torstai 16. heinäkuuta 2009

Huomaa -isi pääte

Olen tässä ollut ahkera, toipunut, yskinyt, vinkunut ja pihissyt. Käynyt merillä upealla retkellä, täyttänyt orderin, eli kirjoittanut viisi lehtijuttua paikallislehteen, rakentanut näyttelyn ja jättänyt menemättä niihin Antrea-juhliin.

Ei vaan kroppa enää antanut myöten. Sen lisäksi että päivä merellä hyvässä seurassa ja lonkerolla maustettuna toi tulleessaan kankkusen, se toi tullessaan myös uutta puhtia keskenjääneen kesäflunssan potemiseen. Kun sunnuntaiaamuna katsoin peiliin aikeissa ryhtyä hammaspyykille, minua tuijotti pilapiirros. Kyllä, sellainen tulipunainen libresse-mainos tukka pystyssä ja leukaperät leveänä. Aikomani kauhistunut kiekaisu ei tuottnut muuta kuin kihinää. Ei tunnistettavaa ihmisääntä. Niinpä ilmoitin tekstiviestitse olevani estynyt niistä kinkereistä.

Olivat olleet hienot juhlat. Vieraita oli odotettua enemmän, ohjelma toimi kuin kello ja rakentamani näyttely ilahdautti ihmisiä. Seuraavan kerran se kokoelma on esillä ensi vuonna Antrea-Seuran 70- vuoitisjuhlissa jossain. Karjalatalolla arvatenkin.

Sunnuntai meni siis nukkuen. Kuume heilasi edes-takas kolmenkymmenenkahdeksan ja kolmenkymmenenkuuden asteen välillä. Tarviiko enempää selostaa?

Maanantaina ahkeroin ne tehtäväksi määrätyt jutut ja haastattelut, myös sen Antrea-jutun. Tiistaista ei ole juurikaan havaintoja, vähän kiertelin blogeissa ja kävin Roosan kanssa ulkona.

Enkähän vieläkään käy kaikilla pytyillä.

Sen verran mukavammin kuitenkin että mieleen tunkee kaikenlaista tekemätöntä. Pitäisi vihdoin tehdä ne "ominpikkukätösin"-taitohaastejutut loppuun, kun Jaanuskakin poistuu kohta Kiinanmaalle. Pitäisi ruveta maalaamaan, kun remontin valmistuttua sain kunnollisen työpöydän oikealla valaistuksella sitä nimenomaista käyttöä varten. (värit ja pohjat/paperitkin on jo esillä). Pitäisi mennä keräämään tuoreet vadelmanversot, pitäisi saalistaa siankärsämöt, jotka muuten ovat ainakin kahta viikkoa varhemmin kukassa kuin viime kesänä. Pitäisi pohtia mitä kaikkea karsin ensi talven riennoista. Pitäisi vihdoin perustaa se AVH-kerho Lopelle, meillä on jo omallakin kylällä tuoreita halvaantuneita yhden kerhollisen verran.

Pitäisi sitä ja pitäisi tätä ja tekisi mieli tehdä ja toteuttaa....
mutta kun en jaksa. Piste.

Tiedättekö, kun ihminen on luotu feniks-linnuksi suoraan alenevassa polvessa ja päälle päätteeksi varustettu raivopositiivisella mielenlaadulla, on elämä joskus vaan aika rankkaa.

Meni vuosia että ymmärsin sen että minäkin saan olla katkera menettämästäni. Että minun ei tarvitse kuunnella hyvää(?) tarkoittavia viisauksia kuten "oletpa hyvin toipunut", "onneksi ei käynyt pahemmin", "ei kyllä uskoisi", "ajattele jos..."

Suomeksi tämä tarkoittaa luultavasti sitä että minun ei tarvitse pyyhkäistä entistä elämääni tiehensä. Olen opetellut hitaasti mutta varmasti integoimaan molemmat maailmani, oppimani, keräämäni kokemukset jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi josta saattaa tulla nykyinen elämäni.

Olen oppinut hyväksymään rajoitukseni (noh, en ihan kaikkia...), olen oppinut taistelemaan omani puolesta. Alkuvuosina koin olevani lainsuojaton, toisen luokan kuntalainen. En ollut tarpeeksi vammainen saadakseni tukea tai edes apua, mutta en kelvannut enää auton rattiin, pyöränsarviin, lentokoneeseen enkä työhön. Minun olisi pitänyt tuolloin olla onnellinen kun elämänlaatuni oli niin paljon paratunut että minulla oli eläke ja asunto ja harrastus lähellä. Eihän sitä ihminen muuta tarvitsekaan.

Vaan minäpä en ollut. Minusta tuli piikki muutaman viranhaltijan lihaan. Minä kieltäydyin vertaamasta tarpeitani kuulovammaisten lasten tulkkipulaan, minä kieltäydyin vertaamasta omaa (vuokra)asuntoani terveyskeskuksen vuodeosastolle joutuneisiin. Minä kieltäydyin pysymästä hiljaa "säädyllisyyden" nimissä.

Halusin pitää kiinni ihmisarvostani, halusin elää ja osallistua yhteisöni toimintaan rajallisuudestani huolimatta. Halusin olla vammainen oikeassa elämässä, ihmisten ilmoilla. Vammaisen ehdoilla terveiden maalmassa. Utopiaa vai?

Toden totta. Sitä juuri.

