lauantai 31. tammikuuta 2009

I will follow Him

Kristiina tuossa kaipasi tuollaista menoa meidänkin kirkkoomme.

Liityn oitis kannattajiin. Olen ensimmäinen konfirmoitu tässä maassa jonka juhlaa vietettiin rockmessun voimin Espoon vanhassa kirkossa (nyk. Espoon tuomiokirkko). Tämä tapahtui joskus 70-luvun alkuhämärissä ja se oli kerrassaan ennenkuulumatonta. Nykyisessä seurakunnassani pyristeli jonkinlainen uskonnollinen rockbändi kunnes sen vetäjä jäi hoitovapaalle. (mies) En tiedä mitä sille bändille nyt kuuluu. ei ole kuulunut.

"Menkää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten". Näin päättyy messumme joka ikinen kerta.
Niin kuin Kristiinallekin sanoin, pidän tuosta toivotukseta ja myös noudatan sitä.

Mitä sitten on Herran palveleminen iloiten?
Mitäs luulisit?

Minulle se on ihan tavallista arkipäivää. Jos hairahdun, Herra kyllä sen minulle kertoo. Yleensä mäjäyttämällä tosi lujasti. Olen lukenut Jobin kirjaa. Taidamme Jobin kanssa olla sielun sisarukset. Job ei luopunut uskostaan. En minäkään. Seurakuntasisaren kanssa väliin vertailemme yhteisiä kokemuksia Jobin kanssa. Kun Seurakuntasisaren Isi kuoli luimme yhdessä Jobin kirjaa, vuorotellen, ääneen. Itkimme yhdessä ja piipahdimme Johanneksen evankeliumin puolelle väliin.

Kumpikaan ei hakenut lohtua omasta seurakunnastaan. Se vaan ei ollut mahdollista. Emme siinä hädässä ja menetyksen tuskassa kaivanneet kirjanoppineiden ulkoa opittuja lohdun sanoja, idioomeja. Kaipasimme Herran sanaa ja lohtua.

Ei se ole sen kummallisempaa kuin elää ihmisen lailla, ottaa huomioon lähimmäiset, rukoilla sekä oman että lähimmäisen puolesta. Lähettää enkeli toisen tueksi siunauksen kera.

Herran palveleminen ei minun mielestäni ole kontalleen käymistä ja kaikkien valtionkirkkomme kotkotusten noudattamista. Se on tunne, se on usko. Usko siihen että meidät on jo lunastettu, pelastettu, pesty lumivalkeiksi synneistämme.

Herran palveleminen ei ole mitenkään vaikeaa.
En ole joutunut luopumaan mistään. Tarkoituksella. Ei mitään ulkokultaisuutta, pelkkää nöyrää uskoa.

Eläkää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten.

torstai 29. tammikuuta 2009

ilmoittautuminen

Huhuuu, olen täällä.

Vastaan kaikkiin valokuvahaasteisiin ihan hetikohtapiakkoin.

Nyt olen nauttinut masennuksissani preesensseurasta ja jatkan sitä ainakin vielä huomenna. Veikkaan että lauantaina on ansaittu krapula perjantaisten pikkujoulujen jäljiltä.

Sunnuntaina saatan jo olla sen verran tokeissani että pääsen postaamaan jotain oikein kuvien kanssa.

Olkaahan siihen asti siivosti ja iloitkaa elämästä, kaikesta huolimatta.

tiistai 27. tammikuuta 2009

Sähköisestä seurustelusta

Oli pakko piipahtaa pikapäivityksellä ennen nukkumisen yrittämistä.

Muistin pitkästä aikaa (vahingossa sohaisin hiirellä) että minullahan on mese. Käytän sitä tosi harvoin, kun ei ole sitä automaattirefleksiä jolla se aukeaa samalla kuin muutkin heepelit tietokoneessani. Tuskin olin saanut kirjauduttua kun Kääpiö siellä isoilla kirjaimilla kiekui MUMMMIII!

Kääpiön kanssa useinkin rupattelemme mesessä. Laittaa joskus tekstarin, jos en ole muistanut kirjautua. Sellaiseen käyttöön mese on hyvä kaveri. Paitsi kun se ipanapipana kerran käydessään laittoi kaikenlaisia hymiöitä tarjolle tekstiin ja niin olin kurjuudessa vilkkuvien kysymysmerkkien, hyppelevien kirjainten, nyökyttelevien ja vilkuttelevien pulleiden tyyppiöiden kanssa.


Seurakuntasisar minut siitä pelasti ja näytti että "tossa oikeella on poista- näppylä, paina sitä". No jopas, mutta kun nähdyn ymmärtäminen ei ole nykyjään paras puoleni laisinkaan niin enhän sitäkään "nähnyt" vaikka siinähän se oli, kökötti paikallaan ja täysin näkösällä.

Olen tässä vajaassa kymmenessä vuodessa alistunut kohtalooni. Aivoni kieltäytyvät omaksumasta uusia näköön perustuvia asioita. Vaikka toisaalta "näkömuistini" avulla olen tarponut kimurantitkin suot ja aikoinaan tentit ja kokeet.

Mutta tietokoneen ruudulla olen aika pulassa. Jokainaen uusi näkymä on ensin "opeteltava ulkoa" eli on painettva mieleen mitä kaikkea siihen näkymään pitäisi kuulua ja missä niiden kaikkien kuuluu sijaita. Vasta sitten pystyn suvereenisti (melkein) toimimaan sillä näkymällä.

En siis kerta kaikkiaan näe koko ruudun antia kerralla. En myöskään TV-ruutua. Sen tähden olen joutunut tuottamaan TVlupatarkastajille pettymyksen toisensa jälkeen kun ei telkkaria talosta löydy (laillisesti vihitty möi oman laitteensa ynnä digiboksin kun muutimme yhteen). Muunmuassa.

Niin, varsinainen asia on kuitenkin se että olen kovin tyytyväinen että olen oppinut käyttämään sähköpostia liitteineen (melkein aina....), sitä meseä ja nyt näitä blogeja ja kotisivuja. Osaan myös käyttää simppeliä taitto-ohjelmaa, jolla saa jos jonkinlaisia lehtiä ja läpysköitä aikaiseksi.
Nyt kun vielä sukellan siihen photobucketiin niin että tulemme juttun sen kanssa olen mielestäni varustanut pääkoppani riittävällä määrällä ulkoa muistettavia "näkymiä".

Sen tähden pahoittelen tässä ihan julkisesti haluttomuuttani ryhtyä juttusulle naamakirjassa tai missään muussakaan yhteisössä. Pikkuaivojeni tekninen vajavuus on ainoa syy olla vastaamatta kaverikutsuihin. Toivon että ystäväni saavat minun sähköisestä seurastani tarvitsemansa täällä blogistaniassa ja sähköpostin välityksellä. Jos ei se riitä on hypättävä vankkureihin ja karautettava preesenskylään.

Vedenkeitin kiehahti, menen hakemaan mukillisen "unettoman yöteetä", otan iltapastillit ja yritän...

Uutta peliin

Nyt näyttää siltä että herään sittenkin tämän vuoden viettoon. Vähän myöhässä, mutta voinhan leikkiä että minun vuoteni vaihtuukin kiinalaisittain. Tammikuu ei ole koskaan ollut lempikuukauteni, se on vähän niinkuin maanantai ja "I hate mondays!

Tärkeitä sydämiä on levitelty pitkin maailmaa ja Hanni jatkoi Olipa kerran -tarinaa vaihdikkaasti niin kuin siinä perheessä näyttää olevan tapana. Valtakunnassa siis kaikki hyvin.

***

Paitsi että vointini on suorastaan kurja.
Kaikkien lääkkeensyöntilääkkeiden ja muiden lääkkeensyöntitaukojen vaivoista nipin napin toettuani iski sittenkin räkätauti. Oikein kybällä. Ei voi pieneen päähän mahtua näin paljon räkää, ei mitenkään. Tai, siis, eihän tietenkään mahdu, siksihän sitä tulee ulos enemmän kuin ehtii niistää. Nokka on verillä ulkopuolelta ja vähän sisäpuoleltakin, atoopikon röörit on niin hyvät menemään risaksi jatkuvasta niistämisestä ja ronkkimisesta. Eikä kuumetta tule ajamaan tautia tiehensä.

Jouduin jo peruuttamaan kaksi tärkeää menoakin kun en tohtinut yhtään rasittaa elimistöäni. Olinhan sentään kolmatta viikkoa ilman verenpainelääkkeitä (oma moka, olin taas laskenut väärin) ja seuraukset olivat selvät: lukemat heijasivat epäjärjestyksessä kuin virheellisesti koottu vuoristorata ja pulssi huiteli lepotilassakin hyvän matkaa toisella sadalla. Vaikka tilanne on toki rauhoittunut on silti parempi pysyä omalla tontilla ettei tule järjestäneeksi mitään hässäkkää ihmisten ilmoilla.

Kiitoksia vinkeistä, Minz ja Jokiska. Olen tässä ihmetellyt sitä kuvahotellia ja vähän ja varovasti sitä tikulla sörkkinyt. Jonakin päivänä sen salaisuus minulle valkenee ja blogini täyttyy ällistyttävillä kuvilla. Joopa, joo, täyttyy mitä täyttyy, mutta ainakin voin jatkaa jutustelujeni kuvittamista entiseen malliin. Sitten kun sen osaan. Ehkä.

maanantai 26. tammikuuta 2009

Tästä alkaa tunnustusten tulva

Palaga ehätti ensimmäisenä luovuttamaan pesämunan tämän vuoden kiitoksille.

"Tunnustus on tarkoitus jakaa eteenpäin henkilöille, joita pitää tärkeinä, inspiroivina ja kannustavina itselleen."



Tiedän että tämä on minulle annettu vilpittömin sydämin ja otan sen iloiten ja nöyränä vastaan. Kiitos Palaga.

Kriteerit ovatkin tällä kertaa aikas vaativat.


TÄRKEÄT:

Susikairan akka sieltä katastrofialueeltaan on liikauttanut sieluani vilpittömyydellään ja avoimuudellaan. Hurmaava hattarapää.

Palagan joskus pitkätkin tauot saavat minut kiemurtelemaan kaipuusta.

Naaraskarhun kanssa tutustuimme pelottavan odotuksen ja murskaavan tuskallisen menetyksen merkeissä.


INSPIROIVAT:

Kristiina, pikkusiskoni ja Anuradha yllättävät useinkin ja saavat ajatukset liikkeelle.
Hiirose emännän höpätykset ovat saaneet minut riippuvaiseksi.


KANNUSTAVAT:

Hannele ja uutena ystävänä Stansta osaavat taiten sorkkia ja udella kipeitäkin asioita niin että niitä on itsekin pakko pohtia ja järjestellä oikeille kohdilleen.

