi, oman mielen ja tuntemusten mukaan. Menestyksellä.
AInoat jotka ovat McGyverin lisäksi minut uudessa muodossani nähneet ovat otto-Kristiina ja Patonki, mutta heitä ei voi laskea todistajiksi, koska tapasimme vallan ensi kertaa kumpaisenkin kanssa livenä.

Tosiaankin! Jotta postauksesta tulisi sekavampi, hehkuttelen Patongin tapaamisella. Likka pyyhkäisi toiselta puolen Loppea sujuvasti takapihallemme, jossa malttamattomana odotuksesta pistelin maahan viimeisiä juttuja talvehtimaan.

Taas kävi niin että kaksi ikänsä (jollei toisenkin) toisensa tuntenutta ihmistä halailivat kirkuen ilosta. En edes tiedä miten kauan Patonki meillä oli, kelloa kytättiin vain sen verran että tyttö osasi lähteä ajoissa pullan vääntämiseen mökille, jossa oli meneillään tyttöjen A-luokan viikonloppu. (vain kaksi tissi-ikäistä vastasyntynyttä oli kepuutettu mukaan ja heidätkin vain siksi, etteivät isät kovin hanakasti rintamaitoa tuota).

Mutta viidessä viikossa olen hukannut vaivalla hankittua manaatinrasvaa yli kuusi kiloa ja se on jo paljon. Se on niin paljon että tohdin siitä jo täälläkin mainita. Se kuulemma jo näkyykin (McGyver) ja tuntuu (McGyver  sekä omat vaatteet). Plus että minulla on enää kaksi leukaa.

Suosittelen siis karppausta kaikesta sydämestäni, yhdistettynä tyrnin käyttöön.

Nyt alan purkaa äskeistä valokuvasaalista. Saatte varmaan siitä maistiaisia tuonnempana.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Pikku päikkärit

Eilen taas väsytti kesken päivää kovin makoisasti. Siispä sänkyyn pötkölleen kirjan kanssa (Henning Mankell, Palomuuri). Kotvan kuluttua minulle taisi käydä kuin Partapapalle ikään:

Olin vissiin oikeesti ihan torkahtanut, havahduin kameran räpsähdyksiin. Silityksessä Tytti, kirjan vieressä Onerva, Roosa, pitkänä kissana Niilo ja tuo paks-- eiku pehmeä kisu on Hugo. Meillä oli siis rattoisa iltapäivähetki, joka kyllä osaltani venähti pitkäksi. Niin pitkäksi että eilinen leijonakokous jäi väliin. Pahoittelen, MaijaStiinat.

Tältä näyttää makkarin kirjahylly kun sitä kyljellään katselee. Se näyttää myös sekaiselta, mutta  vain siksi että vihdoin, lähes puolentoista vuoden kuluttua muutosta sitä ollaan järjestämässä genreittäin ja kirjailijoittain. Etenee hitaasti, mutta varmasti.

Eipä muuta, jatkan ensi viikon "kauneus- ja hyvinvointinumeron" valmistelua.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Hassuja juttuja

Edit Piaf: Minusta tämä postaus näyttää esikatselussa kummalliselta. Luulen että Liskis on joko opetettava käyttämään tätä uutta työkalua tai sitten se on pakotettava entiseen, yrittäkää nyt saada jotain selvää. Jookosta?


Kappas vaan, olen sittenkin jotain nappia painanut kun tämä editori näyttää hassulta. Mutta ei se onneksi (kai?) näy sinne näytön toiselle puolen...

Mutta sepä ei ollut varsinsainen asiani. Eikä oikeastaan mitään varsinaista asiaa, kerronpahan muutaman sattumuksen viime ajoilta. 

Olemme viime aikoina majailleet vallan erihuoneissa McGyverin kanssa. Ihan siitä syystä että olemme yskineet ja sen seurauksena kuorsanneet niin mahdottomasti ettei kummankaan vieressä saata kukaan nukkua. Päiväksi tietty paketoin sohvaa vähän pienemmäksi, mutta tällä kertaa se jäi vaiheeseen kun arvokkaat naiset  asettuivat kauneusunosilleen...

 Tästäpä tulikin mieleen taannoiselta Turunreissulta majoittautuminen. Olin kiireissäni ynnä hatarapäisyyksissäni unohtanut ennakkoon varata yhden hengen huoneen. Jos en voi puolisoni kanssa viettää yötä samassa huoneessa, miten voisin  yöpyä vieraan ihmisen kanssa PARIvuoteessa?

