Huomaa -isi pääte

Olen tässä ollut ahkera, toipunut, yskinyt, vinkunut ja pihissyt. Käynyt merillä upealla retkellä, täyttänyt orderin, eli kirjoittanut viisi lehtijuttua paikallislehteen, rakentanut näyttelyn ja jättänyt menemättä niihin Antrea-juhliin.

Ei vaan kroppa enää antanut myöten. Sen lisäksi että päivä merellä hyvässä seurassa ja lonkerolla maustettuna toi tulleessaan kankkusen, se toi tullessaan myös uutta puhtia keskenjääneen kesäflunssan potemiseen. Kun sunnuntaiaamuna katsoin peiliin aikeissa ryhtyä hammaspyykille, minua tuijotti pilapiirros. Kyllä, sellainen tulipunainen libresse-mainos tukka pystyssä ja leukaperät leveänä. Aikomani kauhistunut kiekaisu ei tuottnut muuta kuin kihinää. Ei tunnistettavaa ihmisääntä. Niinpä ilmoitin tekstiviestitse olevani estynyt niistä kinkereistä.

Olivat olleet hienot juhlat. Vieraita oli odotettua enemmän, ohjelma toimi kuin kello ja rakentamani näyttely ilahdautti ihmisiä. Seuraavan kerran se kokoelma on esillä ensi vuonna Antrea-Seuran 70- vuoitisjuhlissa jossain. Karjalatalolla arvatenkin.

Sunnuntai meni siis nukkuen. Kuume heilasi edes-takas kolmenkymmenenkahdeksan ja kolmenkymmenenkuuden asteen välillä. Tarviiko enempää selostaa?

Maanantaina ahkeroin ne tehtäväksi määrätyt jutut ja haastattelut, myös sen Antrea-jutun. Tiistaista ei ole juurikaan havaintoja, vähän kiertelin blogeissa ja kävin Roosan kanssa ulkona.

Enkähän vieläkään käy kaikilla pytyillä.

Sen verran mukavammin kuitenkin että mieleen tunkee kaikenlaista tekemätöntä. Pitäisi vihdoin tehdä ne "ominpikkukätösin"-taitohaastejutut loppuun, kun Jaanuskakin poistuu kohta Kiinanmaalle. Pitäisi ruveta maalaamaan, kun remontin valmistuttua sain kunnollisen työpöydän oikealla valaistuksella sitä nimenomaista käyttöä varten. (värit ja pohjat/paperitkin on jo esillä). Pitäisi mennä keräämään tuoreet vadelmanversot, pitäisi saalistaa siankärsämöt, jotka muuten ovat ainakin kahta viikkoa varhemmin kukassa kuin viime kesänä. Pitäisi pohtia mitä kaikkea karsin ensi talven riennoista. Pitäisi vihdoin perustaa se AVH-kerho Lopelle, meillä on jo omallakin kylällä tuoreita halvaantuneita yhden kerhollisen verran.

Pitäisi sitä ja pitäisi tätä ja tekisi mieli tehdä ja toteuttaa....
mutta kun en jaksa. Piste.

Tiedättekö, kun ihminen on luotu feniks-linnuksi suoraan alenevassa polvessa ja päälle päätteeksi varustettu raivopositiivisella mielenlaadulla, on elämä joskus vaan aika rankkaa.

Meni vuosia että ymmärsin sen että minäkin saan olla katkera menettämästäni. Että minun ei tarvitse kuunnella hyvää(?) tarkoittavia viisauksia kuten "oletpa hyvin toipunut", "onneksi ei käynyt pahemmin", "ei kyllä uskoisi", "ajattele jos..."

Suomeksi tämä tarkoittaa luultavasti sitä että minun ei tarvitse pyyhkäistä entistä elämääni tiehensä. Olen opetellut hitaasti mutta varmasti integoimaan molemmat maailmani, oppimani, keräämäni kokemukset jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi josta saattaa tulla nykyinen elämäni.

Olen oppinut hyväksymään rajoitukseni (noh, en ihan kaikkia...), olen oppinut taistelemaan omani puolesta. Alkuvuosina koin olevani lainsuojaton, toisen luokan kuntalainen. En ollut tarpeeksi vammainen saadakseni tukea tai edes apua, mutta en kelvannut enää auton rattiin, pyöränsarviin, lentokoneeseen enkä työhön. Minun olisi pitänyt tuolloin olla onnellinen kun elämänlaatuni oli niin paljon paratunut että minulla oli eläke ja asunto ja harrastus lähellä. Eihän sitä ihminen muuta tarvitsekaan.

Vaan minäpä en ollut. Minusta tuli piikki muutaman viranhaltijan lihaan. Minä kieltäydyin vertaamasta tarpeitani kuulovammaisten lasten tulkkipulaan, minä kieltäydyin vertaamasta omaa (vuokra)asuntoani terveyskeskuksen vuodeosastolle joutuneisiin. Minä kieltäydyin pysymästä hiljaa "säädyllisyyden" nimissä.

Halusin pitää kiinni ihmisarvostani, halusin elää ja osallistua yhteisöni toimintaan rajallisuudestani huolimatta. Halusin olla vammainen oikeassa elämässä, ihmisten ilmoilla. Vammaisen ehdoilla terveiden maalmassa. Utopiaa vai?

Toden totta. Sitä juuri.

Liki kymmenen vuotta on mennyt. Opin konkreettisesti tajuamaan mitä vammautuminen, vanhuus tai muuten vaan kelkasta putoaminen ihmisen elämään vaikuttaa. Miten suruttomasti ihminen pyritään kyykyttämään ja painamaan litteäksi ynnä pois silmistä. Miten suruttomasti määrärahat karsitaan budjetista ensimmäiseksi terveydenhoidosta ja perusturvasta.

Millan kirjoitti juuri napakasti myös tästä asiasta. Lukekaa ja miettikää.

Minä menen miettimään lisää -isi-juttuja.