Jos olen ihan hiljaa...

... niin mami ei huomaa mitään ja ottaa mut mukaan.

Ei vaan, nyt on kiiruusti hörpättävä kahvit, puettava päälle ja mentävä!
Heippa!

Ajan kuluksi

Nyt ei taas nappaa kirjoittaa eikä varsinkaan kertoa mitään. Kun ei ole mitään varsin kerrottavaa. Ja kaikki ovat jo kokeneet erilaisia tauteja erilaisin oirein. Mitä turhia lisätä enää suolaa soppaan.

Olen koko viikonlopun koulutuksessa ja ajattelin että voisitte viihdyttää itseänne sillä välin tällä:

Tämä on satu joka kertoo yhden version kylän synnystä. Kotikyläni täytti pari vuotta sitten 222 vuotta. Tämän sadun kirjoitin innoitukseksi koululaisillemme, jotka ovat jo kohta kaksikymmentä vuotta kuvittaneet kylälehtemme.

Kauan, kauan aikaa sitten, silloin kun ei vielä ollut autoja eikä junia eikä lentokoneita, vaelsi pieni joukko perheitä kohti etelää. Matka taittui jalkaisin, isät ja isommat pojat ja miehet kantoivat kontissaan vähiä tarvekaluja tulevaisuuden varalle. - Eihän elämiseen niin kovin paljoa tarvittu: metsästysaseet, vähän taloustarvikkeita ja paljon turkiksia kauppatavaraksi. Myös äidit ja muut naiset kantoivat osansa ja huolehtivat lapsista, joista pienimmät oli kiedottu turkiksista tehtyyn pussiin kuin repuksi äitinsä selkään.

Matkaa taitettiin siihen aikaan aina talvisin, kun maa oli jäässä oli niin paljon helpompaa ylittää reitin varrella olevat vedet ja raskaimmat tarpeet saatettiin vetää nahasta ja kepeistä tehdyissä ahkioissa lunta pitkin. Vähän isommat lapset juoksentelivat rinnalla ja huiskivat varvuilla piskuista karjaa pysymään matkassa mukana ja estäen elukoita karkailemasta omille teilleen. Jos ne olisivat päässeet karkuun olisi hätä ollut varmasti suuri, mistä silloin olisi saatu maitoa pikkuisille?

- Äiti, minä en jaksa enää kävellä!

- Ei tarvitse enää pitkään, huusi joukkoa johtava iso mies kaukaa edestä, tuon seuraavan mäen takana näyttää olevan sopiva levähdyspaikka, jäädään sinne yöksi. Aamulla on sitten vähän mukavampi herätä, kun aurinko paistaa meihin ja lämmittää, loivempi rinne on suoraan etelään.

Kuinka ollakaan, paikka miellytti vaeltajia niin kovin, että siihen jäätiinkin odottamaan pian koittavaa kevättä. Jo siihen aikaan lapset osasivat nauttia vauhdista ja jännityksestä, sitähän oli tarjolla runsain mitoin: pitkät etelärinteet antoivat vauhtia mäenlaskulle ja pitkä pysähdys salli lapsille aikaa loputtomiin tutkimusretkiin ympäristössä. Aikaa kului ja lasten tutkimusretket laajenivat. Eräänä päivänä muutama poika, ja pari tyttöäkin, juoksi innoissaan huutaen vaeltajien joukkoa johtavan ison miehen luokse.

- Hei, me löydettiin tuolta vähän matkan päästä sellainen väylä, jossa kulki ihmisiä ihan eri suuntaan kuin me silloin talvella! Lapset touhusivat hengästyneinä.