Liki kymmenen vuotta on mennyt. Opin konkreettisesti tajuamaan mitä vammautuminen, vanhuus tai muuten vaan kelkasta putoaminen ihmisen elämään vaikuttaa. Miten suruttomasti ihminen pyritään kyykyttämään ja painamaan litteäksi ynnä pois silmistä. Miten suruttomasti määrärahat karsitaan budjetista ensimmäiseksi terveydenhoidosta ja perusturvasta.

Millan kirjoitti juuri napakasti myös tästä asiasta. Lukekaa ja miettikää.

Minä menen miettimään lisää -isi-juttuja.

9 kommenttia:

  1. Positiivisuus ja paska arki on toisinaan aika hankalasti integroitavissa ;-), mutta meikäläisellä ei olekaan taakkanaan ja siunauksenaan tuommoista sisäistä elämänpaloa ja sisua kuin teikäläisellä.

    Miten hienoa onkaan, että jaksat edelleen tökkiä piikkejä päättäjien lihaan..

    mutta mitä oikein meinaat tehdä niillä siankärsämöillä? Minä hörppäilin niitä joskus muinoin teenä erinäisiin vaivoihini..

    VastaaPoista
  2. minäkin hörpin kärsämöitä teenä. joko pelkästään rauhoittavana massulääkkeenä tai sekoituksissa mausteena. varmaan laitan taas syssymmällä reseptejä.

    VastaaPoista
  3. Kirjoititpas hyvin. Ja Millan vei sanat suustani! =D Kaikesta tuosta potemisesta huolimatta olet silti hirmu aktiivinen! Kai se on se positiivinen mielenlaatu joka pitää vireessä? Ja oikeassa olet: on typerää sanoa toiselle "lohduksi" että hei oo nyt ilonen kun saat sentään asua omassa kodissa tms. Ei tollanen "positiivisuus" lohduta! Ja ne määrärahat ja perusturvan karsiminen... MURRRR!

    Olin kysymässä samaa eli mitä teet kärsämöistä ja vadelmanlehdistä mutta teetä arvatenkin...

    VastaaPoista
  4. Moiks! Ystäväni äiti on neliraajahalvautunut, ollut yli 20vuotta. Hänen kauttaan olen oppinut sen, että 1) yksin ei voi, ei jaksa, ei kannata taistella, mutta piikkinä lihassa voi olla (yksikin piikki pistää) ;) 2) sekin on itsenäinen ja vapaa valinta haluaako elää ja edes yrittää olla mukana siinä "terveiden yhteiskunnassa" ja että se päätös saa olla itsekäs (vammaisellakin on oikeus ottaa vastuu omasta elämästä sellaisenaan, vaikka siitä olisikin läheisille vaivaa) ja 3) elämäntahto, ilo ja katkeruus ovat joskus tahdosta riippumattomia sisäsyntyisiä tiloja, joihin voi yrittää vaikuttaa, mutta joihin on aina vaikutus myös ympäristöllä.

    En voi muuta sanoa, kuin että PYSY ROHKEANA. Ja selätä se lentsu lepäämällä, unohda isit.

    VastaaPoista
  5. Piikkinä lihassa on tärkeätä olla jos ei muuten asia mene perille.
    Välillä tuntuu että joidenkin asioiden suhteen on kadotettu terve järki ja rehellisyys. mitä sutkimpi olet, sitä paremmin menestyt. Ja kun on luotu perusrehellinen luonne (kissamummu sanoisi että polliisin peleko...) niin ei vain osaa moisia keinoja käyttää.
    Minä välillä aina havahdun tähän maailmaan tajuamaan että hetki on tässä ja nyt. Ei huomenna, ei kesällä, ei jouluna, ei muulloin kuin nyt. Kun tänään arkisia asioita hääräsin keittiössä, pysähdyin hetkeksi (proosallisesti täysi suodatinpussi esteettisesti kädessäni)ja mietin kuinka hyvä on elää hetkessä. Maallista mammonaa ei ole paljoa, ei ole kesämökkejä ja kahta farmariautoa pihalla, mutta on niin paljon enemmän. Voi, kuinka paljon enemmän. Tällaisia suodatinpussihetkiä soisi olevan paljon.

    Rentouttavia päiviä sinulle liskonainen, toivoo Jaanuska.
    P.S. Ja hei, minähän olen joulukuussa täällä taas, ehtiihän noita paketteja lähetellä sittenkin!

    VastaaPoista
  6. Palasin tänne kertomaan, että sinussa todellakin elää ja asuu hehku elämiseen! Oikeasti! Kyllä minä ainakin sen olen huomannut joka kerta tavatessamme.
    Ei se paha ole kun vaan pysyy yhden ihmisen rajallisuudessa ja antee itselleen luvan olla toisinaan korvattavissa. Ei aina ole pakko jaksaa, mutta sopivassa suhteessa lepoon nähden se jaksaminen kuitenkin on sellaista hengenravintoa, ettei sitä muualta samalla lailla taida saada?
    Minä ainakin tykkään sinusta kovasti! :)
    Viikonloppua! (P:lta terveiset!)

    VastaaPoista
  7. Ota nyt rauhallisesti ja laske vain perhosia (joskus minäkin ajattelin että lapseni laitain huonoimpiin kouluihin, ihan solidaarisesti, mutta eihän se käy). Nyt luvannut iytselleni että nauran ja vain nautin enemmän.

    VastaaPoista
  8. Parane pian toivoo yksi nuhaköhäkuumeesta toipumassa oleva pikkusiskosi. <3

    VastaaPoista