On mahdotonta jaotella mihinkään kastiin blogiystäviäni.
En tokikaan pidä ketään tyhjänpäiväisenä, päinvastoin. Olen ollut ylpeydestä mykkyrällä kun sähköposti on tuonut salasanan uuteen blogiin, olen ollut ihastuksesta mykkänä kun sähköposti ilmoittaa uudesta kommentista. Olen uskaltautunut itsekin uusille teille. Enpähän Stanstaakaan olisi muuten löytänyt.

Onnellista Härän vuoden alkua, tuokoon se menestystä, terveyttä ja onnea niin härjille kuin muillekin maailman tallaajille!

***

Nyt tuli ison luokan ongelma.
Olen onnellisena tuhlannut 75 prosenttia käytettävissäni olevasta kuvatilasta blogissani. Kestää siis tovin ennen kuin keksin miten saan huoltosession kuvat mahtumaan tänne.
Jos jollakulla on siihen neuvo, tämä tumpelo ottaa sen mielihyvin vastaan!

***
Käykääpä noukkimassa kunnarinne!





torstai 22. tammikuuta 2009

Uupumus ja paheiden hinta

Eilen ehtoolla ja vähän yölläkin muokkasin kuvia tietokonehässäkästäni. Tänään olen kuitenkin ollut niin uuvuksissa eilisestä skarppauksesta ettei aivotoiminta yltänyt suunnittelemani tarinan postaamiseen.

Innostuin kuitenkin tarkastelemaan koneeni sisältöä laillisesti vihityn tiukan katseen alla. Kiintolevy oli jotenkin hupsahtanut täyteen outoja juttuja vaikka juurihan niitä sieltä siivoskelin. Höh?

Windows on maailman sivu ollut minulle suuri mysteeri. Sieltä poistin suuren joukon ohjelmia joita en muistanutkaan olevan olemassa. Vai mitä tuumitte vaikka CDBurnerista jota olen käyttänyt viimeksi 6.9.2006? Turhaa tavaraa viemässä levytilaa. Ihmeellisiä pelejä, joita en tiennyt olevan olemassakaan tuli poistetuksi myös. Ja muuta sellaista sontaa kuten sunbirdit ja rainlenderit, joita en ole koskaan oppinut käyttämään. Oikea taskukalenteri pitää mummon tiellä tai ainakin useimmiten menossa sinne minne pitääkin.

Sen sijaan olen touhunnut täällä sellaisia juttuja jotka eivät vaadi kovin mutkikasta aivokäyrää. Käytin suurimmat viherkasvit kylvyssä sillä aikaa kun lailliseti vihitty iski siivousintonsa kilmikonnan pyttyyn ja kissat vahtivat Kansaa. Sain viimein vaihdetuksi traakkipuuni parempaan purkkiin. Se on halvauksestani lähtien istunut muovisessa parvekepurkissa ja näyttänyt aikas sopimattomalta. Nyt hänellä on arvoisensa saviruukku, kiiltävät lehdet ja tyytyväinen hymy huulilla. Muistin jopa ottaa turveruukut ja mullan sisätiloihin lämmittelemään niitä paprikakylvöksiä varten.

***

Vielä on pakko noitua paheiden hinnan nousuja. Silkan viinan hinta saa puolestani nousta ihan minne tykkää. Pidin alunalkaenkin sitä muutaman vuoden takaista "viina-alea" typeränä ja harkitsemattomana asiana. Paheksuin sitä sen vuoksi että ravintoloiden hintoihin se ale ei vaikuttanut mitenkään huojentavasti, päinvastoin. Arvostan ravintolajuopottelua monestakin syystä. Se on sosiaalista, se on valvottua ja onhan se työllistävääkin. Eikä pelkästään sosiaali- ja terveydenhoitoalalla.

Kukkahattutädeiltä pitäisi kieltää olennaisiin asioihin puuttuminen tykkänään. Tämä on taas kerran niitä juttuja joissa hyvät tarkoitukset kiveävät valtatietä suoraan helvettiin. Ei suomalaisia saa raitistumaan tuollaisella politiikalla. Tilastoja voidaan vääntää tarpeiden mukaan miten parhaiten passaa. Alkoholihaitat ovat kaiken aikaa lisääntyneet. Piiloalkoholismi on tullut jäädäkseen.

Minua ihan oikeasti ottaa pannuun viinapullojen haittamerkintöjä miettivät komiteat ja selvitysryhmät. Mikä hitto siinä on ettei ihan jokaisella korvien välissä sijaitsevia aivoja voida ottaa käyttöön? Kaikki pitä pohtia pitkään ja perusteellisesti ja heittää sitten eduskunnalle joka tyrmää poliittisista syistään koko jutun. Kuin norsujen naimista on tämänkin maan alkoholipolitiikka: kaikki tapahtuu korkealla tasolla ja tuloksia saadaan odottaa piiiitkään. Jos niitä saadaan ollenkaan.

Hups, mitenkäs nyt noin taas innostuin? Piti vaan murista siitä että tupakan hinta on taas noussut.

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Iltapohdintoja

Hahaa! Käsi ylös, kuka ekana huomasi kirojutsvihreen edellisen postauksen otsikossa?
Tietenkin huolsin tietOkonetta.....

Olen tässä varovasti maistellut ennalleen palailevaa elämääni. Kokeilin oikeata ruokaa. Ei siis kaurapuuroa tai nuudeleita ja maitohappokäyneitä kurkkuja. Vähän mouruaa ja kivistelee ja kuralle heitti. Mutta ei paha, ei ollenkaan. Osaltaan tietty vaikuttaa se asennussarja (ne ölpät) ja hienoinen jänskääminen koneen kanssa.

Eilen kävin apteekissa hakemassa ne verenpainelääkkeet. Kestää vielä muutaman päivän että paineet tasaantuu ja tämä julmettu pöhötys lasehtii normaaliläskeiksi. Voi ruveta rouvistelemaan: mahtuu kohta sormukset sinne minne pitääkin.

Olin myös jättänyt ajoissa palauttamatta yhden kirjaston kirjan. Nyt kun oli kirkolle meno nappasin sen yöpöydän laatikosta kassiin sen enempiä katsomatta. Koska kirjasto ei ollut vielä auki kopsahti teos palautuslaatikkoon, hups vaan. Tänään sitten venytellessäni sen huoltopuuhan tauolla osuivat silmäni kirjahyllyyn ja siihen kirjaan jonka juuri edellisäivänä olin palauttanut. Mitperkulehia? Minkähän kirjan sitten palautin? Soitin siitä paikasta kirjastonjohtajalle. Eihän tuollainen pikku kömmähdys mitään johtajia olisi tarvinnut, mutta kun se on ainoa pääkirjastomme numero jonka a) muistan ja joka b) on puhelimeni muistissa.

Tuli siinä sitten lörpötellyksi yhtä ja toista muutakin Tarja-tädin kanssa. Niin kuin kevään Aprillista Vappuun -kansalaisnäyttelystä jota muuten pitääkin ruveta työstämään ja haalimaan näytteilleasettajia. Ei huhtikuuhun enää ole pitkäkään aika. Kyllä se mikälie kirjakin löytyy, onhan se sentään kirjaston poistomyynnistä ostettu, halusi vissiin takaisin kotihyllyynsä...

Ja minä menen laittamaan päälleni sen pitkän raidallisen yöpaidan ja painun maate. Villasukat on jo jalassa.

Tietekoneen huoltokurssi osa III½

Nyt se alkaa. Se pitkään suunniteltu huolto.

Huomenta kulta. Tässä on kahvia.

Niin että silmät auki vaan ja mieluusti aivotkin. Vielä aamutupakki vuoteessa, lääkkeet, muut aamutoimet ja hommiin.


Laillisesti vihitty oli jo irrottanut koneen piuhoistaan ja kantanut sen olohuoneen pöydälle. Itse sen kuitenkin avasin, poistin kuoret ja jatkoin ohjeiden mukaan. Koko hoitoon meni alkutoimineen ja heräämisineen nelisen tuntia.

Tuonne olen siis menossa.

Tänään en jaksa koota koko juttua näkyviinne, olen sen verran puuduksissa ja typertynyt aikaansaannoksestani. Luulisin että koko tarina kuvineen on ihailtavana huomenissa. Pääasia on että kone toimii, senhän todistaa jo se että olen täällä. Lopuksi vielä liikuttava kuva:


Tässä kuvassa ollaan jo siinä vaiheessa että emolevy on nostettu pöydälle. Sormeni osoittama köntti on siili. Kyllä, siili. Sen tehtävänä on jäähdyttää prosessori joka huhkii noin 70 asteen kuumuudessa. Prossuparka on kovilla ja ilman siiliä se ei pitkään kukkuisi.

Virittäytykää tunnelmaan, huomenissa kerron kaikki iljettävät yksityiskohdat. Sen verran voin valottaa että nyt tämä vanhus on taas huomattavan hiljainen.

Myönnettävä on että ilman oltta ja tupakkia en olisi tähän kyennyt. Luulisin.

Voikaa hyvin.

maanantai 19. tammikuuta 2009

Massuni ja Minä II osa

Kun ei tässä nyt saa viisaampaakaan aikaiseksi kerron toisen tarinan massuseikkailuistani.

Jotenkin lienee tullut selväksi etteivät kaikki osani ole suinkaan ohjesäännön mukaisessa järjestyksessä. Ei siis sappikaan.

Sappivaivoja olen potenut jo murkkuikäisestä. Väliin pientä kivistystä väärän truoka-aineen jouduttua sisuksiini, väliin tukevampia kipuja, jolloin piti turvautua ambulanssiin ja ajanviettoon narunnokassa. Sain vihdoin innostuksen tuossa vuosituhannen alkumetreillä oikein vaatia tutkimuksia sappeni tilasta. Ultratutkimus osoitti vääjäämättömästi että santaa on kertynyt ja paljon. Ei siis ihme että olo oli onea tämän tästä. Libraxia ja tramadolia peliin ja leikkausjonoon. (Litalginia eivät astmaatikolle antaneet, edes piikkeinä)


Marraskuussa 2002 sitten koitti päivä jolloin tämä täti suurin toivein kirjautui aluesairaalaan. Leikkaus piti tehtämän tähystämällä, ei ampumalla, sillä mitäs hajottamista hiekassa olisi. Parin päivän sairaalassaolosta oli vain kyse.

Ja niin alkoi tavanmukainen hössötys valmistelujen kanssa. Esilääkitys oli ihan ok. Sehän meni tabuina suun kautta. Sitten piti laittaa kanyyli tippaa ja uniainetta varten. Jaaha. Ja mihinkäs se laitetaan. Hoitajalta oli päästä itku, tuli toinen hoippa, sitten tuli turhautunut lääri joka sanoi että on se nyt kumma...!

