keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Syyssonaatti

Perjantaina saa ensi-iltansa Suomen kansallisoopperassa  Syyssonaatti. Itseasiassa kyseessä on kantaesitys.
Tälleen säveltäjä sitä luonnehtii:

”Höstsonaten on monitasoinen ja vahva ihmissuhdedraama, jossa päähenkilöt kohtaavat yön pimeinä tunteina ja joutuvat punnitsemaan valintojaan ja niiden seurauksia. Oopperan pohjavire on ikuinen aihe: anteeksiantaminen ja toisen ihmisen hyväksyminen. Jo sävellysprosessin alkuvaiheessa tuntui siltä kuin tarina ja sen henkilöhahmot olisivat vain odottaneet minua mielen varjoissa. Oopperan musiikilliset vuorovesimaiset vyöryt ovat sävellystyön edetessä vetäneet minut poikkeuksellisen syvälle maailmoihinsa.”
– säveltäjä Sebastian Fagerlund



 Minua tämä uutinen puistattaa. Minua puistatti muinoin elokuvan katsominen, vaikka Ingrid Bergman ja Liv Ullman olivat ainoat mahdolliset näyttelijät nuo roolit viemään kunnialla maaliin. Itse Ingvar Bergmanin ohjaus sai ihon kananlihalle.Minua puistatti se totuus jonka elokuvan myötä läjähti päin kasvoja.

Olin vuonna 1978 nuori äiti rakentamassa traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden olemattomalta pohjalta perhettä, tasapainoista, rakkauden voimalla kasvavaa perhettä. Toinen lapseni oli kohta  aikeissa syntyä.

Syyssonaatti ravisteli minua senkin vuoksi että (vaikka en suostunut vielä silloin asiaa ymmärtämään) oman äitini kasvot olivat valkokankaalla vahvasti esillä. Kaikkine puolusteluineen. En suostunut ymmärtämään vielä silloin että äitini ei kyennyt, vai eikö edes halunnut? - kommunikoida tyttärensä kanssa muutoin kuin eufemismein. Mitä muuta nuoren aikuisen tyttären vieminen Syyssonaatin esitykseen muka oli? Kuin eufemismi? Samaa jeesustelua oli Richard Bachin Lokki Joonatan jonka äitini oikein siirappisella omistuskirjoituksella minulle antoi.

Kumpikaan noista ylväistä teoista ei koskaan onnistunut lähentämään meitä toisiinsa. Näin myöhemmin olen tuuminut syyksi sen että puhuimme niin raa'asti eri kieltä. Arvomme poikkesivat toisistaan ja väliimme rakentui sitä syvempi railo mitä vanhemmaksi tulin. Äitini toimi omien halujensa ja tavoitteidensa ohjaamana, ei hänen maailmaansa kuulunut toisen mielipide, tarpeet, halut.

Syyssonaatin ensi perjantainen kantaesitys repäisi nämä tunnot, nämä litteäksi poljetut väärinymmärryksen ja väärin kohtelun kokemukset pintaan. Liian myöhään. Me emme enää valvo yhteistä yötä kynttilänvalossa, emmekä varsinkaan punaviinin voimalla selvittelemässä välejämme. Hän on jo ylittänyt sen iän jolloin kannattaa edes yrittää. Eivätkä hänen sairautensa edesauta asiaa yhtään. En kertakaikkiaan kykene murskaamaan hänen kuvitelmiaan  aina oikeassa olevasta, muuta rahvasta ylemmästä olennosta.

Meidän syyssonaattimme on toisenlainen. Me menemme molemmat hautaan Omine käsityksinemme äidin ja tyttären keskinäisestä suhteesta. Rikkinäisinä, luulen.



Voi olla että katson esityksen Teemalta tuolloin 23.9. Tai kuuntelen.
Katsotaan onko minulla aikaa repiä itseni verille juur tuolloin.

http://oopperabaletti.fi/ohjelmisto/hostsonaten-syyssonaatti/?gclid=EAIaIQobChMI4tavq9-Q1gIVDmcZCh0w_g-EEAAYASAAEgIXePD_BwE

maanantai 14. elokuuta 2017

Menneitä, niin tärkeitä menneitä

Voi hyvän tähen sittenkin!

Johduimme Facebookissa tän... eiku eilen ystäväni kanssa keskusteluun yhden blogialustan toiminasta ja kuis olikaan, moni meistä muinoin pseudona bloganneista löysikin ilmielävät ihmiset nimimerkkien takaa.

Alkaako tästä nuorennusleikkaus? Saammeko maan mahtavimman ystäväringin takaisin blogistaniaan?
Sepä olisi kyllä aika kiva.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Mitä ihmettä?

Kun  yhdeksän vuoden kuluttua halvaantumisestani palasin poliittiseen elämään sain monen monta lähimmäistä syvälle järkytyksen syövereihin. Miten sä Vasemmistoliittoon? Oletko nyt varmasti harkinnut? Miksi et tule meille, me voitais tarjota sulle...? Ai kauheeta!

Mihin muualle olisin voinut?

Kun kaksivuotiaana (tarinan mukaan) rakensimme naapurin Liisan kanssa linnunpesiä minä laitoin omani maahan, Liisa puuhun, minne linnunpesät kuuluvatkin. Miksi minä sitten maahan? No siksi että poikaset eivät satuttaisi itseään jos putoavat pesästä.

Kun kansakoulun hiihtokisoissa hävisin kuin torakka se johtui siitä että perässäni hiihtänyt oppilas (en edes muista oliko tyttö vai poika, saati kuka se oli) kaatui ryskyen takanani, käännyin katsomaan  valmiina auttamaan. Hän pääsi ylös ja ohitseni.

Kun niin ikään kansakouluaikoina  kulttuurikilpailussa voitin oman kouluni ja koulupiirini ensimmäisen sijan minut lähetettiin Tapiolaan käskystä piirtämään loppukilpailuun. Aiheeksi luettiin japanilainen tarina kirsikkapuistosta kirsikankukkien aikaan. Minut diskattiin. Koska mun maalaukseni kirsikkapuussa ei ollut lehtiä. Vaikka tarinassa nimenomaan kerrottiin kirsikkapuiden kauneudesta pelkkiin kukkiin sonnustautuneena.

Eikös tässä ole selitystä riittämiin?

Oikeudenmukaisuus, heikommasta, ylipäätään apua tarvitsevasta lähimmäisestä huolehtiminen, sorron ja epäoikeudenmukaisuuden vastustaminen taistellen arvojeni mukaisesti.

Vasemmistoliitto antoi minulle kodin pitkän poliittisen orpouden jälkeen. Olen saanut ääneni, sekä oman ääneni että vertaisteni äänen kuuluville ja jopa parannetuksi ajamiani asioita.

Sitä minulle on poliittinen koti, sitä kotia minä puolustan lähimmäisteni eduksi. Sydän avoinna ja korvat höröllään. Ovatpa sukurasitteena saamani suuret korvat saaneet arvoisensa tehtävän.




Tässä Satakunnan Vasemmistoliiton piirikokouspuhettani pitämässä viime eduskuntavaalien jälkeen, kun maailmamme otti loikka-askeleet kohti sääty-yhteiskuntaa ja radikaalia taantumusta.