Verikuu

Taisinpa eilen luvata teille täksi illaksi jotain kivaa?

Likeltä piti etten lupaustani kyennyt pitämään, mutta taivas viime hetkellä muutti mielensä ja sainpa kehnolla kamerallani ja olemattomalla kuvaustaidollani osan "maailmanlopusta" ikuistetuksi.

Ensin näytti kovin kurjalta, olin hyvin, hyvin pettynyt, kun niin tarkoin olin valmistautunut luonnonihmeeseen.

Istuksin pihaluolassani kuunnellen Göstan yleisön mielestä parhaita biisejä. Naukkailin punkkua jota jäi siskon visiitiltä tähteelle ja harmittelin kesän ainoaa pilvipeitettä joka oli tuhota odottamani näytelmän. Ynnä ihastelin uutta luolaani. Sisko varoitti mua että ensimmäinen kesä menee vaan ällistellessä, vasta seuraavana kesänä pääsee todella nauttimaan. Niin se varmaan sitte on.

Makoisinta tässä hankkeessa on että tästä kaikesta on silkalla rahalla hankittu vain itse kehikko kattoineen ja hyttysverhoineen sekä tuo pöytäliina joskus ammoin kirpparilta, viitosen muistaakseni maksoi. Jotkut kapineet ovat korutarvikevarastostani tai muuten vaan jostain ylimääräiseksi jäänyttä roinaa. Moni noista pitää rakkaat ihmiset lähelläni, muistoina, niin elävät kuin edesmenneetkin. Kaikki muu on dyykatty ja tuunattu silleen diy-diy -menetelmällä.  Siinä me siskon kanssa ollaan ihan huippuja!
Vai mitä mieltä sinä, lukijani, olet:

 Tuonne mä ihan kohta käperryn unosille.

 Tunnelmatuokio

Aito kahdeksanlonkeroinen mustekala kristalleineen ja valoineen.

 Ainukainen orkideani viihtyy vallan mainiosti Pihaluolassa.

 Tässä mä nyt istun, pitkään haaveilemassani keitaassa elämän myrskyiltä suojassa.

 Yöpesäni on aika kutsuva päivännölläkin. Eikö vain?

 Ihan vaan yksityiskohta iloksesi.

 

Tässä toinen namupala, radionurkkaukseni.

Viimein loppukevennykseksi tuo viheliäinen kuunpimennys jota en päässyt monen muunkaan tavoin alusta loppuun seuraamaan, saati ikuistamaan.
Taivas lopulta nöyrtyi ja komensi pilviverhon syrjään.

 Menkää tekin jo maate ja siunatkaa ittenne..

Miten tämän sanoiksi pukisin

Taas on yksi musiikin suurmies poissa.

Topi Sorsakoskella on minulle ja läheisilleni, kelle milläkin tavoin, ollut suuri merkitys. Topi Sorsakoski soittanut ja sittemmin laulanut elämäni tärkeissä paikoissa. Iloissa ja murheen pimeimmissä syövereissä. Mikseivät nämä ihmiset voi elää ikuisesti? Siksi vissiin, että ihmisiä ovat. Heidän elämäntyönsä, heidän antaumuksensa musiikilleen, heidän katoamaton lahjansa muille kuolevaisille onneksi elävät loputtomiin.

Tämän päivän aviisit niin paperilla kuin verkossakin ovat tulvillaan taas kerran mestarin ylistystä. Ei toki suotta, mutta miten minulle aina palaa mieleen Juicen suomeksi laulama tarina paperitähdistä? Mitä hiton iloa kellekään on kuolemanjälkeisestä suitsutuksesta? Koska me matoset opimme vilpittömästi suitsuttamaan silloin kun sen aika on? Vastaus on: emme koskaan.

Henkilökohtainen suhteeni Topi Sorsakoskeen on lyhykäinen, mutta vaikuttava.

Täytin tuossa kahdeksankymmenluvun loppupuolella 31 vuotta. Juhlan kunniaksi olin kutsunut läheisiä ystäviä kanssani juhlimaan hyvän ruuan, juoman ja seuran kanssa Helsingin Kulttuuritalon ravintolaan, nyt en tarkasti muista oliko sen kuppilan nimi silloin Tarinatori vai Kultti. Meitä kokoontui reilut parikymmentä pöydän ääreen, juttu lensi, tuttu baarimestari oli loihtinut minulle pikkutuhman drinkin, tiedättehän, iso pallolasi, sameaa sotkua ja kurkusta värkätty koriste asianmukaisesti asennettuine pilleineen...

