torstai 31. joulukuuta 2009

Mitä ihmettä taas!!!

Uudenvuoden aatto on meidän perheessä jotenkin odotettu ja iloinen päivä. Aamusella anivarhain söimme sovelletun brittiläisen aamiaisen yhdessä. Piha oli kolattu yli kymmensenttisestä lumesta, talo lämmitetty, koneellinen pyykkiä jo kuivausrummussa ja aamu teki ulkosalla tuloaan.

Sillä aikaa kun otin vielä kolmen tunnit ettoset, oli vaatehuoneeseen rakennettu muutaman ilotulitteen lähtöteline ja talo loppuun siivottu.

Ainoa uudenvuoden trauma on kaukaa seiskytluvun alkupuolelta kun vietin Helsingin silmäklinikalla vuoden vaihteen. Siihen aikaan sillmäleikattuja makuutettiin mustat laput silmillä useita päiviä vaaterissa. Olin jo saanut luvan nousta ylös ja haahuilin pitkin sairaalaa uteliaana murkkuna. Tietenkin hiippailin myös päivystykseen. Niistä kokemuksista kammosin ilotulitusta vuosikaudet. En nytkään halua olla ammuskelun välittömässä läheisyydessä.

Eikä takuulla Espoossakaan kukaan olisi halunnut olla. Tämä nimenomaisen Sellon ammuskelu kolahti erityisesti koska se on tyttärieni "kulmakauppa" ja lapsenlapseni on niitä nuoria, jotka maleksivat vapaa-aikansa kauppakeskuksissa. Tässä tapauksessa Sellossa.

Indialandialaiset ovat saaneet pientä flunssanpoikasta, muuten siellä kuulemma menee mukavasti. Seurakuntasisar tilasi tutkimuksen hänelle määrätystä lääkkeestä. On siellä vähän erilainen meininki kuin täällä Suomessa. Pikku päänsärkyyn oli vävylleni myyty apteekissa tramalia ja seurakuntasisarelle sellaista troppia joka on vallan kielletty tässä maassa. Käskin olla juomatta viinaa ja kahvia sen kolmen päivän kuurin aikana.

Kun kaikki nyt kovasti tohisevat hiuksistaan, niistä jotka viihtyvät muualla kuin omassa päässä, ajattelin minäkin osallistua:

Tämä saalis tuli eilen saunan jälkeen.


Meillä hävi eilen tuttava tyttärineen ja mukana oli tyttären kaveri. Tapani Kansa ihastui tyttöön ihan suunnattomasti.

Jonkinlaista rauhanhierontaa on ollut ilmassa. Myös tämän aamupäivän päikkärit nukuttiin kolmestaan samassa sängyssä.

Ohhooh, kun väsyttää!
Näin voi pienelle kissalle käydä kun karhun kanssa painii lyö.
Varsinainen Karhunkaataja-Tytti!



Nyt puemme ulkotamineet päälle ja lähdemme ulos katsomaan vuoden viimeistä auringonlaskua. Toivottavasti keli pysyy kirkkaana, jotta iltainen kuunpimennys näkyisi.

Hyvää ja turvallista vuoden vaihdetta kaikille lukijoilleni!

maanantai 28. joulukuuta 2009

huhuuu?

Olen minä täällä.

Olisin ollut pitempäänkin peiton alla, lukittujen ovien takana, tukittujen ikkunoiden takana ja hatulla peitetyn piipun alla. Blondi minut täältä hätisti esiin. Syyttäkää sitä!

Elämä alkaa kuitenkin kurkistella joulunpyhien mentyä. Alkavat nämä perinnepaniikit käydä raskaammiksi vuosi vuodelta. Kesäkin oli aika hankala. Onneksi siellä oli valopilkkujakin.

Seurakuntasisar lähetti multimediapostia puhelimeen Indialandiasta. Heilutteli siinä varpaitaan riippukeinussa ja kaipaili kotiin. Kaksi viikkoa on vielä kulttuuriretkeä tähteellä. Käskin sen nauttia.

Kylläpä äippä on lihava! En meinaa millään jaksaa nostaa...

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Lumisateen jälkeen

Täällä eteläisessä Hämeessä on hyvin kaunista.

Viime yönä tuprutti sellaiset viisitoista senttiä puhdasta ja kaunista lunta. Hyvin harvinaista tähän aikaan vuodesta. Mutta tosiaankin kaunista.

Joulupaniikkini voi hyvin ja kiristyy tunti tunnilta. Ei nyt äkkiä tule mitään syytä mieleen. Se on ihan fyysistä. Haluaisin nukkua ensi vuoteen pitkälle. Niin kuin karhut. Tai siilit.