Noh, sovittelunohjaajani Ansa-ihanainen ryhtyi hommiin ja  respasta kyselemään sijaa liikuntavammaiselle (ei kehdannut sanoa että se kuorsaa niin...). Ei ole yhtään vapaata huonetta, ei.  Kotvan vänkäämisen jälkeen nokkela respantyttö tuumasi että onhan heillä tilaussaunan kabinetti, kelpaisikohan se..? Tila tarkastettiin yhdessä Otto-Kristiinan kanssa ja havaittiin hyväksi ja varmistettiin vielä että tosissaan osaan ja pääsen pilttuuseen omin voimin rollaattorilla (Targa).

Niinpä vietin laatuhotellissa yöni saunassa. Siis siellä kabinetissa, käytössäni olivat kokoustekniset laitteet, huikea ilmastointi ja täydellisesti sijattu vuode. Sinne vaan hipsin jatkoilta vaihtokalsarit, hammasharja sekä uimuli kainalossani ja niin saimme kämppäkaverini kanssa molemmat nukkua yömme rauhassa.
Sanoisin että palvelu pelasi!

Ja tämä hassun näköinen kuva on ensiyritelmä uuden kamerani panoraamatoiminnosta. Sanoisin että jonkin verran on ehkä harjoiteltava että tulos olisi edes joten kuten kohdillaan. Vai mitä luulette? Tämähän on siis vääristynyt kuva takapihastamme, näyttää ihan "väärän vänkyrältä talolta".

Toisekseen McGyver oli käyttänyt visakorttiani automaatilla ynnä unohtanut kortin sinne. Siis automaattiin. Pankista sitten soittivat että täällä tämä nyt olisi. Osasin sentään mennä oikeaan rahalaitokseen kyselemään korttiani, kas kun suomalaisen lehmäpankin kortti oli ujuttanut itsensä pohjoismaisessa omistuksessa olevan laitoksen automaattin.  Kaikki  kävi ihan hyvin, sain ruinatuksi ylimääräisenä jäsenetuna uuden ja ehyen lompakonkin. Mutta poistuessani paikalta ovi pahalainen puraisi palan nilkastani, juuri akillesjänteen vierestä palan pois.                             

maanantai 3. lokakuuta 2011

Sovittelevainen viikonloppu

Minäpä vietin viikonloppuni Turuus.

Varsinainen syy oli XVIII valtakunnallinen sovitteluseminaari ja tärkeä syy oli vihdoin, vuosien ystävyyden jälkeen tavata rakas otto-pikkusiskoni Kristiina. (pyysin luvan linkin laittamiseen, mutta pikkusiskon blogi onkin salasanan takana, sorry, tutut kyllä löytävät sinne)

On maar siitä ennenkin ollut puhetta. Sovittelusta. Ja siitä että kävin jo vuonna 2006 uuden lain (1015/2005) mukaisen vapaaehtoissovittelijakoulutuksen. Onhan? Ja siis toimin rikosten ja eräiden riita-asioiden vapaaehtoissovittelijana Kanta-Hämeen Sovittelutoimistossa Riihimäen toimipisteen alaisuudessa sekä Riksussa että täällä Lopella.

Puolentoista vuoden välein Suomen Sovittelun Tuki järjestää eri puolilla maata valtakunnalliset päivät. Nyt siis olin Turussa noin neljänsadan kollegan kanssa.

Aiheena olivat lapset ja nuoret sovittelussa sekä lähisuhdeväkivallan sovittelu. Minä olen alunperinkin hamunnut erikoistua nimen olaan ala-ikäisten juttuihin ja luentojen anti oli hyvin antoisa työlleni.

Se minua kyllä harmittaa että valtiovalta ja monet naisjärjestöt haluavat kaataa koko lähisuhdesovittelun, jopa Amnesty International on Suomessa asettunut poikkiteloin. En saata ymmärtää miksi. Valitettavasti jopa oma puolueeni on kirjannut tavoiteohjelmaamme kielteisen kannan lähisuhdeväkivallan sovitteluun. Äänestin kyllä puoluekokouksessa vastaan.

Miettikää nyt vähän: Perheessä on väkivaltaa, se koskettaa ihan jokaista perheenjäsentä, eritoten lasta, jos vanhemmat muksivat toisiaan. Huomatkaa, nyt en sano että mies pätkii naista, vaan oikeasti on niin että naiset syyllistyvät väkivaltaan ihan samoin kuin miehetkin. Julkisuuteen tulee hyvin harvoin uutista tai spekulointia naisen väkivaltaisuudesta perheessä tai lähisuhteessa, myös lapset ovat tarttuneet väkivaltaan aseena vanhempiaan vastaan.