Iso älähdys sen sijaan purkautui juhlaväeltä kun ravintolaan alkoi rakentua esiintymislava. Tähän väliin on kerrottava että siiehn aikaan tuossa ravintolassa oli tapana järjestää liveklubi-iltoja, joissa esiintyivät paikalliset nousuaikeiset bändit. (Ei, Froikkarit eivät siellä esiintyneet, he pitivät majaa Weeruskassa, siellä kolmosen päättärin liepeillä.) Olin etukäteen saanut ikäväkseni tietää ettei juuri syhnttäri-illakseni ollut tieedossa mitään ohjelmaa, joten jonkinlainen ällistys oli vallannut ilman niistä roudauksista.

Ja mitä tapahtui?

Stagen nurkkaan tuottiin vielä kaksi baarjakkaraa, joista toiselle avustettiin huopahattuinen miehenköriläs. Toiselle kiipesi J. Karjalainen, joka kyllä pysyi omin avuin jakkarallaan. Toinen oli Topi Sorsakoski. Ihan ilmielävänä, mutta kovin, kovin päissään. Mutta kun tekniset ongelmat oli saatu ratkaistua homma luisti ja Topi esiintyi kerrasssaan loistavasti. Muutama vieraistani herahti ihan kyyneliin asti. Se oli mahtava kokemus.

Muudan silloinen tuttavani oli tehnyt vähän myyräntyötä ravintolan henkilökunnan puolesta. Samaisena iltana päättyi J.Karjalaisen ja Topi Sorsakosken yhteiskiertue "Ympäri maan" päätöskonserttiin Kulttuuritalolla ja roudariystäväni oli houkutellut koko bändin vaihtamaan jatkopaikkaa Flemarilta Kulttuuritalolle. Karjalainen oli vaan todennut että sama kait se on missä bailataan ja niin pojat pitivät ylimääräisen yksityiskeikan Liskonaiselle ystävineen.
(On minulla tästä tapaamisestamme tietenkin valokuvia, mutta ne ovat tuolla selkäni takana kaapissa ja siirtämättä digitaaliseen formaattiin, ehkä joskus)


Tuonnempana tapasin Sorsakosken Läyliäisissä silloin tällöin kun hän poikkesi autoaan huollattamaan tai kahville työpaikalleni.

Mies, ääni ja kitara. Nämä jäävät taas sieluuni, sinne missä on vapaita huoneita kuolemattomille.


Menkää ensi yönä ylos, pukekaa riittävästi päällenne, heittäytykää seljällenne maahan katuvalojen ulottumattomiin ja ihailkaa upeaa kuutamoa sekä perseidien ohilentoa!

Liskoja taivaalla

Tässä aamu(?)kahvin seurassa yritän viimeiseen asti vältellä pakollista. Siis huomenna toimitettavien lehtijuttujen viimeistelyä.

On vielä jotenkin tahmea olo. Minullehan ei yleensä kuume kovin nouse. Siitä on usein ollut harmia ja pitkittynyttä tautia. Männä viikolla lämpötilani kuitenkin kohosi reilusti kolmeseiskan hikisemmälle puolelle ja se oli omiaan vetämään tästä manaatista voimat pihalle. (oikeastaan en voi itseäni enää manaatiksi verrata. Minulla on vyötärö! Ja miljoona makkaraa. Olen nähkääs hiukan päässyt laihtumaan viimeisen kuukauden aikana ja tasaisen hurmaava manaattivaikutelma on tiessään.)

Siksi olen myös nukkunut.
Selailin blogiani vuodentakaisiin tunnelmiin ja muistin jokavuotisen unihäiriövaiheen viime kesältä. Tänä vuonna ei sitä lajia ole ollut tarjolla. Unirytmi asettui puoliväkisin ihmismäiseksi: iltayhdeksästa - aamuseitsemään (plus-miinus puoli tuntia). Aika paljon yössä, eikö? Alkuun nautin siitä kovasti. Jaksoin tehdä fyysisiä töitä aivan uudella voimalla ja olin OIKEASTI väsynyt kun maatemenon aika koitti.