Sitten laitettiin kanyyli käsivarteen. Ei ole suonia tämän mummon kämmenseljissä. Kummassakaan. Jalkoihin tai kaulasuoniin ei ole lupa koskea sen aivohalvausseikkailun jäljiltä. Ettei tule uusia tukoksia.


Hyvää yötä, hihihiiii...... Ja sitten heräsin (muka) tavanomaiseen leikkauksen jälkeiseen kipuun. Iltapäivään mennessä alkoi henkilökuntakin vähän olla kummissaan, muudan hoitsu jopa ärähti että tuollainen liioittelu ei ole soveliasta. Sitten vaihtui vuoro ja alkoi tapahtua (seuraava on minulle kerrottua, sillä itse olin jo niin paksussa tuubassa sekä kivusta että mömmöistä ettei ole selkeää kuvaa asioista) Hatarasti muistan että Seurakuntasisar ja Kääpiö (lapsenlapsi) kävivät minua katsomassa. Jälkeenpäin Seurakuntasisar kertoi että oiin ollut aika pelottavan näköinen, kivut olivat ilmeisesti olleet kovat.


Uusi leikkaus (samana päivänä) osoitti että suoleni olivat pyrkimässä ulos ja vapauteen

(lue: tekemässä itsemurhaa) yhdestä tähystysreiästä. Siis tyrä alkoi muodostua navastani. Se siitä hätäleikkauksella korjattiin ja kotvan kuluttua oli uusi narkoosikrapula käsillä. Ja ihan hirvittävät kivut!


Tähän väliin on kerrottava että olen (papereiden mukaan)aina ollut melkoinen kivunsietäjä. Siihen taitoon ovat auttaneen syntymäsairauteni ja viime kädessä se aivohässäkkä, jonka tuomia kipuja ei voi verrata sen paremmin synnytykseen kuin munuaisaltaan tulehdukseenkaan. Nämä tiedot oli merkitty myös faileihini siinä sairaalassa. Jotain outoa oli siis tekeillä.


Muutaman päivän kärvistelin opiaattihöyryissä ja sitten keksin kylmäpakkaukset. Niitä kävi hoitsu vaihtamassa vähän väliä. Hetken helpotus haavakipuun mutta ei itse helvetintulen kaltaiseen tuskaan johon vahvatkaan myrkyt eivät tuntuneet purevan.


Vihdoin tulee leikannut kirurgi tervehdyskäynnille. Pahoittelee tekemäänsä virhettä ja kehottaa ottamaan potilasasiamieheen yhteyttä. Puuropäissäni kesti tovin että ymmärsin mitä hän yritti kertoa.


Juttu meni siis silleen että kun leikkausryhmä oli tekemässä rutiininomaista sappileikkausta tähystäen oli käynyt ilmi ettei mitään sappirakkoa ollut olemassakaan. Sitten oli syynätty ultrakuvia ja todettu että täytyy sen olla jossain kun kerran kuvissakin näkyy. Sokkosuunnistuksella kirurgi oli sappeni löytänyt ja poistanut pahalaisen ohjekirjan mukaan. Hän esitteli hienoa piirustusta jossa oli havainnollistanut miten ”normaali” sappi asuu maksan kupeessa ja viereen malliksi miten minun sisukseni olivat rakentuneet. Omin käsin. On se kuva tallella mutta en nyt tähän hätään sitä löytänyt. Sappirakko hiekkoineen oli siis majoittunut maksan SISÄÄN. Minne se ei missään tapauksessa kuulu.


Seuraava sessio oli ERCP. En suosittele. Ainakaan astmaatikolle.


Jo pelkästään ennakoiva lääkitys oli melkoinen: hoitsu tuli ennen operaatiota seitsemän, SEITSEMÄN! piikin kanssa. Oli antibioottia, oli rauhoittavaa, oli kipulääkettä ja vaikka mitä. Ja juuri ennen toimitusta vielä kaksi nitroa kielen alle. Sitten tuli taas ongelma. Eipä menneet putket elävän mummon kurkusta läpi. Ei mitenkään. Oli pakko antaa humaus, jotta kehoni vastustus laukesi. (edes gastroskopiaa ei tehdä ilman nukutusta) Tässä toimituksessa vihdoin asennettiin maksaani varaosia, sellaiset stentit joiden piti ohjata kertyvä sappineste ohutsuoleen ja sitä myöten huitsan tiehensä luonnollisen poistuman myötä.


Joopa, joo. Toisen ERCP:n aikana otettiin entiset, tukkeutuneet putket pois ja laitettiin uudet tilalle. Kolmas ERCP meni niin sanoakseni v....ksi, raivostunut sisikuntani oli nostattanut melkoisen huurun ja sumun vastalauseena jatkuvalle ronkkimiselle.


Ei siis mitään stenttejä. Ainakaan toistaiseksi.

Kun kerran maksani rauhaa oli väkivalloin häiritty se ei millään tahtonut leppyä.

Oli otettava vanhanaikainen avoleikkaus avuksi. Tekisi mieleni ottaa massunahastani kuva ja näyttää mitä kaikkea kirurgit voivat saada aikaan, mutta en tohdi sentään. Kuvitelkaa vaan: ensin sen ohitusleikkauksen, yhteensä yli neljänkymmenen sentin arvet sitten viisi pikkureikää (à kaksi tikkiä per reikä) ja viidentoista sentin haava siitä avoleikkauksesta. Onneksi enää ei tehdä sitä pystysuoraa haavaa niin kuin ennen vanhaan.


Aikaa tähän hurahti päivälleen kuusi viikkoa. Säästän lukijani muilta iljettäviltä yksityiskohdilta joista vähäisimmät eivät olleet päivittäiset verikokeet. Vetivät kuulemma sairaalan labrassa pitkää tikkua siitä kuka tänään joutuisi minun kanssani tekemisiin. Eipä ollut heidän vikansa ettei minusta saa suosiolla verta ulos, jos ei minunkaan. Kanyylit tukkeutuivat tuon tuosta, kiinteän ravinnon kanssa ei suoli toiminut, virtsa ei irronnut ilman katetria, voi ihmisen alennustilaa! Tässä kohtaa ajattelen myötätuntoisena Maamia, kohtalotoveriani, tavallaan.


Kotona pidin vielä toista kuukautta paria dreeniä joista sappineste virtasi pussiin, kunnes ne dreenitkin tukkeutuivat ja otettiin pois ynnä toivottiin parasta. Vielä keväällä jouduin valitsemaan kahden välillä:


Tyttäreni olivat ostaneet sekä itselleen että äidilleen liput Annikki Tähden konserttiin. Olin sitä varten matkannut Espooseen. Olo oli aika huono, mutta ei kai se haittaisi, kunnes lääri soitti edellisen päivän labroista ja kysyi kuinka pian pääsisin lähimpään sairaalaan. Se Annikki Tähdestä. Seuraavat kaksi viikkoa hurahtivat tuttuun tapaan erilaisissa korjausyrityksissä.


Mitä tästä opimme?

Emme yhtään mitään.


Potilasvakuutusyhdistys korvasi kaikki sairaala-, lääke- ja matkakuluni täysimääräisinä ja arvioi kärsimykseni korvausluokan C1 arvoisiksi. Ihmisestä ei tässä maassa saa kovinkaan paljon.


Leikkauksen ja hoitovirheeksi luonnehdittavan vaurion teki sinä vuonna Vuoden Kirurgiksi valittu henkilö. Onneksi ei vähäisempi, olisi saattanut käydä huonosti.


Iloa ja itkua

Seilaava sohva Suuressa Tulvassa

Ihanat naiset, kiitos kommenteista, vastaan yhteiseti:

Veriarvot olivat itsellenikin täysi yllätys, oli vaikea uskoa todeksi. Mutta hieno juttu. näillä lääkkeillä saa aina olla vähän varpaillaan.

***

Nuopparimme on kiinni ja pysyy monta viikkoa jollei kuukautta. Ipanoiden (alakouluikäisten) kerhon oli myös meininki alkaa viime viikon torstaina nimenomaan NUOPPARILLA. (olin syksyllä vaalikiertueella kutsunut viis-kuutoset opettajineen vierailulle Nuopparille ja pennut olivat laatineet vetoomuksen oman ajan saamiseksi siellä.) Penskat ovat ovat tässä kylässä tavanneet odottaa kolmetoistavuotissynttäriä ja seiskaluokkaa kuin paratiisin ovien aukeamista.

Nuopparilla pidämme ikärajana seiskaluokkalaisuutta ja 13 vuotta. Muutoin nuopparilaisten ikähaarukka tulisi liian laajaksi ja ongelmat olisivat varmat. Kas alakoululaisen ja liki aikuisen 16 -17 -vuotiaan maailmat poikkeavat niin vahvasti toisistaan että on perusteltua rajoittaa käyttö juuri noihin rajoihin.

Nuoriso-ohjaajamme sai vuokratuksi seurakunnalta kerhotilat pariksi tunniksi viikossa joten se kauan odotettu kerho pääsi ajallaan alkamaan. Liikuttavia ovat pennut. Kun alkamisajankohta koitti ei seurakunnan tilojen ovella ollut ristin sielua. Ohjaaja siitä soittamaan ja murehtimaan että pieleen taitaa mennä tämäkin. Kesken puhelun huomasin pihalla liikettä ja siellähän ne kakrut päivysti Nuopparille pääsyä. Voi itku! takkia vaan päälle ja kyynärsauva käteen ja pihalle usuttamaan penskat oikeaan osoitteeseen. Huh!

Olivat kuitenkin olleet iloisia järjestelystä ja siitä että HEIDÄN kerhonsa oli niin tärkeä että se pidetään kaikesta huolimatta. Olivat tehneet yhdessä kevätkauden ohjelmankin. Jees!

Kurjinta tämä tilanne on sen tähden että pitäjämme kolmesta nuorisotilasta vain Läykän nuoppari on toiminut katkotta ja kävijöitä on piisannut oven täydeltä joka kerta. Myös vapaaehtoisvalvonta on ollut hanskassa (vahva perinne, kylä on vuosituhannen alusta lähtien hoitanut omat penskansa).

Täälläpä ei vaan ole sen ikäiselle nuorisolle muuta illanviettopaikkaa kuin ravitsemusliike, jossa ovat kyllä käyttäytyneet sievästi omistajien mukaan. Mutta onko se pentujen paikka? Tarkoitan että ainakaan minä ei pidä siitä että iltakaljalla penskat tulee jutustelemaan. En. Vaikka muuten ovat rakkaita.