Tässä tämän vuotinen joulusinappini:


purkki Colmans'in sinappijauhetta
neljä teelusikallista maissijauhoa
hippinen suolaa
useampi hippinen sokeria (tarkoittaa syöjien maun mukaan)
valkoviinietikkaa
jokunen tippa tabascoa tai muuta tuhtia chiliseosta
jauhettua valkopippuria
rouhittua pippurisekoitusta
kermaa
rypsiöljyä
... olikohan vielä muuta?
juu, oli:
kastikekauhallinen punaviinikastiketta jota syötiin taannoin hirvipaistin kanssa

Sitten hommiin:

Maissijauhot ja tilkkanen vettä hissuksiin kiehumaan ja saostumaan kattilaan, öljy ja mausteet perään. Tästä lähtien käsi ei saa irrota sekoituslastan varresta hetkeksikään, kaiken on siis oltava käden ulottuvilla. Sinappijauho kannattaa lisätä siivilän lävitse, se paakkuuntuu muuten ikävästi. Ja taukoamatta, mutta hellästi sekoitetaan kaiken aikaa.
Nestettä lisätään tilkka kerrallaan, kunnes sinappi näyttää mieluiselta ja nenässä alkaa kutitella mukavasti. Se kerma on siis myös nestettä.

Minulta meni tähän touhuun reipas puolituntinen.
Suurimman osan valutin kuumaan lasipurkkiin, osan jätin kattilaan kinkun kuorrutusta varten.

Tein myös vihreän salaatin vettymään:

Silppusin kokonaisen amerikansalaattipään ohuen ohuiksi siivuiksi, samoin kohtalaisen kokoisen punasipulin. Keittiön seinällä roikkuvasta basilikapuskasta nyppäsin mausteeksi itse kasvatettua basilikaa, purkista viime vuotista spicy-oreganoa, rouhin valko- ja mustapippuria, hitusen suolaa ja sokeria. Jääkaappiin oli eksynyt jokunen purkillinen kapriksia. Puoli purkillista vihreitä marjoja ravistin sekaan. Pari tuhtia kermajuustoviipaletta kuutioiksi ja sokkona sekaan. Lopuksi lirutin sitä rypsiöljyä sen verran että ainekset pääsevät mehustumaan. Oikeasti kitalakeni pitää enemmän kylmäpuristetusta oliiviöljystä, mutta sitä ei nyt ollut käytettävissä.


Tämän joulun sienisalaatti on tehty herkkusienistä. Eikä edes tuoreista. Kun taannoin sitä ystäväni ravintolaa tyhjensimme, saimme runsaasti aineita mukaan. Myös suuren herkkusienipurkin.

Valutin ja silppusin niitä pyyhekumin kappaleita riittävän määrän, silppusin myös sipulin ihan pieneksi hiutaleeksi. Lisäsin tavanomaiset mausteet: suolan, rouhitun maustepippurin (kun ei ollutkaan jauhettua)valkoviinietikan ja kerman, sellaisen alasti juoksevan. Siis kerman. Muistatteko sellaisen mainoksen jossa tunnettu kapellimestari sanoo että "jos tämä saa ruuan maistumaan hyvältä, minä lupaan..." Ja sitten se kapellimestari juoksee munasillaan johtamaan sinfoniaorkesteria...?

Tänään on vielä vuorossa viime yönä paistuneen kinkun kuorrutus: kamara tiehensä, loput eilisestä sinapista pintaan, korppujauhoja perään ja hetkeksi kuumaan (ainakin kahteensataan) uuniin, jotta korppujauho ruskistuu.
Minä lisäisin vielä kokonaisia neilikoita pintaan, mutta McGyver ei niistä perusta, joten jääköön.



Jossain välissä tuumin paistaa kinkun ruiskuoressa, mutta hylkäsin sen tylsyyksissäni.

Eilen alkuehtoolla soi puhelin. Parkkaajantien tontturouva oli onnistunut jättämään itsensä lukitun ulko-oven kylmemmälle puolelle. Onneksi älysi soittaa ja onneksi oli puhelin matkassa. Lähinaapureista ei kukaan ollut kotona, eivät myöskään ne kaksi jotka oli korotettu avaimenhaltijoiksi.

Niinpä me Eila-rouvan kanssa nautimme elävän tulen lämmöstä, Tyttikissan hellyydestä (hän on kovasti tykästynyt Eila-rouvaan) ja Velhovuoren glögistä.

Joka syntyy tälleen:

Varataan iso kattila, vähintään se kolme litraa.
Täytetään se vedellä ja laitetaan puuhellan nurkalle.
Lisätään kattilaan:
kokonaisia neilikoita, kokonaisia maustepippureita, kanelitanko, peukalon kynnen kokoinen pala kuivattua chililä, siirappia (sokeria), kuuluisi siihen oikeesti vielä pomeranssinkuortakin, mutta en pidä siitä, jätin pois.

Sitten sitä lientä kutitellaan pari vuorokautta hellan nurkalla. Kun se tuoksuu vahvasti ja näyttää paksuuntuneen, se on valmista tiivistettä jota sopii lisätä mehuun tai punaviiniin.

Edit Piaf muistuttaa siitä OIKEASTA glögistä jonka ohje löytyy täältä.
Tämä äskeinen on sellainen halpis-köyhistelyversio, mutta hyvää sekin)

Me eilisehtoolla lisäsimme sen punaviiniin, kuumana tietenkin, ja nautimme ilman tykötarpeita, siis niitä manteleita ja rusinoita. Niitäkään ei ollut.
Mutta kyökki tuoksui mukavasti joululta.

Eikä tästä taida mitään joulua tulla. tämä aamupäivä on jo mennyt itkeskellessä, mikä hyvänsä on taas kelvannut syyksi. Niin kuin patterien loppuminen näppiksestä. Sekin oli olevinaan henkilökohtainen loukkaus minua kohtaan.