Sitten läsähti taas kerran julma totuus päin naamaa: vaurioituneet aivoni ja kroppani eivät pitkään sellaista iloittelua sietäneet. Oikea puolisko on pistelevä, osin tunnoton ja voimattoman kömpelö poskea myöten, kaksoiskuvat ponkaisivat maailmaani uusista prismoista piittaamatta. Fibromyalgia äkääntyi ja kolme uutta sorminiveltä on rikkoutunut. Ja pitkäaikaisin ystäväni iskias ärhääntyi muodostaen sellaisen nestepussin ristiselkään alimpien nikamien "suojaksi".

(Totuuden nimessä on mainittava että syntymäastmani on jo kuukauden ollut kovasti säyseä. Selvästi hirsitalon kokonaisvaltainen hengitys sopii minulle. Ajatelkaa: kuukauteen en ole kertaakaan tarvinnut akuuttisuihketta! Täytyy vaan muistaa päivittäin ottaa hoitavat kortisonisuihkeet, vaikka oireita ei nyt olekaan. Jippii!)

Koskahan opin hyväksymään Luojan laittamat uudet rajat? En varmaan ikinä.

Mutta minä nukun, kuin ihmiset ikään.

Sen sijaan Hubble on taas voimissaan. Ja kuvannut uusia juttuja matkallaan.
Erityisesti minua ilahdutti tämä. Tässä tarkemmin. Eikö olekin kaunista!

Ei tässä kuulkaa ystävät nyt auta muu kuin hyvästellä ja Liskonaisen ryhtyä leipätyöhön. Ehtoolla on vielä Lopen Vasemmistoliiton vuosikokous, jossa minun on kuulemma ihan pakko olla läsnä. Onneksi Leena-Täti tulee minut ohiajaessaan noukkimaan kyytiinsä.

Seurustelu Herran kanssa ei ole sidottu kellonaikaan.

Herra,
Unohdamme liian helposti antamasi lahjat
Ravista meidät löytämään tarkoituksesi
Salli meidän nähdä osoittamasi tie
Käsi kädessä Sinun ja läheistemme kanssa sen kulkea voisimme
Anna valosi ja turvasi loistaa meille tänäänkin
Sillä, virren sanoin: Herra me kiitämme nimeäsi.

aamen

Tähdenlentoja

Viime yö oli tähdenlentojen yö.
Sääkarttojen mukaan niitä ei tässä maassa juuri kukaan päässyt tähystelemään saati esittämään toivomuksia. Ilmastonmuutos ei kertakaikkiaan suosi näillä leveysasteilla romanttista taivastelua. Eipä silti, ei myöskään tähtien tutkailua ainakaan paljain silmin. Tokkopa kaikkivoipa tähtikaukoputkikaan pikku observatoriossa kykenee päihittämään maamme yllä asustelevan kostean tuhnun.

Ikävä juttu.
Minua on aina kiehtonut tähtitaivas. Eipä niinkään tieteellisesti vaan meille näkyvän Linnunradan totaalinen kauneus saa minut aina käyntiin. Olin pakahtua innosta kun minulle valkeni mitä tähdenlennot oikeasti ovat. Olen vuosia kytännyt milloin miltäkin taivaankannen suunnalta perseidejä, leonideja ja nyt tietty taurideja, joiden pohjoisen osan maksimi oli juuri viime yönä.

Ehdoton lemmikkini taivaan viimeaikaisista tapahtumista on Hale-Bobbin komeetta, joka valaisi tietäni ihan kirjaimellisesti koko talven vuonna 1997. Oli jotenkin erityisen turvallista ajella kotiin yötuimaan iltavuoron päätteeksi, joskus hyvinkin väsyneenä, kun suoraan pohjoisesta kotimatkaani ohjasi loistavahäntainen komeetta. Kun juhlimme 40-vuotista elämääni maaliskuun 29. päivänä kyseisenä vuonna kokoontui iltapukuihin sonnustautunut juhlaväki kuohuviinilaseineen maaliskuun kirpakkaan pakkaseen nostamaan maljan sekä juhlakalulle että komeetalle, joka ihan varmasti iski minulle silmää...