Tästä kylästä on nuoren melko mahdotonta lähteä illanviettoon vaikkapa kirkolle. ( Läyliäinen, kantasana vanhasuomalainen läyli = hankalan matkan päässä vaikeasti tavoitettava) Ei kulje busseja, ei ole kevyen liikenteen väylää eikä valaistusta. Minusta aika vaarallinen 13 kilometrin taival fillarilla tai mopolla pimeän aikaan. Alkaisivatkohan vanhemmat kuskata nuoriaan kirkonkylän nuorisotilaan, vähän niinkuin lätkään tai futis- ja salibandyharkkoihin? Epäillä sopii.

sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Harvoja arvoja sekä vedenpaisumus

Naaraskarhuystäväni uteli maksa-arvojani. Tässä niitä nyt olisi tämänhetkiset,
kuulkaa, en taida kehdata enää edes esitellä. Tai toisaalta, miksei? Kyllä näitä kelpaa:

tammikuussa 09:
fP-Kol-LDL 2.95 (5.5) kokonaiskolesteroli oli vielä kesällä melkein 9
fP-Gluk 5.6 (6.6) jostain syystä meidän ostoläärit on vakuuttuneet että mulla pitää olla sokeritauti ja tätä lukua ne sitten kyttää kuukaudesta toiseen.
P-ALAT 42 (76)
P-AFOS 87 (90) tämä oli pahimmillaan yli 1400!
P-GT 107 (197) tämäkin oli pitkällä kolmannella sadalla.

eikä sitä helikoa.

Niin kuin näette, ihmisen arvot. eipä ole näkynytkään tällaisia lukuja vuosikausiin. Ihmettelen kyllä, näillä douppimäärillä.

Friskaa päätä ja niskaa, uskokaa pois! Jaksaa muut taudit kantaa iloisemmalla mielellä ku on sisukalut näin hienossa mallissa.

***

Enemmän kyllä just nyt murehduttaa ihan muut asiat. Lempiharrastukseni, olo Nuopparin Mummina koki karvaan takaiskun viime viikolla.

Keskiviikkona piti pentujen kanssa aloitettaman kevätkausi sisustamalla torppa uuteen uskoon ja sijoittamalla lahjoituksena saadut sohva ja nojatuoli omille paikoilleen ynnä järjestellä varaston sisältöä niinikään uuteen lahjakaappiin.

Eipä tarvinnut. Aamupäivällä tuli soitto että tila on veden vallassa.Oli naapuritalon lämpimän veden kiertipumppu kajahtanut.

Sen sijaan olin aikeissa rynnistää tutkimaan tilannetta mutta laillisesti vihitty kielsi jyrkästi. En kuulemma saanut mennä sinne luikastelemaan, enkähän olisi siellä mitään voinut tehdäkään. Meni itse, se laillisesti vihitty. Samalla reissulla pelastettiin omasta kellarivarastosta mitä pelastettavissa oli. Naapuritalossa ovat myös minun asuintaloni asukkaiden varastot, mikä lie jäänne vedenpaisumuksia edeltävältä ajalta.

Lopputulos on kuitenkin se että tässä kylässä ei ole nuoristilaa kuukausimääriin, sen verran pahasti vesi tärveli niin huonekalut kuin rakenteetkin. Ensin kuivatus, sitten kosteuden mittaus, sitten lisää kuivatusta ja niin edelleen. Sitten vähän homemittausta, veikkaan että sitä lajia tulee löytymään paljon. Ja tietenkin täysi remontti.

Edellisen vedenpaisumus samassa tilassa ja samasta syystä oli syyskuun alussa 2001. Viikkoa ennen kuin tilan olisi pitänyt aueta kylän kakaroille.Kesähommina oli tehty pentujen kanssa pintaremonttia. Kaikki tärvääntyi ja lattiakin piti uusia. Aukesi sitten marraskuussa, niin että päästiin sentään viettämään Halloweenia.

Tästä syystä, tällä kerta, en ole vieläkään sukeltanut tietokoneeni sisuksiin. Taitaa haihtua savuna ilmaan koko vehje ennen kuin pääsen sitä putsaamaan.

Tunnustuksia ja tekemisiä

Anteeksi pitkä poissaoloni.

Anuradhalta pöllin tällaisen hauskan jutun:

Lihavoi asiat, jotka olet jo tehnyt.
Kursivoi asiat, jotka haluaisit tehdä.
Jätä korostamatta asioita, joita et ole tehnyt etkä tahtoisi tehdä.

Olen...
1. aloittanut oman blogin
2. nukkunut tähtitaivaan alla
3. soittanut bändissä
4. käynyt Havaijilla
5. katsellut meteorimyrskyä
6. antanut hyväntekeväisyyteen enemmän kuin mihin olisi varaa
7. käynyt Disneylandissä / Worldissä
8. Kiivennyt vuorelle
9. pidellyt rukoilijasirkkaa - kelpaako musta leski?
10. laulanut sooloa
11. benjihypännyt
12. käynyt Pariisissa
13. katsonut ukkosmyrskyä merellä - monesti
14. opetellut taiteenlajin alusta alkaen
15. adoptoinut lapsen
16. sairastanut ruokamyrkytyksen en suosittele kenellekään
17. kiivennyt Vapaudenpatsaan huipulle
18. kasvattanut vihanneksia
19. nähnyt Mona Lisan Ranskassa
20. nukkunut yöjunassa
21. käynyt tyynysotaa
22. vaeltanut
23. ottanut sairaslomapäivän vaikken ole sairas
24. rakentanut lumilinnan
25. pidellyt karitsaa
26. uinut alasti
27. juossut maratonin
28. ollut gondoliajelulla Venetisassa
29. nähnyt täydellisen auringonpimennyksen
30. katsellut auringonnousua tai -laskua
31. lyönyt kotijuoksun
32. ollut risteilyllä
33. nähnyt Niagaran putoukset
34. käynyt esivanhempieni synnyinpaikalla
35. nähnyt Amish-yhteisön
36. opetellut uuden kielen
37. ollut tyytyväinen rahamäärään, joka minulla on.
38. nähnyt Pisan kaltevan tornin
39. kalliokiipeillyt
40. nähnyt Michelangelon Davidin
41. laulanut karaokea
42. nähnyt geysirin purkautuvan
43. ostanut vieraalle aterian ravintolassa
44. käynyt Afrikassa
45. kävellyt rannalla kuutamossa
46. ollut potilaana ambulanssissa
47. maalauttanut muotokuvani
48. ollut syvänmerenkalastuksella
49. nähnyt Sikstiiniläiskappelin
50. ollut Eiffel-tornin huipulla
51. ollut sukeltamassa tai snorkkeloimassa
52. suudellut sateessa
53. leikkinyt mudassa
54. ollut drive in -teatterissa
55. ollut elokuvissa
56. käynyt Kiinan muurilla
57. aloittanut yrityksen kaksi
58. opetellut taistelulajeja - en ole, ei vaan suostunut muuttumaan tuo fontti
59. käynyt Venäjällä - en, vain neukkulassa
60. tarjoillut soppakeittiöllä
61. myynyt partiotyttöjen pikkuleipiä
62. ollut valassafarilla
63. saanut kukkia ilman syytä
64. luovuttanut verta -ei kelpaa monisairaan veri

65. hypännyt laskuvarjolla
66. käynyt natsien keskitysleirillä
67. käyttänyt katteetonta shekkiä
68. lentänyt helikopterilla
69. säästänyt lapsuuden lempilelun
70. käynyt Lincoln Memorialilla
71. syönyt kaviaaria
72. tehnyt tilkkuja
73. ollut Times Squarella
74. käynyt Evergladesissa
75. saanut potkut töistä
76. nähnyt vahdinvaihdon Lontoossa
77. katkaissut luuni
78. ollut kiihdyttävän moottoripyörän kyydissä ja kuskina
79. nähnyt Grand Canyonin
80. julkaissut kirjan
81. käynyt Vatikaanissa
82. ostanut uuden auton
83. kävellyt Jerusalemissa
84. ollut sanomalehtikuvassa
85. lukenut koko Raamatun
86. käynyt Valkoisessa talossa
87. tappanut ja laittanut eläimen ruuaksi - pikkutyttönö kanan mummolassa
88. ollut vesirokossa - kolmesti
89. pelastanut jonkun hengen
90. ollut Juryssa
91. tavannut kuuluisuuden
92. liittynyt kirjakerhoon
93. menettänyt rakkaan ihmisen - valitettavan monta
94. saanut lapsen - kolme
95. ollut Alamossa
96. uinut Suuressa suolajärvessä
97. ollut mukana oikeusjutussa
98. omistanut kännykän

99. saanut mehiläisenpiston - monta ja joka kerta vauhdilla sairaalaan

Olen ollut vähän väsynyt. sekä fyysisesti että henkisesti. Vuorokausirytmit ihan sekaisin, ei missään tapauksessa tällä aikavyöhykkeellä. Unta on tullut vedettyä paikoin kuusikintoista tuntia putkeen. Kestää kovin kauan selviytyä kuosiin häiriöiden jälkeen. Ensin se lääkepaussi, sitten vatsanväänteet ja nyt onkin verenpainelääkkeet loppu. Olin taas laskenut väärin. Täytyy vaan ottaa iisisti ja odotella eläkepäivää. Labrakokeiden tulokset sentään olivat kuin ihmiseltä otetut. Olikohan ne menneet vaihtoon jonkun muun kanssa? Edes maksa-arvot eivät kirkuneet listassa. ja Hannille: ei ollut helikoa, ei.

maanantai 12. tammikuuta 2009

Olipa kerran 6. osa

Riepunen, Lapinmarja, jäi tarinamme viidennessä osassa tähän.
Niinpä jatkamme tästä, Kanaali on ylitetty ja Ranskanmaaltakin on jo irtauduttu...

Petri melskasi altaassa ku joku delfiini.
”Hei systeri, älä unelmoi siellä! Tuu uimaan!”
Että mua hävetti sen touhut.
”Enkä tule, eikä ole simmareita mukana, huusin takaisin. Ja ihmiset katto. Ne varmaan ajatteli että me ollaan ensimmäistä kertaa maailmalla. No, niinhän me kyllä oltiinkin.
” Mitä? Etkö sä ottanut simmareita mukaan? Eksä meinaa uida ollenkaan koko matkalla? Petri huuteli ihmeissään.
” No otin tietenkin, pönttö” mä karjuin takaisin ”mut mun uimakamppeet on hytissä! Eikä mua nyt huvita, on muuta tekemistä” julistin ylväästi, keräsin kampsuni ja purjehdin tyylikkäästi avoimesta ovesta kuin maailmannainen.