Mutta onhan huomenna uusi päivä. Viisas nainen oli tuo Scarlett O'Hara.

maanantai 21. joulukuuta 2009

Liskolandia proudly presents




Maailman kaunein nenu ja hurmaava suu.
Täytyy sanoa. että tytär oli oikeassa eikä liioitellut pätkääkään.


Nyt tää riitti! Lähdetään kiitämään, siis kotiin.

Jaa että tämmöinen siitä tuli... Pikkuveli kumminkin.
Iida ja Aapo.

perjantai 18. joulukuuta 2009

Joulutrauma

Joku taannoin ihmetteli joulutraumaa.

Oikeastaan tämän asian käsittely kuuluisi tuonne vainajien puolelle. Mutta kun olen siirtänyt sen luettavuuden kutsuvieraille enkä ole sinne kutsunut ketään, se ei taida olla hyvä paikka vastaukselle.

Joulu on hengellisesti minulle tärkeä aika. Kuten kaikille kristityille. Vapahtajamme syntymäjuhla.

Onnettomuudekseni joulut ovat olleet elämässäni kaikkea muuta kuin vapahtavia. Voin sormillani luetella elämäni onnelliset joulut. Eikä samaa sormea tarvitse käyttää kahta kertaa.

Lapsuuteni jouluista en paljoa muista. Joitain pelottavia joulupukkeja sieltä täältä.

Sitten kun lapsuuteni loppui, kuusivuotiaana, alkoivat todella pelottavat joulut. Koskä kyseessä oli johtajaopettajan perhe, oli joulujenkin oltava arvon mukaiset. Kaiken piti olla valmiina joulurauhan julistukseen mennessä. Yleensä ensimmäiset riidatkin oli käyty siihen mennessä. Ja ensimmäiset selkäsaunat.

Vihanpito jatkui pitkin aattoa, Väliin käytiin saunassa, luettiin jouluevankeliumi, syötiin, jaettiin lahjat ja tapeltiin. Kaikki vuoden aikana koetut vääryydet kaivettiin pöydälle. Siinä saivat osansa niin lapset kuin aikuisetkin. Sitten kun oli ne asiat hoidettu oli aika ryhtyä aattoillan rentouttavaan viettoon: koko iloinen ja onnellinen perhe kokoontui vietä iltateepöytään korttipelien tiimoilta. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa... En muuten osallistu minkäänlaiseen pelirinkiin tänäkään päivänä.

Kun lapset olivat pieniä hoitelin joulut vuorollani silleen autopilottimenetelmällä. Onneksi Anoppi I Suuri tuli usein avuksi ja otti jouluhässäkän hoitaakseen, jouluihminen kun on. Ja arvosti omaa joulupaniikkiani.

Vaikka vuosien varrella on ollut monia miellyttäviäkin joulunaikoja, ei peruskammoni ole niistä laantunut. Edelliset kuusi joulua, ennekuin McGyver minut keräsi talteensa, olivat juuri sellaisia perushelvetillisiä sessioita, joita valitettavasti on monessa perheessä. Kaikki laitetaan ja koristetaan viimoisen päälle. otetaan vähän punssia, käydään aaton hartaudessa näyttäytymässä seurapiireille, ja joinakin vuosina jo ennen kirkkoretkeä oli silloinen anoppi niin perseet olalla että parhaimmillaan oli kurat pöksyissä kirkonpenkillä. Kiusallisinta tämä oli niinä vuosina, jolloin oli "päätetty" mennä perhehartauteen, jossa pitäjän siloposket oli puunattu ja kammattu esittelykelpoisiksi.

Ja kun lopulta oli kompuroitu vainajat ja niiden kynttilät kohdilleen, alkoi se varsinainen helvetti. Kotiin (lue anoppilaan) päästyä alkoi naapurien tulva. Ja punssia tuli ja sitä juotiin kaksin käsin. Kaikki. Minäkin ensimmäisenä vuonna, kunnes tajusin jujun, ja vietin raittiina seuraavat joulut. Koska olen baarimestari ja pitoemäntä evp, lankesi luonnostaan minulle joulupöydän loihtiminen, kattaus ja sen sellainen.

Anoppi kunnon hämäläisenä maatalon emäntänä oli etukäteen tehnyt kaikki säädylle sopivat jouluherkut. Jotka olivat totisesti herkkuja. Kaikki leivinuunissa paistettuja. Kuusi haettiin entisen avomiehen kanssa omasta metsästä ajoissa muotoutumaan ja se kannettiin sisään ynnä koristeltiin, jos joku vielä siihen kykeni. Minä en sitä koskaan tehnyt, joten oli jouluja, jolloin kuusi kökötti salin nurkassa nakupellenä.

Jotenkin minua jäi harmittamaan ne joulut. Kaikki ainekset olisivat olleet kohdillaan. Tunnelmallinen toista sataa vuotias torppa. Lintujen joululyhteet. Elävät tulet pihalla ja sisällä.
Silti ne vaan vahvistivat joulukammoani.

Tässä talossa ei ole vielä mitään jouluun viittaavaa. Kynttilöitä ei lasketa, koska niitä poltetaan aina pimeänä vuodenaikana. Tai on, saapuneet joulukortit ovat vallanneet oman paikkansa.
Tähän taloon tulee vaatimaton joulu, mikäli lehteni kasööri maksaa marraskuun palkkiot ennen joulua. Jollei maksa, ei tule joulua.