Miten tässä on oikein toimia? Nostetaan syyte? Okei. Pahoinpitely on väkivaltaa, lieväkin. Tänä päivänä kaikki pahoinpitelyt ovat virallisen syytteen alaisia rikoksia. Hyvä, uhri menee lääkäriin, dokumentoi saamansa vammat ja kipittää poliisin luokse. Nostetaan syyte joka johtaa käräjille eikä suostuta sovitteluun, kannetaan vain pahaa mieltä ja vihaa. Ei keskustella syistä eikä tunteista, pettymyksestä, mielipahasta, pelosta. Aikanaan käräjäoikeus langettaa tuomion ja that's it.

Mitä uhri tästä hyötyy? Sanon: EI YHTÄÄN MITÄÄN. Ei tule hyvitystä, ei anteeksipyyntöä, ei parhaassa tapauksessa minkäänlaista korvausta.

Me sovittelemme kapakkatappeluita, pentujen kähinöitä, herjaamisia ja tietty omaisuusvahingon aiheuttaneita vahingontekoja sekä ilkivaltaa. Ventovieraiden ihmisten kesken.

En voi käsittää miksi yksi ryhmä lain voimin halutaan eristää sovittelun perusoikeudesta. Miksi yhdeltä ryhmältä kielletään mahdollisuus hyvitykseen. En mitenkään.

Kas kun sovittelu ei ole oikeuden käyttöä siinä mielessä että sovittelussa ei haeta syyllistä osoiteltavaksi. Sovittelussa haetaan hyvitystä ja sovintoa, sovittelussa annetaan asianomistajalle (=uhri) ja epäillylle mahdollisuus purkaa tapahtuma jotta molemmat oivaltaisivat mitä on tapahtunut ja mitä siitä on seurannut. Sovittelu ei toki myöskään tarkoita sitä etteikö syyttäjä voisi nostaa syytettä. Jos juttu lopulta päätyy käräjille, ovat osapuolet kuitenkin saaneet puida asian ja sopia hyvityksestä, olipa se rahakorvaus tai anteeksipyyntö tai molemmat. Näin ollaan päästy oikeudenmukaiseen tasapainoon.

Tässä teille pohdittavaa ensi hätään. Mieluusti myös keskusteltavaa.

Mutta aivan yksityinen ja ihana asia oli että vihdoin- yli kolmen vuoden blogiyhteyden jälkeen tapasimme otto-Kristiinan kanssa ihan livenä. Ihan vaan hetken aikaa, mutta sen verran että kerkesimme itkeä ripsivärit poskille sekä halata ja suukottaa kunnolla.

Sovittelun ohjaajani Ansa-ihanainen otti meistä valokuvan jonka nyt luvalla laitan tänne. Itse saat arvailla kumpi on kumpi.

Tapaamisemme päättyi omaan aikatauluuni, mutta lopulta otto-Kristiina saattoi minut Turun kaupungin iltavastaanotolle Aboa Vetus & Ars Nova museolle tän pual jokke, seminaaripaikkamme sijaitsi toispual jokke.

Kulttuuripääkaupunki näytti parastaan, Aurajoen rannoille kerääntyi erilaisia toimintaryhmiä, myös lapsia ja nuoria puuhastelemaan erilaisia performansseja.

Tässä yksi joukkue, joka oli ymmärtääkseni aikeissa laskea vesille ison paperisen linnun sekä lukuisia riisipaperisia lyhtyjä matkaamaan kohti merta.

Vielä loppukevennykseksi kerron että VR taas kerran aiheutti meille sydämentykytystä lauantaiehtoona. Tuossa iltakymmenen pintaan sammuivat valot koko kaupungista. Uutisista saimme seuraavana aamuna tietää että jonkinlainen kytkentä oli mennyt pieleen niiden lippuautomaattijärjestelmien kanssa.

Henkilökohtainen jännitys ja tosin huojennuskin oli se että yritin rollaattoreineni (Targa) suunnistaa pitkin kaksikerroksisen Koulun käytäviä kohti Historian luokkaa. Onneksi olin juuri astunut hissistä. Siellä olisi ollut ikävämpi ihmetellä pimeyttä.