Suoraan pyyhevarastoon.
No niin. Mitenkäs tästä sitten edetään tyylikkäästi, pohdiskelin ja kurkin ympärilleni, ettei vaan kukaan nähnyt mitään. Ei oltu päästy edes kunnolla Cherboughista takaisin merelle kun olin mokannut jo ties kuinka monta kertaa. Ja viikko tällaista! Ei tule mitään, nyt on tehtävä tarkka suunnitelma, skarpattava kunnolla ja kohentaa tähänastista vaikutelmaa.

Minkähän takia meidän pitää mutkitella tälleen edestakaisin, ensin Southamptonista suurella tohinalla laivaan ja hetken päästä ollaan taas maissa? Niin mä painelin suoraan hyttiin tai siis oli vähän halju olo ja jännitti avata se ovi, entä jos siellä on taas joku?

Ei siellä ollut ku faija, pötköllään punkassaan ja luki jotain esitettä.
”Moi”,
”Moi itselles, mitä sä luet? Missä muts--- siis missä äiti on?
”Äiti jäi vielä sinne ostoskaduille, minä en oikein jaksanut juosta perässä” faija sanoi päätään puistellen ”Sehän löysi heti jonkun tuttavantuttavan, yhdessä ne siitä lähti, taisivat puhua jotain cocktaileista ennen päivällistä.”
”Joo, joo, mut mitä sä luet” mä tivasin uudestaan, alkoi ottaa pannuun sen verkkaisuus.
”Ai tämä. Tämä on selostus risteilyreitistämme. Laiva seuraa Titanicin reittiä koko matkan, paitsiii, tuota... niin se Irlannin kiekaus jää väliin. Tuolta Ranskan puolelta otettiin vähän lisää väkeä laivaan”

Fajahan intoutu selittämään pohjia myöten Titanicin tarinaa ja sitä miten me nyt tehdään historiallinen matka samoilla jäljillä. Mäkin sitten innostuin vähän niinku huomaamattani siihen juttuun. Oikeesti olikin aika jänskää ajatella miten siihen aikan ihmiset oli pitkissä puvuissaan ja varjoissaan liihottelemassa pitkin laivan kansia ja käytäviä. Oliskin kiva jos ne järjestäis vaikka jotkut naamiaiset matkustajille. Aah, mä olisin ainakin toi, toi, ööö, no joku Kate Winslett tai jotakin.

”Missän Petri on?” faija rupes kyseleen samalla kun se hiipi kylppäriin ja partakone alko käymään.
”Se jäi uima-altaalle leikkimään delfiiniä” mä vastasin vähän kitkerästi.
”Mikäs nyt, tyttöseni” faijan naama tuli ovenraosta puoliksi ajeltuna, mua rupes naurattaan. Faijalla on ihan hirvee parrankasvu. Duunissakin se joutuu joskus ajaan partansa kesken illan ettei näyttäis ihan pultsarilta.

”Taisi poika taas vähän virnuilla sinulle, eikös vaan? Siitäkö risteilyisännästä se vielä?”
”No. Joo, vähän. Mutta ei se haittaa. Petri on niin nuori ettei se aina ymmärrä” mä sanoin ja yritin olla aikava.
”Kipitähän tyttöseni hakemaan se poika vaihtamaan vaatteet päivälliselle, hop, hop”
Faija hoputti ja läppäs mua takamuksille. Sitä se on tehny mutsille ja mulle niin kauan kun mä muistan.
”Ja pidä vähän kiirettä, sinunkin pitää pukeutua. Äiti odottaa Drinkkibaarissa meitä jo puolta tuntia ennen kattausta.” Nyt se jo taputteli partavettä naamaansa Snuuuuf, ihana tuoksu, sitten kun mä meen naimisiin mun mies käyttää tota samaa partavettä. Se on ihanaa. Täytyykin puhua mutsille että ostetaan sille sitä laivan kempparista.
” Mä oon menossa, mä oon menossa!” Sen enempiä ajattelematta pyyhkäisin ovesta käytävälle ja juoksujalkaa portaikkoa alas.

Enkä tietenkään malttanut katsoa eteeni.....

Tästä onkin sitten seuraavan hyvä jatkaa. Piakkoin, toivottavasti. Muista sentään tsekata alku ja säännöt täältä.

Välipalaksi lohipasteijoita

Välillä pitää raivata pakastinten sisuksia. Niitä on siis kaksin kappalein. Pakastimia.
Toisen ostin aikoinaan vakuutusrahoilla, se seisoo keskenään keittiön nurkassa ja toimittaa samalla kissojen ruokapöydän virkaa. Toinen taas on käänteisen jenkkikaapin pakastin. Ei siis mikään lokero vaan ihan oikea pikkukaappi.

Yleensä on niin että siinä yksinäisessä kaapissa asuvat pitkäkestoiset hätävarasafkat sekä leivät ja pullatavarat. Se pikkukaappi on täynnä sieniä, tilliä, persiljaa, katkarapuja, vihanneksia.... on siellä myös tuhti viipale läskiä. Sianihraa jolla ajoittain puhdistan valurautaiset keitto/paistovehkeet.

(esim. näin: ripotellaan tavallista hienoa suolaa pannulle niin että koko pohja on peitossa. sitten paistetaan se suola niin että se alkaa jo ruskistua. Juu, kyllä! Sitten kunnon patakinnas käteen ja pannu kuuman vesihanan alle. Irraliset möhjät häipyvät suolan muassa. Niin häipyy myös suojaava rasvakerros. Sen tähden lopuksi paistetaan sitä läskiä palanen pannulla, kuumalla pannulla. Kerätään läskinpala talteen ja jäähtyneenä pakkaseen seuraavaa kertaa varten. Jäähtynyt pannu/pata, tms. pyyhitään talouspaperilla/sanomalehdellä sen verran kuivaksi että pannun voi palauttaa vakituisen asuinpaikkaansa.)

Miten johduinkin taas ihan sivupoluille? Olin kertomassa että löysin siellä penkoessani vielä yhden pussillisen lohipasteijoita, ne olivat jotenkin jääneet joululta.

paketillinen torttutaikinalevyjä (myydäänköhän sitä enää kokonaisena könttinä?)
paketillinen kirjolohisuikaleita (nyt oli hunajamarinoituja puoleen hintaan)
tuoretta tai pakastettua tilliä
muna munaamiseen

sulatellaan torttutaikinat pakkauksen ohjeen mukaan
kaulitaan kukin levy silleen että siitä tulee neljä neliötä (ei sitten tule liian paksu kuori)
jossain välissä on sekoitettu ne lohisuikaleet ja tilli
saa laittaa mausteitakin jos mielii
lisätään lusikalla jokaisen neliön keskelle keko täytettä
taitetaan neliö kolmioksi
taputellaan haarukalla kolmion kyhyet sivut kiinni
naputellaan vielä pari ilmareikää pinnalle sillä samalla haarukalla.
munataan
paistetaan 220 asteessa (noin) kunnes ne ovat nousseet ja muuttuneet kauniin vaalean ruskeiksi.
ei polteta sormia tai suuta, vaan annetaan edes vähän jäähtyä ennen kimppuun käymistä.

***
Eikö kukaan halua jatkaa Olipa kerran-tarinaa? Eihän sitä perhettä nyt noin vaan voi jättää keskelle merta ties minkäläisiin vaikeuksiin? Ilmoittaudu nyt pikapikaa seuraavan osan kirjoittajaksi!!! Anuradhalla on ohjeet, seuraa vaan linkkejä, on sitten helppo jatkaa...





Huippuhetkiä randomina?

Joo, joo, tiedän kyllä miten tylsää on kytätä päivitystä blogiin joka syystä tai toisesta aloittaa päivän kierroksen.

Olen nyt vaan harrastanut preesensseurustelua lihaa ja verta olevien ystävieni kanssa. Ihan nenäkkäin. Sekä perjantaina että lauantaina. Sunnuntai puolestaan meni kylätoimikunnan koulutuskokouksessa. Taisi se kuitenkin olla nimeltään workshop. (työkauppa, työputiikki, työpaja? )

Ennalta sovittuna tavoitteena oli laatia toimintasuunitelma seuraavalle kaudelle joka meillä alkaa huhtikuun alussa. Tämänvuotisessa kylätoimikunnassa on itseni lisäksi vain yksi yhdistyselämään tottunut jäsen. Loput ensimmäisen vuoden järjestöjyriä. Koska kuulutin jo vuosi sitten etten aio neljättä vuotta luotsata sitä laivaa, vasitenkin kun olin toiminut sihteerinä monta vuotta puheenjohtajuutta ennen oli tällainen sessio paikallaan. On mukavampi aloittaa uudessa pestissä jos on jotenkin hajulla asioista.

Ensin juotiin obligatoriset kahvit ja teet pullinen ja toivoteltiin uudet vuodet ja muut mukavat.
Työhön ryhdyttiin kuulustelemalla jäsenet kuluneen vuoden tominnasta, siitä mikä on perinteistä ja vuosittain toistuvaa ja siitä mikä on kertakaikkista tai muuten vaan sattumanvaraisempaa.
Niin siitä kehkeytyi parissa tunnissa oiva ja realistinen toimintasuunnitelman runko ja sen tulevat toteuttajat ymmärsivät oikeinkin hyvin mitä ja millä perusteilla aiotaan seuraavalla kaudella toteuttaa kyläläisten iloksi ja hyödyksi. (kuluvan kauden tapahtumia voi käydä kurkkimassa kylämme sivuilta joita on viime aikoina päivitetty valitettavan laiskasti mutta kaikki tarpeellinen sieltä löytyy. Pohdiskeltiin myös hyvin alkanutta yhteistoimintaa pitäjämme muiden kylien kanssa. Muistathan viime kesältä sen Elmofestin? Se oli yksi tapa jolla pitäjämme kymmenen kylää puhaltavat yhteen hiileen (anteeksi kulunut ilmaisu, se vaan sopi tähän).

***

Siskotuu lykkäsi, mokoma, haasteen. Tai meemihän se taitaa olla.

1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.



Katsotaanpa mitä saadaan aikaiseksi:

1. Luen paljon. Mieluiten kuitenkin sängyssä, vasemmalla kyljellä maaten, ilman silmälaseja ja kirja noin kuuden sentin päässä silmästä, vain toisesta koska ilman kakkuloita näen kaiken vielä pahemmin kahtena. Mieluiten myös nukahtaisin sen kirjan kanssa mutta laillisesti vihitty vastustaa sellaista ja pöllii kirjani talteen yöpöydän laatikkoon. Joka yö.