Ai että miksikö en ole säästänyt joulukuun eläkkeestä joulurahaa? Siksi että kun ensin maksan ulosottoon yli kaksi ja puolisataa euroa niitä viimeisiä konkurssin jälkeisiä velkoja, sähköt, vedet, lämmityksen, netti- ja puhelinkulut, edellisen kuukauden matkat ynnä sen kuukautisen punaviinipönikkäni, ynnä käyn kuukausikaupassa (pesuaineet, vessapaperit, sulakkeet, shampoot, kissojen ja koiransafkat sun muut sellaiset kuten kuivamuonat), onkin eläkkeeni käytetty. Yleensä siihen menee juuri se neljä päivää, joiden aikana eläkkeeni tulevat. McGyver maksaa vuokran ja loput hankinnat, mihin työttömän peruspäiväraha piisaa.
Siksi en ole säästänyt joulurahaa.

Tänä vuonna minulla ei kuitenkaan ole sitä vuodenvaihteen paniikkia. Kaikki on hoidettu. Aapo kevensi Heimonpäivänä yleensä alkavaa ahdistusta. Tänään en ole pukenut päälleni. Istun koneella uimulissa ja villatakissa. Olen itkeskellyt kaiken päivää. McGyver kävi äsken halaamassa ja sanoi jo odotelleensakin joulupaniikkiani. Ja vakuutti että kaikki menee tänäkin vuonna ihan hyvin.

Koska Aapo ei ole vielä lähettänyt omia kuviaan, saatte tyytyä näihin:

Aulis Gerlander kävi sovittamassa uutta slipoveriaan. Koko oli passeli, joten virkkuukoukku käteen ja reunojen viimeistelyyn. Roosa tutkii käden jälkeä tarkoin, ja vissiin vähän kateellisenakin...

Ottotyttäreni Pikku-Jaana on kovin suosittu koirien keskuudessa.

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Pieni voitto

Ihan pieni, mutta voimaa antava.

Valtuustoryhmämme pani nuorisotila-asiassa kampoihin ja tahalliseksi osoittautunut "virhe" strategiaesityksessä korjattiin "minulle mieleisemmäksi". Kyläni nuorisotilasta ei annettu lupaa luopua, eikä myöskään koko laajan kunnan nuorisotoimintaa anneta keskittää kirkonkylälle.
Luulikohan ne vietävät oikeesti voivansa tuollaisen asian sujauttaa päätökseen ihan huomaamatta? Taitaa olla vielä tekemistä viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden suhteiden korjaamisessa....

Joku roti se olla pitää. Nih!
Työtähän se vaatii, ja rahaa. Kas kun se nuorisotila tosiaankin upposi tulvaan kuin Atlantis, eikä siitä enää kalua tule.

Mutta eroon siitä ei tämä kunta pääse, ei niin kauan kuin minussa henki pihisee! Ja pihiseekin kunnolla näillä pakkasilla.

Aapo käy ja kukkuu.

Väliin tarkkailtavana, väliin äidin kainalossa. Sokerit sillä järkäleellä heittelee, aika lähellä oli raskausmyrkytys tässäkin tapauksessa raskauden loppuvaiheessa. Raporteeraan tästä aiheesta lisää ihan kyllästymiseen asti. Kuvia tulee heti kun tulee, ei niillä ole niin kiirutta. Eihän?

Sitähän se kaikki on/ rakkautta, rakkautta vaan/

tiistai 15. joulukuuta 2009

Maailman kaunein nenä

...sijaitsee Aapon naamassa, samoin kuin hurmaava suu, josta tarvittaessa lähtee leijonan leijonan karjaisu.

Tälleen Mary kuvaili uutta perheenjäsentämme äsken puhelimessa.

Aapo on terve, ponteva poika joka parhaillaan viettää laatuaikaa äitinsä kainalossa.
Strategiset mitat ovat neljä kiloa ja viisisataakaksikymmentä grammaa sekä sentin yli puoli metriä.

Onnea Mary!
Ja onnea Aapon isälle nelkytvuotislahjasta!

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Kissa raateli eläkeläisen

UUTISIA....

Eteläinen Kanta-Häme
(toimittaja jk-v)
Läyliäisläinen eläkeläinen joutui kissan väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi tänään. Tapaus sattui noin kello 21 aikaan, kun eläkeläinen oli hiljattain palannut Kauneimmat joululaulut -tapahtumasta Lopen kirkosta.

Vakavahkoksi äitynyt tapahtumaketju alkoi kun 13 viikon ikäisen kissanpennun lelu osui 10-vuotiaan koiran tyhjän ruokakupin reunaan kissan leikkiessä. Ilmeisesti koira joko hermostui siitä, tai oli ryhtymässä kissan kanssa yhteiseen leikkiin. Pentukissan emo(-puoli) hyökkäsi ensin koiran silmille ja eläkeläisen oli pelastettava koira kiireimmän kaupalla. Kun eläkeläisrouva oli aikeissa tutkia mahdolliset vauriot äskeisen tiimellyksen jalkoihin jääneestä kissanpennusta, hyökkäsi kolminkertaiseksi tuuheutunut emokissa eläkeläisen käsivarteen kiinni sillä seurauksella että rouvan käsivarsi on syvillä naarmuilla heti kyynärpään yläpuolelta.

