keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Syyssonaatti

Perjantaina saa ensi-iltansa Suomen kansallisoopperassa  Syyssonaatti. Itseasiassa kyseessä on kantaesitys.
Tälleen säveltäjä sitä luonnehtii:

”Höstsonaten on monitasoinen ja vahva ihmissuhdedraama, jossa päähenkilöt kohtaavat yön pimeinä tunteina ja joutuvat punnitsemaan valintojaan ja niiden seurauksia. Oopperan pohjavire on ikuinen aihe: anteeksiantaminen ja toisen ihmisen hyväksyminen. Jo sävellysprosessin alkuvaiheessa tuntui siltä kuin tarina ja sen henkilöhahmot olisivat vain odottaneet minua mielen varjoissa. Oopperan musiikilliset vuorovesimaiset vyöryt ovat sävellystyön edetessä vetäneet minut poikkeuksellisen syvälle maailmoihinsa.”
– säveltäjä Sebastian Fagerlund



 Minua tämä uutinen puistattaa. Minua puistatti muinoin elokuvan katsominen, vaikka Ingrid Bergman ja Liv Ullman olivat ainoat mahdolliset näyttelijät nuo roolit viemään kunnialla maaliin. Itse Ingvar Bergmanin ohjaus sai ihon kananlihalle.Minua puistatti se totuus jonka elokuvan myötä läjähti päin kasvoja.

Olin vuonna 1978 nuori äiti rakentamassa traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden olemattomalta pohjalta perhettä, tasapainoista, rakkauden voimalla kasvavaa perhettä. Toinen lapseni oli kohta  aikeissa syntyä.

Syyssonaatti ravisteli minua senkin vuoksi että (vaikka en suostunut vielä silloin asiaa ymmärtämään) oman äitini kasvot olivat valkokankaalla vahvasti esillä. Kaikkine puolusteluineen. En suostunut ymmärtämään vielä silloin että äitini ei kyennyt, vai eikö edes halunnut? - kommunikoida tyttärensä kanssa muutoin kuin eufemismein. Mitä muuta nuoren aikuisen tyttären vieminen Syyssonaatin esitykseen muka oli? Kuin eufemismi? Samaa jeesustelua oli Richard Bachin Lokki Joonatan jonka äitini oikein siirappisella omistuskirjoituksella minulle antoi.

Kumpikaan noista ylväistä teoista ei koskaan onnistunut lähentämään meitä toisiinsa. Näin myöhemmin olen tuuminut syyksi sen että puhuimme niin raa'asti eri kieltä. Arvomme poikkesivat toisistaan ja väliimme rakentui sitä syvempi railo mitä vanhemmaksi tulin. Äitini toimi omien halujensa ja tavoitteidensa ohjaamana, ei hänen maailmaansa kuulunut toisen mielipide, tarpeet, halut.

Syyssonaatin ensi perjantainen kantaesitys repäisi nämä tunnot, nämä litteäksi poljetut väärinymmärryksen ja väärin kohtelun kokemukset pintaan. Liian myöhään. Me emme enää valvo yhteistä yötä kynttilänvalossa, emmekä varsinkaan punaviinin voimalla selvittelemässä välejämme. Hän on jo ylittänyt sen iän jolloin kannattaa edes yrittää. Eivätkä hänen sairautensa edesauta asiaa yhtään. En kertakaikkiaan kykene murskaamaan hänen kuvitelmiaan  aina oikeassa olevasta, muuta rahvasta ylemmästä olennosta.

Meidän syyssonaattimme on toisenlainen. Me menemme molemmat hautaan Omine käsityksinemme äidin ja tyttären keskinäisestä suhteesta. Rikkinäisinä, luulen.



Voi olla että katson esityksen Teemalta tuolloin 23.9. Tai kuuntelen.
Katsotaan onko minulla aikaa repiä itseni verille juur tuolloin.

http://oopperabaletti.fi/ohjelmisto/hostsonaten-syyssonaatti/?gclid=EAIaIQobChMI4tavq9-Q1gIVDmcZCh0w_g-EEAAYASAAEgIXePD_BwE