2. Olen mieltynyt eläimiin. Tietenkin kissoihini ja Roosa-irskiin. Erityisen mieltynyt olen matelijoihin, vielä täsmällisemmin liskoihin. Niitä on vuosien mittaan ollut monenlaisia terraarioissaan pitkin huusholia. Enää en tohdi lemmikkiliskoa hankkia, sellaisen hoitaminen on sen verran tarkkaa puuhaa ettei se oikein meikäläiselle enää käy. Siis vain tatskana kaulan kupeessa. (blogikuva) ja tässä toisesta kulmasta puhelimen näytössä:


3. Opettelen uuden vuoden kunniaksi uusia sanontoja. Tärkein niistä on: Ei käy! En käsitä miten ihminen vanhetessaan hukkaa tärkeitä sanoja. Kas kun hyvin usein lapsen ensimmäinen ilmaisu tahtoo olla: Enkä! Sitten iän myötä positiivinen asenne lisääntyy ja koko vietävän EI unohtuu tykkänään. Opettelen siis itsekkyyttä. Kai?

4. Tällä viikolla alkaa kasvukausi tässä huushollissa. Surkeista kokemuksista huolimatta kylvän paprikat turveruukkuihin ikkunalaudoille. Maaliskuun 12. sitten kylvetään tomaatit ja kurkut kuun loppupuolella. Myös muutamat yrtit pääsevät niihin aikoihin kellaristaan heräilemään päivän valoon.

5. Vihaan siivousta! Siis sellaista määräaikaan sidottua joka "pitää tehdä" kun kerran on perjantai, tai lauantai tai juhannusviikko tai.... Tykkään kuitenkin ikkunan pesusta ja silittämisestä sekä ovien pyyhkimisestä. Samoin jostain kumman syystä siivoan mieluusti itse myös kylppärin.
Tooosi outoa. Ja sattumanvaraista.

6. Olen halukas oppimaan uutta. Joskus uudet asiat vaativat psyykkausta ja painostusta( niinkuin tämä bloggaaminen) ja niiden oppiminen melkoista punnerrusta. Mutta sitten kun asiat on mielletty ja ne ovat suvereenisti hallussa on taas niin kovin itsenäinen olo.

Enkä haasta ketään. Pohtikaa itte mielessänne näitä kysymyksiä. Se on terapeuttista ja kasvattavaa.

perjantai 9. tammikuuta 2009

Entä jos?

Entä jos?

Hienoja juttuja

Kiitos ja anteeksi tai jotain.

Olen vieläkin, puolen vuoden blogikansalaisuuteni jälkeen kuin Liisa Ihmemaassa. Silmät selällään ja sydän pakahtumaisillaan uusien ystävien määrästä ja saamastani palautteesta. Niin kuin tuo halijuttukin. Lienee tullut selväksi että osaan kirjoittaa. Kauan sitten edesmenneen ammattini vuoksi osaan kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta. Vaikken tietäisi koko asiasta mitään.

Olen kuitenkin välttänyt liki neljäkymmentä vuotta henkilökohtaisten asioideni kertomista ja niistä kirjoittamista. Syy siihen on yksinkertainen. Isäpuoleni (josta kerron lähemmin tuolla vainajieni puolella mutta sen blogin varmuuden vuoksi siirrän salasanan taakse kunnes olen käsitellyt asiani) piti kovasti hauskana tapana kaivella tyttäriensä laatikoita ja päiväkirjat löydettyään hauskuutti muuta perhettä lukemalla ääneen otteita niistä iltateellä. Ainakin oman päiväkirjani poltin saunan pesässä enkä sen koommin ole henkilökohtaista sanaa pannut paperille. Vieläkö ihmettelet miksi Boligistania on minulle niin helvetin tärkeä? Kallonkutistajani olisi minusta ylpeä isolla Y:llä.

Lisään blogiluettelooni uuden blogin. Kysymättä lupaa. Stansta on vienyt minut kauas ajassa taaksepäin, herättänyt kadonneita muistoja. Yllätys, yllätys, hyviä, aurinkoisia, turvallisia, kauniita muistoja. Kiitos Stansta. (samalla kun lisäsin uuden linkin tulin korjanneeksi pari kirjoitusvirhettä: anteeksi Minz ja Hannele)

Tämän möhkäleen sain vuonna 1976 läksiäislahjaksi ensimmäisestä oikeasta
työpaikastani siirtyessäni varsinaiseen ammattiini. Aitoa Pentikiä.

Nyt meillä on tässä valtakunnassa menossa montakin buumia. Yksi näyttää olevan Pentik, toinen halaus kaikilla mausteilla. Ennen kaikkea Olipa kerran -jatkotarina. Seuraa linkkejä ja hyppää kyytiin. Joko kirjoittajana mutta ainakin lukijana.

torstai 8. tammikuuta 2009

Massuni ja Minä


Edit Piaf kävi jo ennen julkaisua: tätä ei passaa heikkohermoisen ollenkaan lukea.


Meillä on minun ja massuni kanssa sellainen viha-rakkaussuhde. Paha mennä sanomaan kumpi on voimakkaampi tunne, yhtäjalkaa on sentään kuljettu yli puoli vuosisataa ja koko ajan kähistellen kuin Virtaset ennenvanhaan.

Suolistoni kouristelutaipumus taisi jo tullakin selväksi aiemmassa postauksessa. Säännöllisin väliajoin sisälmyksiini on pyritty mitä moninaisimmilla konsteilla. Milloin yläkautta, milloin alakautta. Joka kerta sieltä on löytynyt jotain outoa. En ihmettele yhtään, kovinkaan moni asia ei elimistössäni ole siellä päinkään missä anatomian oppikirja määrää. On tainnut Luojalla mennä pasmat sekaisin tai sitten biologisilla vanhemmillani on ollut siellä heinäladossaan niin kiirettä ja kiihkeää että ihmisen manuaali on jäänyt väliin.

Vatsalaukkuni on siis ryvettynyt pilalle jo ammoin, juopotteluvuosinani ja viimeistään tämän viimeisen yhdeksän vuoden aikana. Jotain haavanpoikasta sieltä välillä löytyy, välillä se on vaan ärtynyt ja arvilla. Sanovat.

No, tällaiseen massuun sitten piti mennä ronkkimaan että saatiin lannevaltimoon proteesi. Itse valtimo oli särkynyt siinä kiireessä kun henkipoloani epätoivon vimmalla pelastettiin sen aivoverenvuodon aikana. Rikkoutuneeseen aivovaltimoon pyyhällettiin suonia pitkin alkaen nivustaipeesta, matkassa olivat olleet mukana kamerat, sakset, liimat, lamput, imurit ja ties mitä että saivat taltutetuksi valtoimenaan pulppuilevan suoneni pääkopan pohjilta. Jossain siinä tohinassa oli joku instrumentti sohaissut viipaleen lannevaltimon seinästä joka tietty tukkeentui ajan myötä. Tuonnempana tuhdin taistelun jälkeen lääkäritkin myönsivät että vikaa on. Leikkuupöydälle siitä vaan ja proteesia peliin.

Kirurgi piirsi pikku vatsanahkaani mustalla tussilla viivan, suunnilleen umpisuolen tietämille.
- Tästä leikataan ja tällainen umpisuolen leikkauksen kokoinen haava tulee, ihan pieni arpi tulee. Lääri sanoi ja piirsi nivustaipeeseen toisen pikku viirun: ..- ja tästä sitten otetaan sitä suonta esiin ja kiinnitetään tällainen keinosuoni, ja heilutteli käsissään taskun pohjalta kaivamaansa taipuisaa putkenpätkää. - Goreteksia, vahvaa tekoa.

Kun leikkauksesta tulin viimein tajuihini olivat kivut sentään mahtavat. Oli unohtunut kertoa potilaalle yksi pikku juttu: jotta päästään ihmisen lannevaltimoon käsiksi on siirrettävä tiellä olevat sisälmykset sivuun koska se vietävän valtimo asuu kaukana selkärangan ja lantionluiden imussa. Ja ne leikkuuhaavat! Voi jysäys! Kuin olisi sapelilla huidottu ilman edeltä käypää suunnitelmaa pitkin poikin ihmispolon vatsanahkaa ja nivustaipeeseen pitkälle reittä myöten (Susikairan akalle: kukaan ei huomaa rönsyilevää karvoitusta Sen arven osuessa silmään). - Tuota, norsultako olet viimeksi leikannut umpisuolen? Tämän vienon tiedustelun esitin leikanneelle läärille kierrolla siiten kun nenä-mahaletku ja muut puhumista haittaavat heepelit oli saatu pois.( olin siinä manuaalisängyssä maatessani kuin avaruusolento: joka lävestä, paitsi korvista, meni letkua johonkin suuntaan toisista poistui toisista lykättiin uutta tilalle) Koko hoitokunta lehahti punaiseksi ja kauhistuneen näköiseksi, paitsi se kirurgi joka vain tuumasi että oli vähän hankaluuksia ja piti tehdä lisää tilaa....

Että sellainen lisämauste vatsavaivoihin. Seurauksena erinäisten korjausten jälkeen a) alaraajan hermotus ja verenkierto ehtivät vaurioitua peruuttamattomasti, b) sisuskalujeni toiminta ei toipunut siitä traumasta koskaan entiselleen. Vieläkään en tunnista sen paremmin ulostamisen kuin virtsaamisenkaan tarvetta, aina pitää arvioida syödyn ja juodun määrä että pysyy kuivana.

Taidankin jättää sappileikkaustarinan toiseen kertaan. Kunhan nyt tästä ensin toivutte. Enkähän varmaan tätäkään olisi julki tuonut jollei Hanni olisi kysellyt.

Asioista kirjoittaminen totisesti saa ne asettumaan usein oikeille kohdilleen.
Kiitos lukijoilleni, rakkaille ystävilleni.

Päivän toinen kommellus

Voi itkujen itku sittenkin!

Sain yhdetä ystävältä sellaisen höpöhöpöhaliviestin joka ilahdutti minua kovasti. Jopa niin kovasti että ajattelin vastoin tapojani lähettää sen muutamalle omalle halattavalle ihmiselleni.
(tiedän että Anne-karhu ainakin olisi mennyt ihan mykkyrään niistä kuvista)

En kuitenkeaan halunnut että jatkoviestin kaikkien edellistenkin osoitteet näkyisivät joten (katililta opittu juttu) kopioin sen ja lähetin sitten piilokopion eteenpäin. Piilokopiona siksi ettei minulla ole lupaa jaella ihmisten henkilökohtaisia osoitteita sinne sun tänne.

Lähetin sen tietty myös itselleni (onneksi, ajattelin ensialkuun).
Eikä postissa ollut muuta kun hölmö teksti ilman mitään kontekstia. Sitten uudestaan kun muistin kopioida itse asian. Kas vain, kuvat eivät näy koko saamassani sähköpostissa! Siis siinä jonka olin kopioinut. Ne kuvat olivat tiffeinä. Siispä käsittelin alunperin saamaani sähköpostia asianmukaisesti ja lähetin sen.....

Ja paskanmarjat! (anteeksi, tänään kaikki nyt vaan pyörii ulosteiden merkeissä)
Ei siellä mitään kuvia ollut vieläkään.