Kukaan ei lopultakaan loukkaantunut vakavasti, kaikkien tila on vakaa, eikä kenelläkään ole välitöntä hengenvaaraa. Ei edes sillä emokissalla. -Vielä, vertavuotava eläkeläisrouva mutisi haastateltaessa.


Tänään oli paikallisen vasemmistoliiton ylimääräinen kokous. Varapuheenjohtajamme paikkakunnaltamuuton ja eroanomuksen vuoksi valittiin uusi varapuheenjohtaja. Kerrankin sain suuni auki oikeassa kohdassa ja kiekaisin suureen ääneen esitykseni uudesta vpj:sta. Ehdotukseni hyväksyttiin. Kuten arvaatte, se en ole minä.

Kävimme myös lävitse ensi vuoden budjettiesitystä tiheällä kammalla, ja onneksi oli tehokas suurennuslasi matkassa, sekä budjetissa että seuraavan kolmen vuoden strategiassa oli piilosilla sekä ristiriitaisuuksia että suoranaisia tyhmyyksiä, jotka eivät totisesti ole omiaan kohentamaan kunnan taloudellista tilaa.

Tietenkin pohdittiin ja keskusteltiin ynnä evästettiin valtuustoryhmää nuorisotilakysymyksestä. (Katso edellinen postaus)
Olen iloinen siitä että oma ryhmäni otti asian vakavasti ynnä vakuuttui perusteluistani vaatimukselleni.

On tosi noloa, jos Lopen Ensimmäisen Nuorten Puolesta Taistelijan (v. 2003) oma puolue ei tukisi tällaista asiaa.
Klik, klik, näkyy tekstitkin

Katsotaan minkälaisella pieteetillä avaudun tästä aiheesta huomenna valtuuston jälkeen.

On näköjään tulollaan varsin työteliäs lautakunnan kokouskin tällä viikolla. Jokin on nyt oudosti. Listalla on koottuja selityksiä hallinto-oikeudelle, vastineita ja oikaisuvaatimuksia.
Rähmä.

Leenatädin kanssa mentiin vielä kokouksen jälkeen Lopen kirkkoon laulamaan kauneimpia joululauluja. Laulamassa oli myös joukko ensi vuoden konfirmoitavia. Kun pois lähtiessä jäimme seurustelemaan tuttujen seurakuntalaisten kanssa, nykäisi moni penska takinhihasta ja tervehti (oli silloin selin keskikäytävään). Toisaalta ilahduin, toisaalta koin tuskaa nuorisotilamme kohtalonhetkien tiimoilta. Ja pientä kakopauhua siitäkin, miten asian selitän kyläni kakaroille. Lopen kunnan nuorisotoimi ei ole asioistaan paljoa huudellut, meidän kylämme tilanne on vaiettu tykkänään. Vaikka paikallisläpyskässä on viikoittain kokonainen sivun nuorisopalsta.

Nyt odotan että saan laittaa pellit kiinni. Hellasta.

Odotan myös tiistaita, että saan varmistuksen siitä että sekä Mary että Aapo ovat selvinneet sektiosta onnellisesti. Ja vävyni saa ihanan 40-vuotislahjan.

Sitten menen yläkertaan McGyverin viekkuun ja seurustelemaan Kay Scarpettan kanssa.

Hyvää yötä rakkaat ystäväni, varjelkoon Herra untanne.

perjantai 11. joulukuuta 2009

... ja se vaan jatkuu

.. se synkistely.

Valopilkkujakin toki on. Ensi tiistaina näkee uusi lapsenlapseni päivänvalon. Muistattehan, Aapo on tyttärenpoikani. Joka siis sektioidaan ensi tiistaina, Heimonpäivänä. Joka muuten on Aapon isän nelkytvuotispäivä. Aika messevä synttärilahja.

Siinäpä se valo sitten olikin. Lopen kunta säästää. (mikäli näitä juttuja tunnen, tämä linkki ei kovin pitkään ole käytettävissä)

Eniten minuun sattuu Läyliäisten nuorisotilasta luopuminen. Ainoa tila. joka on viimeiset kaksitoista vuotta toiminut tauotta ilmoitettuun aikaan ja vähän muinakin aikoina. Elikkä ollut avoinna pennuille, jotka ovat kokoontumistilaa vailla olleet. Ja välittäviä aikuisia. Ja meidän kylässä niitä on paljon. Molempia. Valvojia on ollut käytettävissä, koulutettuja vapaaehtoisia, sydämessään sitoutuneita aikuisia, nuorten kanssa. Kaksitoista vuotta. Ja sitten tuli tulva. Ja mitä tekee kuntamme asianomaiset virkahenkiöt? Levittelee käsiään, tosin vain näön vuoksi. Tämä tulva iski meihin tammikuun neljäntenätoista. Silloin yöllä.

