Ei vaan, nyt on kiiruusti hörpättävä kahvit, puettava päälle ja mentävä!Heippa!
yleistä ihmettelyä elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, globaalisti ja paikallisesti
Kauan, kauan aikaa sitten, silloin kun ei vielä ollut autoja eikä junia eikä lentokoneita, vaelsi pieni joukko perheitä kohti etelää. Matka taittui jalkaisin, isät ja isommat pojat ja miehet kantoivat kontissaan vähiä tarvekaluja tulevaisuuden varalle. - Eihän elämiseen niin kovin paljoa tarvittu: metsästysaseet, vähän taloustarvikkeita ja paljon turkiksia kauppatavaraksi. Myös äidit ja muut naiset kantoivat osansa ja huolehtivat lapsista, joista pienimmät oli kiedottu turkiksista tehtyyn pussiin kuin repuksi äitinsä selkään.
Matkaa taitettiin siihen aikaan aina talvisin, kun maa oli jäässä oli niin paljon helpompaa ylittää reitin varrella olevat vedet ja raskaimmat tarpeet saatettiin vetää nahasta ja kepeistä tehdyissä ahkioissa lunta pitkin. Vähän isommat lapset juoksentelivat rinnalla ja huiskivat varvuilla piskuista karjaa pysymään matkassa mukana ja estäen elukoita karkailemasta omille teilleen. Jos ne olisivat päässeet karkuun olisi hätä ollut varmasti suuri, mistä silloin olisi saatu maitoa pikkuisille?
- Äiti, minä en jaksa enää kävellä!
- Ei tarvitse enää pitkään, huusi joukkoa johtava iso mies kaukaa edestä, tuon seuraavan mäen takana näyttää olevan sopiva levähdyspaikka, jäädään sinne yöksi. Aamulla on sitten vähän mukavampi herätä, kun aurinko paistaa meihin ja lämmittää, loivempi rinne on suoraan etelään.
Kuinka ollakaan, paikka miellytti vaeltajia niin kovin, että siihen jäätiinkin odottamaan pian koittavaa kevättä. Jo siihen aikaan lapset osasivat nauttia vauhdista ja jännityksestä, sitähän oli tarjolla runsain mitoin: pitkät etelärinteet antoivat vauhtia mäenlaskulle ja pitkä pysähdys salli lapsille aikaa loputtomiin tutkimusretkiin ympäristössä. Aikaa kului ja lasten tutkimusretket laajenivat. Eräänä päivänä muutama poika, ja pari tyttöäkin, juoksi innoissaan huutaen vaeltajien joukkoa johtavan ison miehen luokse.
- Hei, me löydettiin tuolta vähän matkan päästä sellainen väylä, jossa kulki ihmisiä ihan eri suuntaan kuin me silloin talvella! Lapset touhusivat hengästyneinä.
No, asiaahan lähdettiin oitis isommalla porukalla tutkimaan ja tottahan lapset puhuivat: kyllä! Vähän matkan päässä oli totisesti ahkerasti tallattu kulkutie, joka selvästi johti länteen. Huomattiin, että tilapäiseksi leiriksi valittu etelärinne olikin osunut varsin oikeaan. Lumi oli jo ehtinyt sulaa monin paikoin ja paljastuva maaperä näytti sangen hedelmälliseltä. Yksissä tuumin päätettiin asettua pysyvästi paikoilleen. Läntinen kulkuväylä takasi kaupankäynnin ja vaeltajien lapsetkin näyttivät viihtyvän uusissa maisemissa.
Aikaa kului, väki vaurastui, alkoi syntyä taloryppäitä, elämä vakiintui. Seutu kasvoi kyläksi ja aikanaan se merkittiin kirjoihin ja kansiin ja ihan kartalle asti.
Tuohon aikaan puhuttiin vielä paljon vanhaa suomea, joka meistä tänään tuntuu aika hassulta. Tuntemamme vaeltajien joukko oli matkannut kauas kotoaan ja tarponut vaikean matkan päästäkseen suotuisille asuinalueille.
Näin syntyi Läyliäinen.
©jaana karmala 2007