Tämän postauksen juju on siis siinä että jos juuri SINÄ saat tosikummallisia sähköposteja minulta tänään tiedät että ne on lähetetty harkiten ja suurella sydämellä. Oikeesti.

Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla, sanotaan. Tämänkin sähköpostiseikkailun tarkoitus oli ihan vilpitön, mutta se aiheutti itselleni pahan mielen ja päätöksen etten enää ikinä välitä kuvatervehdyksiä kenellekään. Ajattelen vaan lämpimin ajatuksin ystäviäni.
Että senkin sitten tiedätte.

Passikuvia ja kakkaa

Tänään kävin passikuvassa. En oikein käsitä näitä nykyisiä viranomaisohjeita passikuvien laadusta. Ei lismälaseja (hehheh, tuo oli hauska, jätän sen tänne vaikka oikeesti tarkoitin silmälaseja), ei hymyä, leuka niin alas että kaikki leuat varmasti näkyvät js sitten pitää katsoa kameran objektiiviin.

Haluatteko kuulla?
Kerron silti.

Kun mennään passikuvaan on ehdottomasti sairastettava vatsaansa toista viikkoa, että on varmasti ryppyinen ja kirjava (osin johtuu pakkasesta) joskin pääosin kalpea kuin olmin varjo.
Jakkaralle istuminen on ok. Sitten tuli ongelma: miten alati nauravainen ja hymyilevä ihminen saadaan vakavaksi? Niitten kaksois(kolmois?)leukojen saaminen oikeaan kulmaan oli millintarkkaa puuhaa. Sitten silmälasit pois. Ja hämärä sameus pahoine kaksoiskuvineen laskeutui maailmaan. Miten siinä tähdätään katse linssiin? Ja kumpaan linssiin?

Onnistuihan se lopulta. Onneksi kuvaani katselevat vain viranomaiset mutta sitä ihmettelen miten ne aikovat ihmisen tunnistaa passissa olevasta kuvasta. Mahdanko päästä aikomaani maahan ollenkaan?

***

Tänään alkanee uuden elämän alku. Tai vanha ainakin paranee. Luulisin. Olen joulusta lähtien kitunut ilman vatsalääkkeitä, siis lääkkeensyöntilääkkeitä eli protonipumpun estajiä joita napostelen ihan vaan henkeni pitimiksi muiden jatkona.

Jaa miksikö olin ilman niitä ja juuri joulun aikaan? Yksinkertaista: siksi ettei kalenterin mukaan ollut pienintäkään tarvetta ihmisten ilmoille joten saatoin alistua vatsanväänteisiin, pahoinvointiin, vielä huonommin nukkumiseen, kivusta kiukutteluun.... ilman että se häiritsi harrastuksiani ja siksi että piti olla ilman niitä jotta voidaan ottaa "täjkeitä kokeita".

Tänään, ennen lähtöä kirkonkyläreissulle, ängersin pienen pipanan näytepurkkiin jonka huolelliseti suljin, nimikoin ja laitoin mukana olevaan muovipussiinsa. Ja labraan. Olisi pitänyt luovuttaa vertakin tieteen hyväksi, mutta en tahtonut. Menen ensi viikolla uudemman kerran, sitten kun saan kuulla mitä jätöksistäni on löytynyt.

Nyt keskityn hellimään massuani ja samalla sitä ohutsuoltakin, ovat olleet kovilla viime aikoina.

Kuten näistä arvaattekin ei ole ollut motivaatiota tietokoneen purkuun. Kunhan olo vähän tokenee saatan kyetä keskittymään siihenkin piakkoin.

tiistai 6. tammikuuta 2009

...jatkuu Susikairassa

Susikairan akka on jotenkin niin helppo höynäyttää mukaan juttuihin. Ensin salaatit mikroon ja sitten merille. Kirjoita sukkelaan, että päästään lukemaan. Kuola valuu jo....

Tehdään vähän syötävää


Kas tässä yksi kotini lemmikkinurkista. Pieni mutta tehokas hutunvääntöpiste. Leivonnat ja muut esivalmistelupuuhat tehdään parimetrisellä työtasolla tuolla selän takana. Laillisesti vihitty tuon väkersi ja olen siihen hyvin tyytyväinen. Suorastaan ihastunut.

Uutena vuotena, siis silloin ehtoolla halusin broiskusalaattia. Oikeesti olisin tahtonut kanasalaattia mutta mistäs kuollutta ja maustamatonta kanalintua enää saat? Ei Läyliäisistä ainakaan. Ostin siis kokonaisen grillatun linnun ja annoin rauhassa jäähtyä. Lisäksi ostin surkeita terttutomaatteja muutaman (3,99) en tohtinut kotimaisia (5,99), kurkun sekä amerikansalaattikerän. Se on kallista, mutta riittoisaa.

Henkilökunnalla oli pakastealtaiden siivousurakka päällä ja vieressä oli pahvilaatikko johon oli pussitettu pakasteita, pääasiassa vihanneksia. Vie pois-hintaan! Löysin pari pussia vihreitä papuja ja yhden tomaattisalsapussin (pakasteesta? joo-o, valmiiksi silpittuja vermeitä kamalan kalliilla hinnalla, kohderyhmä: perilaiskat tumpelot?). Tietenkin otin niitä kun kerran ilmaisia olivat. Matkaan loikkasi myös kolme pussillista lohkoperunoita. Siihen sopivaan hintaan.

Uuden vuoden salaatti syntyi siis näin:



isoon kulhoon pilputaan salaatti rohkeina paloina
sitten tomaatit ja kurkut
pikkuinen punasipuli hyvin ohuina renkaina
käytetään pavut ja se salsahässäkkä mikrossa vähän kypsymässä.
huuhdellaan kylmällä vedellä lävikössä, lisätään niitä paprikoita kourallinen huuhtoutumaan
pöyhitään

riivitään kuolleesta kanasta mitä irti lähtee ja lisätään kulhoon
leikataan läsnäolevasta juustosta kuutioita ja heitetään matkaan
pöyhitään
mausteeksi kylmäpuristettua oliiviöljyä, hippinen suolaa (meri-) hippinen sokeria ja sitruunapippuria
pöyhitään
sitten vaan kelmu tai folio kanneksi ja jääkaappiin maustumaan.

Jäikö mietityttämään mitä niille lohkoperunoille tein?

Annoin niiden sulatella rauhassa, Lirutin kylmäpuristettua rypsiöljyä isoon vuokoaan ja ladoin kerroksittain pottuja, sipulisilppua, kananrääppeitä,pottuja.... ja lopuksi kaikki vajaat wannabe-kermat mitä talosta löytyi. Löytyipä joulun ajalta sienisalaatin loput, siispä mukaan vaan. Vähän suolaa ja sitä sitruunapippuria perään ja uuniin silleen 180 astetta (niin se taisi olla). Siellä ne hauduskeli ainakin puolitoista tuntia ja taas tuli likipitäen ilmainen juhlakiusaus siitäkin. Eläköön punaiset laput!


Joulun jäljiltä oli kaapin perukoille unohtunut joskus ostettua punalappuista kermaviiliä kaksi purkkia. Isoon kulhoon vaan, kolme kananmunaa perään, vähän sekoitusta puuhaarukalla, suolaa ja sokeria, sitten kaura- ja moniviljapakettien tähteet ja vehnäjauhoja. Niiden päälle reilu teelusikallinen ruokasoodaa joka pöyhittiin jauhojen sekaan. Sitten oliivöljyä ja sekaisin koko hoito. Jos tuntuu kovin kömpelöltä se taikina, voi kuumaa vettä lisätä.

Sen sotkun voi paistaa pannulla amerikkalaisten pannukakkujen tapaan tai levittää syvälle uunipellille ja tehdä siitä kokonaisen pannarin.



Minä paistoin teflonpannulla ja käytin kylmäpuristettua rypsiöljyä paistamiseen. Siitä tulee kaunis keltainaen väri ja aavistus pähkinäistä makua. Hellan levy oli väliin nelosella, väliin kolmosella, kas kun taikina on sen verran töpäkkää ja se siitä vielä paistessa nousee on oltava tarkkana hellän lämpötilan kanssa, palaneina ne eivät maistu hyviltä.

Kas tässä: virtuaalinen leukalappu, olkaa hyvät! Ettei kuola sotke vaatteita (hihihiii)

3. Olipa kerran



Edit Piaf: tsekkaa ensin säännöt ja tarinan alku noista linkeistä:


Kristiina ja Anuradha aloittivat jatkotarinan blogistaniassa. Tässä kolmas osanen.

”Kuka lähti hytistä viimeiseksi?” Faija oli heti raivona, niin kuin tavallista kun jotain poikkeavaa oli sattunut. Aina sen mielestä kaikki oli jonkun muun huolimattomuutta tai syytä tai jotain. Ei se kyllä duunissa mitään uhoo, oikeesti sen työntekijät tykkää siitä ja arvostaa sitä. Se on kuulemma reilu.
Hienostipa alkoi tämäkin loma. Kun mä niin tätä odotin.Pah!

”Mä ainakin läksin ekana” Petri tokaisi naama ihan punaisilla pilkuilla. Se on vielä niin pentu että sen pärstä on ihan täynnä näppylöitä ja finnejä ja kun se suuttuu tai hermostuu se menee ihan kirjavaksi. Enkä mäkään jäänyt pahasti jälkeen lähdössä, mullakin oli hirmu nälkä ja sitten mun tietty teki mieli nähdä se ihana risteilyisäntä heti uudestaan. Voi itku, että se on komee, ihan melkein valahdin maahan kun mä sen näin ja kun se tuli vielä kyselemään mun vointia. Aah.
Mutsi yritti pelastaa meidät alkavalta riidalta ja sanoi hiljaa: ”Kuule Pertsa, sinä lähdit viimeiseksi hytistä kun et luottanut muihin oven lukitsemisessa.” Faija meni ihan valkoseksi. Mä oli jo ihan varma että kohta läjähtää, mutta sitten se vaan mutisi ja oli kuitenkin ihan rela.

Siinä me seistiin vatsat täynnä tarjoilijoitten kantamia buffettipöytien herkkuja ja ähkittiin ja röyhtäiltiin ku jotkut naudat pellolla eikä kukaan uskaltanu mennä sisälle hyttiin. (Ei silloin tullut mieleen että tätä riemua kestää ihan Jenkkeihin asti. Varmaan siellä Titanicin uppoomispaikalla on vielä jotain erikoista.)
No mähän heti siihen ehdottamaan että kutsutaan se risteilyisäntä kattoon onko siellä joku.... eiks se olis nyt viisainta. Ties mikä murhamies tai pedofiili sinne on murtautunu.