Tänään on tämä päivä. Nyt on kiinteistöhuollon mukaan paikka entrattu ja homevauriot häädetty hittoon. Mutta arvatkaapa huviksenne, voidaanko tilaa enää hyväksyä kokoontumistilaksi? Juu ei voida. Itse jo ajoissa sanoin päälliköllemme, että älä turhia kuvittele, tämä tila on mennyttä. Ja jos joku viranomainen sen vielä penskojen kokoontumistilaksi hyväksyy, minä ihan itse soitan poliisit paikalle.

Tässä taloudellisessa tilanteessa (taantumassa?) otettin ao.lautakkunnassa iloiten onnettomuutemme vastaan. Ai, mikä säästö!!! Yhtiövastike on "vain " 460 egee kuussa, pannaan tila myyntiin. Ja tätä vastiketta on siis maksettu jo kohta vuosi. Tyhjästä. Ja maksetaan ainakin toinen vuosi. Tyhjästä. Ja kyläni pennut ovat vailla kokoontumistilaa.

Kävin äsken kaupassa. Tällä kertaa penskoja oli vain neljä kimpussa. Kysyivät tietty tulevia ja pakkohan minun oli kertoa mitä viisaat päättäjämme olivat tuumineet. Olihan se kerrottu jo jopa nettiuutisissa.

Takki on tyhjä. ainakin mitä nuoriin tulee. En jaksa enää. Olen kahdesti kiskonut kyläni pennuille kokoontumistilan katastrofin partaalta, jopa alta. Eikö nyt olisi jonkun muun vuoro?
Mutta kuka siihen enää lähtee, kun kuntakin on kiskonut roposensa pois nuorisotyöstä.

Tilaisuus tekee... ja siihen tartuttiin kuin hukkuva oljenkorteen.


Ei täällä nyt muutkaan jutut ole menneet ihan toivomusten mukaan. Tämä on vaan sellaista aikaa.

Mutta huomenna vien pitäjäni aivohalvaantuneet Hauholle, Lautsiaan ihan, suorastaan helveeeeeetin kalliille joululounaalle. Toivottavasti tykkäävät, minä jouduin nöyristelemään, että sain lainatuksi sen kakskytviiseurosen. Hei miettikää: me kaikki ollaan ennen oikeaa aikaa jouduttu eläkkeelle, useat joka pelkälle kansaneläkkeelle. En käsitä miksi pitää noin kalliilla rahalla järkätä bileitä ihmisille, joilla ei ole niihin varaa, saatikka rahaa.

Sinne sitten vaan mennään.

Saattaa olla että tästä vielä iloksi muutun. Ehkä. Jonakin päivänä. Mutta ehdottomasti vasta joulun jälkeen. Aikaisintaan. Kun minulla on se joulutrauma.

OLKAA KUULKAA KILTISTI JA KIITTÄKÄÄ SAAMASTANNE, OLIPA SE MITÄ HYVÄNSÄ.

tiistai 8. joulukuuta 2009

Jonkilaista synkistelyä

Tässä tuijottelin pitkään tyhjään tekstiruutua.

Väliin kävin laittamassa musiikkia olohuoneen tietsikalta ja tappelen vallitsevan matalapaineen kanssa. Vietävän hella ei tahdo syttyä iltapäivän lämmitykseen. Maito muuttui aamukahvilla kuutioiksi mukiin, vaikka eräpäivä oli vasta tulossa. Siis sen maidon.

Puolipökerryksissä viimeistelin tämän viikon toisen jutun ja lähetin sen tarkastettavaksi. Muut laitoin jo eilen painoon. Taitaa olla parasta pitää taukoa tuossa senttaamisessa. Pakko tunnustaa että se on sittenkin liian raskasta minulle. Viime aikoina on ollut sellaisia valmistelua ja tutkimista vaativia keikkoja. Kolmekin päivää viikossa vetää voimat ihan piippuun ja loppuaika kuluu ihmetellessä. En enää jaksa täällä kotona tehdä mitään. Maalipyttykin on haikaillut perääni jo viikkotolkulla. En vaan ole jaksanut. Minusta vaan ei ole säännölliseen työhön.

Nyt sentään syttyi hellan pesä.

Viime lauantaina olin ensi kertaa eläessäni Vapaa-ajattelijoiden tuhkansirottelussa. En ollut etukäteen asiaa silleen ajatellutkaan, erityisesti. Tilaisuus oli kaunis. Harras ja juhlallinen. Vailla ylisanoja. Vainaja ja omaisten ikävä sekä jäähyväiset olivat pääosassa. Ystäväni , tai oikeammin ystäväni puoliso, leijaili rajatulle kanervikolle, luontoon. Muistamiskukat ja kynttilät laskettiin kivipaadelle tervehdysten kera. Tilaisuus oli rehellinen, vilpitön. Jotenkin elävä.

Parasta tässä oli se että perhe noudatti tarkoin vainajan tahtoa. Vapaa-ajattelijoiden sivuilla painotetaan että jäsenyys on tahdon ilmaisu. Hannu-vainaa ei tietääkseni ollut vapaa-ajattelijoiden jäsen, mutta eipä ollut minkään uskonnollisen yhteisönkään. Hänen oma, ääneen lausuttu tahtonsa oli jo pitkään tulla sitten joskus haudatuksi Karkkilan hautuumaalle.

