lauantai 18. helmikuuta 2017

Mitä ihmettä?

Kun  yhdeksän vuoden kuluttua halvaantumisestani palasin poliittiseen elämään sain monen monta lähimmäistä syvälle järkytyksen syövereihin. Miten sä Vasemmistoliittoon? Oletko nyt varmasti harkinnut? Miksi et tule meille, me voitais tarjota sulle...? Ai kauheeta!

Mihin muualle olisin voinut?

Kun kaksivuotiaana (tarinan mukaan) rakensimme naapurin Liisan kanssa linnunpesiä minä laitoin omani maahan, Liisa puuhun, minne linnunpesät kuuluvatkin. Miksi minä sitten maahan? No siksi että poikaset eivät satuttaisi itseään jos putoavat pesästä.

Kun kansakoulun hiihtokisoissa hävisin kuin torakka se johtui siitä että perässäni hiihtänyt oppilas (en edes muista oliko tyttö vai poika, saati kuka se oli) kaatui ryskyen takanani, käännyin katsomaan  valmiina auttamaan. Hän pääsi ylös ja ohitseni.

Kun niin ikään kansakouluaikoina  kulttuurikilpailussa voitin oman kouluni ja koulupiirini ensimmäisen sijan minut lähetettiin Tapiolaan käskystä piirtämään loppukilpailuun. Aiheeksi luettiin japanilainen tarina kirsikkapuistosta kirsikankukkien aikaan. Minut diskattiin. Koska mun maalaukseni kirsikkapuussa ei ollut lehtiä. Vaikka tarinassa nimenomaan kerrottiin kirsikkapuiden kauneudesta pelkkiin kukkiin sonnustautuneena.

Eikös tässä ole selitystä riittämiin?

Oikeudenmukaisuus, heikommasta, ylipäätään apua tarvitsevasta lähimmäisestä huolehtiminen, sorron ja epäoikeudenmukaisuuden vastustaminen taistellen arvojeni mukaisesti.

Vasemmistoliitto antoi minulle kodin pitkän poliittisen orpouden jälkeen. Olen saanut ääneni, sekä oman ääneni että vertaisteni äänen kuuluville ja jopa parannetuksi ajamiani asioita.

Sitä minulle on poliittinen koti, sitä kotia minä puolustan lähimmäisteni eduksi. Sydän avoinna ja korvat höröllään. Ovatpa sukurasitteena saamani suuret korvat saaneet arvoisensa tehtävän.




Tässä Satakunnan Vasemmistoliiton piirikokouspuhettani pitämässä viime eduskuntavaalien jälkeen, kun maailmamme otti loikka-askeleet kohti sääty-yhteiskuntaa ja radikaalia taantumusta.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Neiti kevät, tule jo!

Mun on vielä ihan älyttömän vaikea liikkua tuolla jään ja lumen peittämässä maastossa, tai edes pihalla. Se sattuu. Se sattuu siksi että töpöttelen varovasti kaatumista peljäten ja leikkauksen jäljiltä vielä arat vatsalihakset huutavat hädissään hoosiannaa ja muita perkeleitä avukseen.

Kyllä mä kaipaan Neiti Kevättä muutenkin. Viherkasvit ovat aloittaneet kasvukautensa täällä sisätiloissa ja juurtumassa olevat tapaukset kaipaavat istutusta. Tietenkin mä myös kiusaan itseäni kevät- ja kesäkuvilla puutarhastani.

Kotiluolan ulkopuolella, siis ihmisten ilmoilla liikkuminen on vielä muodikkaasti haasteellista, koska niitä vietävän siviilirytkyjä ei kaikin osin vielä voi pukea ylle. Niinku esim, kalsareita.

Mutta nämä rajoitukset on tällä viikolla heitettävä nurkkaan, maailmahan pysähtyy paikoilleen ja lakkaa pyörimästä jos justiinsa Liskonainen ei porhalla pariin konklaaviin, vaatetettuna tai ilman.
(kai maar pikkuisen sarkasmin tästä ymmärsit?)

Tämä päivä on siis kulunut tykkänään työhuoneen ääressä tietokoneen näyttöä tapittaen ynnä kovasti naputellen.

Mtä tuohon kevääseen tulee, se on selvästi rakentumassa. Katsokaapa vain:

Edit Piaf: Älkää katsokokaan, ei nyt suostu liittämään mitään kuvia tähän.
Liskonainen palaa tuonnempana. Pah.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Jos edes puolivuosittain...

Tammikuun 15. Edellisen kerran tapasimme kesäkuun viides.

Ensin henkilökohtaiset.
Viime jouluna perheeseemme ei tullut uutta jäsentä. Entiset voivat vallan mainiosti. Jopa Albert Järvinen, sopraano. Hänestä tuli pitkällisen puurtamisen, hellyyden, rakkauden ja määrätietoisuuden myötä kissa.

Luojamme jatkaa koetteluaan, kun sen on näemmä hyväksi havainnut pitääkseen lapsensa kurissa ja nuhteessa.

Se reilun vuoden takainen verisuonileikkaus vaati uutta huomiota kasvattaen liitoskohtaan a) tukoksen, b) kohtalaisen kookkaan aneurysman. Vaan tällä kertaa kaikki sujui kuin suoraan ohjekirjasta, vaikka elimistöni ei ole koskaan asettelultaan mitään manuaaleja noudattanut. Siis vähän lisää goretexia, liimaa ja paikkoja ja taas on Liskonainaen entistä ehompi, kunhan näistä paranemiskivuista tokenee. Ja kuntoutuu yli kahden kuukauden sairasvuoteuden jäljiltä.

Mikä tekeekin elämän taas jännittäväksi.

Helmikuun viimeisenä päivänä on jätettävä kuntavaalien ehdokaslistat keskusvaalilautakunnalle. Niissä listoissa pitäisi lukeman myös Liskiksen nimi.
Tosiasiahan on nyt sellainen että en mitenkään ole siihen mennessä toipunut.
Vaaliohjelmani on ollut valmiina jo pitkään ja henkisesti olen valmis taistoon antamaan osaamiseni yhdenvertaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja kuntalaisten hyvinvoinnin turvaamiseksi tasapuolisesti.

Tärkeimpinä asioina näen soten etenemisen.

En pidä hallituksen yhtiöittämisvimmasta. En pidä virheellisen/vajavaisen tiedon syöttämisestä äänestäjille. Missään kysymyksessä, mutta kaikkein vähiten tässä sote -asiassa.

Mutta koska kuntoni ei ihan vielä ole iskukssa päätän uhoamiseni tällä kertaa tähän ja jatkan kuntoutumistani. Mutta minä palaan!

Perinteiden mukaisesti loppukevennys joka ei mitenkään liity mihinkään:


 Ollessani tossa joulukuun puolimatkassa hakemassa lisää virtaa Satakunnan keskussairaalan petissä (ei siis vielä leikkausreissu ollut kyseessä) saimme uuden pihalemmikin. Cotihiiri Calevi kävi tankkaamassa Nellyn epäilevän valvonnan alla.

 Cotihiiri Calevi jouluaterialla



 Joulubanaanini ja toinen joulukoristeistani.