No, asiaahan lähdettiin oitis isommalla porukalla tutkimaan ja tottahan lapset puhuivat: kyllä! Vähän matkan päässä oli totisesti ahkerasti tallattu kulkutie, joka selvästi johti länteen. Huomattiin, että tilapäiseksi leiriksi valittu etelärinne olikin osunut varsin oikeaan. Lumi oli jo ehtinyt sulaa monin paikoin ja paljastuva maaperä näytti sangen hedelmälliseltä. Yksissä tuumin päätettiin asettua pysyvästi paikoilleen. Läntinen kulkuväylä takasi kaupankäynnin ja vaeltajien lapsetkin näyttivät viihtyvän uusissa maisemissa.

Aikaa kului, väki vaurastui, alkoi syntyä taloryppäitä, elämä vakiintui. Seutu kasvoi kyläksi ja aikanaan se merkittiin kirjoihin ja kansiin ja ihan kartalle asti.

Tuohon aikaan puhuttiin vielä paljon vanhaa suomea, joka meistä tänään tuntuu aika hassulta. Tuntemamme vaeltajien joukko oli matkannut kauas kotoaan ja tarponut vaikean matkan päästäkseen suotuisille asuinalueille.

Näin syntyi Läyliäinen.

©jaana karmala 2007

Ihan pikkasen pihalla

Kirjoitin vastoin kaikkia tapojani tämän viikon jutut hyvissä ajoin jo eilen. Ja lähetinkin ne. Ja tein yhden haastattelun, jota en kirjoittanut enkä lähettänyt eilen. Teen sen ensi viikon lehteen.

Nyt on sitten vapaata tiistai, keskiviikko, torstai ja perjantai aamu. Onpa outoa. Ihan on pöhlö fiilis kun ei tarvitse kiirehtiä minnekään, ei tarvitse kirota löytymättömiä vaatteita, ei tarvitse miettiä mihin se ripsiväri muutossa tuli laitettua, ei hörppiä kiireessä liian kuumaa kahvia, ynnä karjua elikoille painokelvottomuuksia, kun ne pyrkivät pyörimään jaloissa vaarallisesti.

Heräsin kuitenkin kohtuulliseen aikaan, puoli yhdeltä iltapäivällä. Kohtuulliseen siten että uni kaihtoi minua yöllä pitkälle yli neljän. Join jonkusen litran mustaherukka-vadelmamehulla terästettyä earl greytä ja se tietty pyrki ulos mainitsemaani aikaan.

Herätys oli ihana. Kaulakuopassa nukkui kerällä pieni tuuhea mytty, jalkopäässä isompi semituuhea kerä ja toisella puolella ruokkoamaton terrieri joka auenneet silmäni hokatessaan päästi häntänsä valloilleen ja väläytti hurmaavan hymyn.
Kevyen houkuttelun jälkeen koira venytti itsensä ihan liki, nenäetäisyydelle tuuheasta mytystä. Ja sai kuin saikin vastasuudelman ja hellän taputuksen. Siltä mytyltä.

Onerva oli jalkopäässä vielä kahden vaiheilla, tullako aamuhellittelyyn vai ei. Ei tullut.

Päivän uurastus oli minun osaltani puolen koiran trimmaus. Toinen puoli jää huomiselle. Ei tottele kädet enää niin kuin kesällä. Sen huomaa myös tässä kirjoittamisessa. Joku on nyt jotenkin vinksallaan, kaikki heittää oudosti hivenen oikealle. Myös se rasiallinen homejuustoraastetta, jota hamusin pakastelokerosta pastalaatikon päälle. Lopulta lakaisin sen lattialta roskikseen. Pah.

Nyt näytän teille vain yhden kuvan, otan lisää teetä, mukillisen apteekkarin yskänlääkettä ja yritän mennä nukkumaan. On vielä sitä tautia tähteellä, yskittää ikävästi ja ääni muistuttaa hyvin läheisesti Paula Koivuniemen puhetta.


Tänään mahtuivat yhdessä iltahutulle. Ei mitään ongelmia. Onerva tarjoutui jo kahdesti leikkimäänkin vauvan kanssa. Ihmeen sukkelasti ne ovat toisensa hyväksyneet, koko sakki.