Kotimatkalla kyydissämme kulkenut varttunut rouva, uskonnollinen ja uskova, pohti ääneen kokemusta ja tuumi että saakohan silleen haudata luterilaisiakin? Että eihän tuo mikään synti ollut, raamatussakin sanotaan että "maasta sinä olet tullut/maaksi sinä olet jälleen tuleva". Vakuutimme kuskin kanssa että kyllä tämä tapa on mahdollista myös omassa seurakunnassa. Siitä pitää vaan muistaa puhua lapsille, että osaavat asian oikein hoitaa.

McGyverin kanssa asiasta puhuttiin myös pitkään. Olemme molemmat ilmaisseet tahtomme hautauksen suhteen. Tahdot eivät ihan käy yksiin, jos menehdymme yhtaikaa, joutuvat lapsemme järjestämään kahdet hautajaiset, mikäli haluavat tahtojamme kunnioittaa.

Olisko kevennykseksi yksi Tytti-kuva hyvä?


Tällä neidillä on minusta erikoisen kaunis nenu.

perjantai 4. joulukuuta 2009

Sianporsaiden Itsenäisyysvastaanotto

Muistatteko tämän?

Tänään oli taas se päivä vuodesta.

Tällä kertaa vastaanotto pidettiin kirkolla, siellä Kuntalassa. Ainoassa tällä hetkellä avoinna olevassa nuorisotilassa kunnassamme. Kävin siellä jo aamupäivästä. Hakemassa eilen unohtamani puhelimen ja viemässä Suomen lipun iltaa varten.

Ennen avaamista olivat nuoriso-ohjaajamme ja Harppi-Pia ( Hausjärven-Riihimäen-Lopen projekti-ihme) koristaneet tilan sinivalkoiseksi, kattaneet juhlaboolin ja hienostuneet cocktailtikut ynnä muut asiaan kuuluvat vermeet. -liäisten osasto saapui taas omalla bussilla paikalle. Mummin kanssa. Ai että minä rakastan kylämme kakaroita!! Oikeesti. Ja vähän vielä kotimatkallammekin.

Tila oli kaunis ja omat pentuni tykkäsivät. Onhan tämäkin perinne meiltä lähtöisin. Siis tässä kunnassa. Tosin mutisivat oman tilan puuttumisesta taas kerran. Eivätkä suotta.

Ilta alkoi siis kuudelta. Ei maljoja. Ei puhetta. Ei Maamme-laulua. Ainoastaan suunnaton hyöky kakaroita suoraan pöydän kimppuun: RUOKAAAAA!!!

Nuoriso-ohjaaja oli suunnitellut laittavansa toisen kattauksen Salkkareiden jälkeen. Esitin epäilykseni sen kannattavuudesta. Nääs kävi silleen, että jo ennen viikon viimeistä höpöhöpöä oli pakko laittaa valot ja hakea kaapista urakkaharjat, jotta saatiin tila siivotuksi. Vartin kuluttua olikin jo lattia näkyvissä. Ja kaikki sipsit, kermatuulihatut, Suomi-konvehdit, boolit ja, ja, ja... jätesäkissä. Salkkareiden jälkeen sama juttu uudestaan.

Puoli yhdeksään mennessä oli rikottu viisi tuolia ja poikien vessan ovi. Tässä vaiheessa kainosti ehdotin tilan sulkemista ynnä syyskauden päättämistä tähän paikkaan. Puhelimitse saatu vahvistus esimieheltä ratkaisi asian. Varttia vaille yhdeksältä paikka oli tyhjä. Varttia yli yhdeksän parkkeerattiin raivaustraktori ja aikuiset poistuivat. Palkolliset kysyivät vielä lähtiessään että uskallanko jäädä yksin odottamaan bussia, jonka oli määrä saapua vasta kymmeneltä. Uskallanko? Minä? Nuorteni kanssa? Käskin naisten painua koteihinsa, eihän minulla ole mitään hätää pentujeni kanssa.

Niin me muksujen kanssa tutisimme kosteassa pikkupakkasessa kolme varttia ja ruodimme illan tapahtumia.
- Miksei me voida saada Läykkään takaisin omaa tilaa? Oltais voitu pitää omat juhlat.
- Onks tänä vuonna taas puurojuhlat?
- Ei ole.
- Miksei?
- Kun ei ole tilaa ja Kuntalaa ei enää avata tänä vuonna.
- Voi perse!
- Niinpä. Voi perse.
- Meill ei oo koskaan ollu tämmöstä.
- Ei ole, ei.
-Eksä Mummi voi tehdä mitään?
- En.

- Ja nyt bussiin joka sorkka!!

Vähän olivat vaisuja kotimatkalla. Moni halusi ennakkosuunnitelmistaan poiketen jäädä jo kotipysäkillään pois. Oli mennyt maku illasta. Minullakin oli paha olo.

Totuuden nimessä on sanottava että omanikin (osa) osallistuivat riekkumiseen ja sotkemiseen.
Niitä kyllä hävetti. Pyytelivät minulta anteeksi. En voinut anteeksiantoa luvata. Itseään vastaan olivat rikkoneet.

Nyt istun taas unetonna punaviinin kanssa. En halua mennä yläkertaan. En halua tämän illan jälkeen heti mennä pyörimään sänkyyn. En kuitenkaan saa unta. Olen yliväsynyt. Ja se osaltaan johtuu siitä että sössin taas lääkkeeni ja sain ne vasta tänään apteekista. Kestää taas jonkun päivän että tilanne tasaantuu.