”Joo, hei kutsutaanki vaan, Laura on siihen tyyppiin ihan lätkässä!” Petri on joskus niin inhottava mulle, ai että mikä pentu se vielä on. Siihen mutsi taas hiljaisella äänellä ” Äläs nyt Petri, annetaan isän hoitaa tämä asia, eikö niin, isä?” Mutsi on jotenkin niin hiton hillitty. Se saa piipittämällä faijan tekemään melkein mitä vaan. Mutta onhan se harjoitellu vuosikaudet. Se ei oo varmaan koskaan ollu oikeesti töissä.

Faija oli vähän otettu mutsin sanoista, kiskas hartiat taakse yritti vetää sitä kumpuaan selkärankaan kiinni että näyttäis karskilta ja rohkealta. Naurettavalta se mun mielestä näytti eikä varmaan oikeesti olis halunnu mennä sinne hyttiin, mutku mutsi oli kerran niin sanonu. Pakkohan sen oli sitte varovasti raottaa ovea ja kurkata sisälle....

Kuka varaa numeron 4 ja jatkaa tästä?

maanantai 5. tammikuuta 2009

TIETOKONEEN HUOLTOKURSSI I OSA



VALMISTELUT

Tutkitaan tarkoin mitä kaikkea tietokone on syönyt. Siis levyilleen. Kun laillisesti vihitty ”ihan vaan vilkaisi” koneeni sisältöä, siis sitä tietopuolta, hän oli saada sätkyn. Koneeni oli niin täynnä kaikenmaailman moskaa ja vielä, herra tietää mistä syystä, osa moneenkin kertaan kopiona ja kopion kopiona. Minä en ole takuuvarmasti kopioinut yhtään tiedostoa yhtään minnekään, en edes arkistoon vaikka niitä kopioita olisi kuulemma juuri pitänyt tehdä.

On siis aloitettava siivous sieltä. Ihan ensimmäiseksi on opeteltava ymmärtämään esimerkiksi mikä on roska ja mikä on arkistoitava asia. Ettei käy niinkuin juuri äsken: lykkäsin koko pyhiinvaellusmatkakertomukseni roskikseen ja päälle päätteeksi tyhjensin koko pytyn. Ja niinhän ei olisi pitänyt taas missään nimessä tehdä. ”entä jos haluat laajentaa sitä juttua ja koota kaikista retkistäsi kirjan?” No niinpä tietenkin, olinpa tyhmä. Mutta ei hätää, ne on kuulemma mahdollista pelastaa sieltä kaatopaikalta mihin ne roskiksesta kaadoin, ei ne mihinkään maata kiertävälle radalle ole menneet, ne ovat vasta kiitoradalla valmiina matkaan.... Tai sitten kopioin valmiit tekstit blogista ja tallennan ne sitten oikeaan paikkaan ARKISTOON.

Tämä on kyllä niin vaikeaa kun ei ole minkäänlaista perustietoa tietokoneen toiminnoista. Siksi se vähän pelottaa ja arkailen kovasti painella nappeja etten vaan tekisi mitään tyhmää. Ja silti teen, kaiken aikaa.

Mutta nyt alkaa uusi aika. Järjestän kaiken sisällön oikeille levyilleen ja toivon parasta. Ehkä sen jälkeen pääsen ottamaan esiin ruuvimeisselin ja purkamaan itse konetta. Kauhistus, mitä kaikkea sieltä löytyykään? Mehukattia ei kuitenkaan, siitä olen varma.

Vatsavaivoja ja muita vastuksia

Toissapäivänä aamu alkoi oikeastaan jo varhain aamuyöllä. Olimme laillisesti vihityn kanssa viettäneet laatuaikaa ja raahanneet aviovuoteesta patjan, petauspatjan ja muut vermeet olohuoneen lattialle, joimme vielä vähän viintä ja kuuntelimme suomipoppia ja juttelimme, tai siis minä kerroin lapsuudestani, muistoistani, isästäni, isäpuolestani, äidistäni. Nostalgiaa, sillä yöaikaan siltä kanavalta tulee uskomattoman hyvät valikoimat nuoruutemme musiikkia ilman mainoksia ja mauttomia juontoja. Kissat ja koira mukavasti seassa. Ylellistä! Ja turvallista. Minulla on ihana laillisesti vihitty!

No, amuyöllä heräsin pahoinvointiin ja kovaan vatsakipuun. Ahaa, karapula iskee. Paremmin herättyäni hokasin ettei oikeastaan ollut mitään pahoinvointia eikä edes krapulan tuntua, vain ylettömät kouristukset ylt' ympäri koko vatsan aluetta. Laillisesti vihitty jo ehdotteli ambulanssia mutta eihän se minulle käynyt. Makustelin kipuja ja olin tunnistavinani sen ennenkin koetuiksi.
Kuumassa suihkussa tiesin mistä oli kysymys: ohutsuoleni oli suuttunut ja kimpaantunut kouristelemaan.

Vatsan alue ja erityisesti suolten epäjärjestys saattavat aiheuttaa ennenkokemattomia tuskia. Muistin jo lapsena kaatuneeni ketoon samanlaisista kipukohtauksista. Vastaparkani on aina tahtonut ylireagoida maailman murheisiin. Joskus 60-luvulla kun biologisen isäni äiti kuoli, oli meininki äidin kanssa yhdessä lähteä hautajaisiin. Minulle oli jo puettu kaunis sininen, isotädin ihan vaan minulle ompelema mekko ja hiukset oli kammattu siististi, jollekin rusetille varmaan, sehän oli hienon tytön juhlakampaus niihin aikoihin. Oli aika valmistautua pysäkille linja-autoa varttumaan. Silloin iski niin sanoinkuvaamaton kipu ja kouristus etten selkääni suoraksi saanut, ei voinut olla missään asennossa eikä lähtemisestä siis tullut mitään. Äiti lähti itsekseen ja jätti minut itkemään ja kiemurtelemaan tuskissani uuden, tuskin tuntemani perheen "hoiviin". Ehkä olisin itse äitinä toiminut siinä tilanteessa toisin. Olisinko pystynyt jättämään sairaan lapsen liki tuntemattomien käsiin silloin kun äitiä olisi eniten tarvittu, edes lohduttamaan? Toisaalta, olen itse varmaan tehnyt paljon pahempaakin.

Nämä kouristukset olivat sitten seuranani koko kasvuajan aina pitkälle aikuisuuteen saakka, jolloin ne vähitelleen hellittivät. Tunsinko olevani paremmassa turvassa ikioman perheen kanssa?

Nyt on ihan selvästi joku juttu alkamassa. Uusi lehti elämässä? En tiedä, mutta muitakin oireita on ilmaantunut. Ei siis fyysisiä vaan mielessä. Kehoni on vaan niin hanakka kokemaan kaiken itsessään. Alkavatko viimeisen vuoden tapahtumat purkautua? Alanko olla toipumassa?

Piti kirjoittamani muustakin vuodenvaihteen tuomasta ikävästä, Kelan kanssa temppuilusta, ja muista instansseita joiden mielestä olen kokenut ihmeparantumisen. Voi kun olisinkin. Mutta tätä kirjoittaessani ja muistellessani taannoista yökeskustelua laillisesti vihityn kanssa ja niitä puheluja joita jouduin käymään nuoruuden ystävien kanssa kutsuessani heitä lasten Isin hautajaisiin tulvahti mieleen niin paljon muistoja etten nyt pystykään niitä ihan vielä jakamaan edes itseni kanssa, saati teidän kanssanne.

Huolletaan se tietokone nyt kuitenkin ensin.

lauantai 3. tammikuuta 2009

Tietokoneenhuoltokurssi, epilogi

Voi kuulkaa, siskot ja veljet!
Tästä tuleekin sitten erkoisen mielenkiintoinen retki. Joo, laillisesti vihitty punnertaa oman tietokoneensa kanssa tuolla olkkarin pöydällä ja ottaa vähän väliä valokuvia. Meinaa julkaista omilla sivuillaan perusteelisen tietokoneen siivousoppaan tumpeloille. Taas siellä imuri käy, varmaan menossa viimeiset pöllyt siilistä...

Tiedän että tietokoneen sisällä on ainakin siili(?), prossu (?), kovalevy(?), kiintolevy(?), poveri(?), flekti (joo se on se vehje joka pyörittää ilmaa) ja sitten siellä on epälukuinen määrä kortteja(?) ja, ja.... ja jotain niistä on juuri likoamassa...

Minuun tämä tietämys tulee nyt liittymään sillä tavoin että seuraavaksi laillisesti vihitty ilmoitti käyvänsä minun koneeni kimppuun. No se ei sinällään ole mikään katastrofi, mutta sen epäilen olevan sitten kun minun, siis MINUN?, pitää se kokonaan, taidolla ja selkeiden ohjeiden mukaan itse purkaa, puhdistaa ja koota taas ehommaksi kuin uusi ikään.

Äsken se tuli esittelemään jotain vempelettä joka oli aika pölyinen, rasvainen ja täynnä tervaa, nikotiinia ja höyheniä. Ja kysyi, mitä luulen omasta koneestani löytyvän? Johon minä tivaamaan että poltanko muka enemmän kuin sinä, häh? No, vähän on putoillut näppikselle jotain pientä... Sitä paitsi, tietokoneethan TOIMIVAT savulla, eikö? Ainakin on niin että kun koneesta pääsee savutuprahdus karkuun se ei enää pelitä, so, computer is dead?

Siispä, jos ei täältä ala kohtsillään syntyä uutta tarinaa, olen sössinyt pahasti tietsikan huollon...

torstai 1. tammikuuta 2009

Tästä se taas alkaa

Kälyni, lasten Isin nuorin sisko, lähetti tervehdyksen.

Haluan jakaa sen kanssanne.


Hei olen uusi vuosi!

Olen puhdas sivu aikojesi kirjassa.

Olen elämisen taitosi seuraava vaihtoehto.

Olen mahdollisuutesi harjoitella

elämänkoulussa viime vuonna oppimaasi.

Kaikki, mitä tavoittelit, mutta et löytänyt,

on piilotettu minuun.

Ehkä kaikki vielä

odottaa määrätietoista löytäjäänsä.

Kaikki haluamasi hyvä ja vielä saavuttamaton

on ehkä minulla.

Saatat saavuttaa sen tällä

kertaa maltilla ja keskittymällä.

Minussa voi olla kaikki unelmiesi työt,

joita et uskaltanut koettaa,

kaikki toteutumattomat toiveesi,

joita et halunnut voittaa.

Luota tänä vuonna enemmän itseesi,

niin voit ne saavuttaa.

Voin olla myös mahdollisuutesi uudistaa

suhteesi häneen, joka sanoi:

Odota, aloitan kaiken uudelleen.

Onnea ja menestystä vuodelle 2009!