Lepopäivän ratoksi

Miten nyt taas on sunnuntai?

Tunnustan että edesmennyt viikko on aika hämärän peitossa.

Annoin siis kropalleni periksi ja sallin taudin mellastaa sisuksissani, kurkussani ja mielessäni mielensä mukaan. Lämpöäkään ei loppuviikosta oikein ollut: alle kolmenkymmenen kuuden celsiuksen näyttää mittari edelleen. Joko alan kärsiä kroonisesta hypotermiasta tai sitten pitää vaihtaa hienoon digitaalimittariin paristot. Verenpainemittaristakin on hönkä loppunut enkä ole siis kunnon potilaan tavoin kytännyt aamuin-illoin tärkeitä lukemia. Ja voin oikeastaan aika mukavasti jo. Ilman niitä mittareita.

Jos ketä kiinnostaa, kerron vielä että yöyskä vaivaa sekä minua että perhettäni vielä jonkin verran. Siis minua vaivaa vaakatason yskä ja yskäni vaivaa muuta perhettä.

Aivotoiminta on vielä lamaannuksissa joten mitään nobel-tason älynväläyksiä ei kannata odotella tässä blogissa. Jollei sitten kommenteissa... Ja väsyttää. Väsyttää kaiken aikaa ihan vietävästi. Toisaalta tämä taitaa olla ensimmäinen kesä kymmeneen vuoteen jolloin olen tahallani yrittänyt ottaa ihan iisisti.

Kuulkaa, olen hyvilläni siitä että olen tohtinut purkaa mieltäni ja pelkojani kanssanne. Erikoisen hyvilläni olen kommenteistanne. Välittämisestä. Ensi kertaa tuntuu siltä että voin ihan hyvin olla ja tuntea juur niinkuin tuntuu. Ainakin koen että kelpaan ihan tällaisena kuin just nyt satun olemaan. Ilman mitään kotkotuksia. Saan otsa kirkkaana tunnustaa että olen alamaissa. Edes rakkaimmat harrastukseni eivät ole napanneet. Teen kaiken aavistuksen vastahakoiseti ja haluttomasti. Kuin puolipakolla. Mutta ensimmäistä kertaa minulla ei ole siitä huono omatunto eikä kelvoton olo.

Olen pohtinut mahtaako asenteeni itseeni ja halvaukseeni muuttua kun kymmenen vuotta uutta elämää täyttyy. Eikä sekään ole se varsinainen virstanpylväs, vaan se toivottavasti viimeinen angiografia joka on tänä vuonna vielä tulossa. Vielä kerran minua halutaan muistuttaa kantamastani aikapommista. Olen ravannut taajaan Hesassa Töölön sairaalassa syynättävänä. Tahtovat tietää mitä aivoilleni kuuluu, pysyvätkö piuhat ja platinat kasassa. Yhteen valtimoon jäi pullistuma johon ei ollut pääsyä eikä sitä siis voitu operoida silloin eikä myöhemminkään. Nyt sitä on kalliin laittein ja monen ammatti-ihmisen voimin ihmetelty vuosikaudet.

Kysyin kerran neurologilta syytä toistuviin tutkimuksiin. Ja mitä jos se pullistelija tekee jotain odottamatonta. Mitä silloin tehdään? Ei mitään. Ei voi tehdä mitään. Se on sitten loppu. Slut. Kaputt. Ai että minua kiinnostaakin kuin kilo paskaa tietää kulkevani aikapommi päässä. Mitä hiton väliä on tietää sen tila jos sille ei kerran ole mitään tehtävissä. Välillä tunnen olevani syväjäädytetty hanhi joka vain odottelee tekniikan ja lääketieteen kehitystä. Tiedän että kuolema korjaa minut lopulta siinä missä muutkin. En vaan mitenkään tahdo tietää milloin.

Tästäpä puolestaan johduin miettimään hiljattain menehtyneitä läheisiäni. He tiesivät kuolevansa just nyt, ensi viikolla tai lähiaikoina. Ja syöksyin potemaan omantunnon moitteita. Miksi mutisen kaiken aikaa asiasta joka on väistämätöntä. Siksi että se on MINUN helvettini. Saan kokea sen juuri niin kuin se minusta tuntuu. Siksi toisekseen, ei se aivoverenvuotoon kuoleminen niin kovin kummallista ole. Minäkään en tiennyt siitä mitään, ennen kuin olin palannut takaisin ja se varovasti minulle kerrottiin. Ja loput luin papereista. Luotan siihen että Herra hoitaa asian ensi kerrallakin tahtonsa mukaan.



Minulla on melkoinen määrä karhuja. Jostain syystä saan karhuja tuliaisiksi, lahjaksi tai sorrun ostamaan niitä ihan itse. Roosan hellässä syleilyssä on Jääkarhu jonka sain aikoinaan potilastovereiltani Heinolan Reumalla. Käsinojaa vasten ovat Lalle, nelkytvuotislahjani kummipoikani äidiltä ja taustalla Karhu, tai oikeammin Karhun korvat. Tämän tyypin toivat naisasiakkaani kun olin päässyt kotiin sairaalasta. Silloin. Kymmenen vuotta sitten.

Hyvää naistenviikkoa rakkaat naiset.
Herra olkoon kanssanne.