Huomenna on sen perheystävän tuhkan sirottelu. Sen joka menehtyi kotiinsa tulipalossa. Leski tarvitsee kuulemma läsnäoloani. Minähän jaksan senkin.

Sinne menen kovassa krapulassa. En nyt jaksa olla ryhdikäs. Herra varmaan antaa sen minulle anteeksi.

Edit Piaf halusi laittaa vielä tämän näkyville:

Heitä murheesi Herran huomaan,

hän pitää sinusta huolen,

ei hän salli vanhurskaan ikinä horjua.

Ps. 55:22 (KR33/38)

Miten taas sattuikin kohdilleen...

torstai 3. joulukuuta 2009

Vertaistoimintaa

Tunnustan olleeni ihan tahallaan hiljaa. Myös tekstillisesti. Oli ihan pakko ottaa perusnollaus. Ei sellaista perseet-olalle-nollausta, vaan ihan oikea, pitäkää kiireenne ja maailmanne-nollaus.

Pari päivää kuulkaa riitti ja teki ihan ihmeitä. Kotona tili tehdyksi kaikenlaista pientä, kivaa ja hyödyllistäkin. Tänään vielä varmemmaksi vakuudeksi unohdin puhelimeni. Enkä tietenkään kotiin, vaan maailmalle.

Mutta eipä hätiä mitiä. Huomisen (perjantain) marssijärjestys vaan uusiksi het aamusesta ja pääsee hoitamaan työt kohilleen.

Tänään oli toinen päävikaisten kerhoilta täällä Lopella. Paikalle paukahti kaksi uutta ihmistä. Toinen oli jo sähkärillä ilmoittautunut, toinen tuli ihan itsekseen ja omin nokin. Ihana juttu.

Muutenkin tämä perustamani kerho käynnistyi odottamattoman kivuttomasti. Porukka on aktiivista ja innostunutta. Kovasti ovat myös ihastuksissaan omasta vaikutusmahdollisuudestaan toimintamme suhteen. Oma-aloitteisiakin ovat. Tehtiin karkea toimintasuunnitelma kevätk
audeksi. Minun mielestäni hyvinkin tarkoituksenmukainen ja järkevä.

Olen vihdoinkin päässyt oikeaan vertaisryhmään!!!

Ettekä ihan kotvaan pääse irtautumaan Tytistä. Tässä mallikasta laatuaikaa.

Tänä aamuna oli pikkukatti kateissa. Ei inahtanut, ei tullut edes ruokapussin ja -purkin kolistelulla näkyviin. Alkoi olla ihmisillä huoli. Oliko pikkuinen livahtanut ulos pakkaseen?
Eipä ollut. Oli ottanut vissiin nokkiinsa Roosan ja Onervan kähistelystä ja kiivennyt yläkertaan ynnä piiloutunut vihonviimeiseen nurkkaan sängyn sokkelin ja seinän väliin.

Koko etsinnän ajan Onsku kyräili kaljuksi ajeltua koiraa valmiina käymään mitättömimmästä vihjeestä silmille.

Mitäs muuta?
Juu laitoin uuden viinin käymään. Eihän se jouluksi tietenkään valmistu, mutta onpahan taas sekin tehty. Mustaherukkaa, mustikkaa, sitruuna, rusinoita ja kaksi kiiviä. Väitän että siitä tulee taas makoisaa.

Vaikka kello siirtyi juur huomisen puolelle, en jotenkin nyt malta mennä maate. Päässä pyörii se ällistyttävän onnistunut ja meille kaikille antoisa kerhoilta, muokkausvaiheessa oleva yritysjuttu ja niistä seurannut ylikierroksilla kulkeva tila.

Jatkan siis mahjongin peluuta ja Egotripin, Sir Elwoodin ja Aknestikin kuuntelemista yhdessä punaviinin ja koiran kanssa. Ne hirvittävät petoeläimet ovat linnoittautuneet McGyverin kanssa yläkertaan. Minun sängyssäni ei ole tilaa.

Ja aamulla kun herään, saan toivottavasti taas kiittää Herraa uudesta päivästä.

tiistai 1. joulukuuta 2009

Joulukalenteri

Nyt on siis joulukuu.

Aika avata kalenterin ensimmäinen luukku. Tosin ostamassamme partiolaisten kalenterissa adventin ajanlasku alkoi jo sunnuntaina, 29. marraskuuta. Tarkkoja poikia.

Alunperin oli meininki tämän vuoden joulun alla vaeltaa Jordaniassa Mooseksen jalanjäljissä, mutta tunnustan olevani kovin väsynyt enkä mitenkään jaksa koota sitä tarinaa.

Lohdutukseksi muistutan viime vuotisesta retkestämme. Vaelsin sen juuri äsken uudelleen. Patongin innoittamana. Kulkekaa kuulkaa taas kanssani se matka. Liskolandiaan on eksynyt aika paljon uusia lukijoita, joille tahtoisin tuoda palasen autenttista joulun odotuksen tunnelmaa.

Kas tässä:

Eiköhän näillä eväillä taas pärjätä hyvän matkaa eteenpäin.