LiveRokkia koko elämä!

On kuulkaa hyvinkin virkistävää puuhata kakaroiden kanssa. Enää viikko ja päivä, niin taas on Liskonaisella tupa täynnä musikaalisia nuoria paikallisessa kapakassa.

Ei tällaisten kinkereiden järjestäminen ole mitenkään kohtuuttoman työlästä. Hauskaa se kyllä on ja samalla tutustuu uusiin ihmisiin, aikuisiinkin. Sellaisiin, jotka myös uskovat nuoriinsa ja tukevat ynnä kannustavat niitä eteenpäin. Olenhan varmaan kertonut mistä tämä homma sai alkunsa? Jaa, no toistetaan nyt kuitenkin.

Talven viimeisiä lumia oli vielä tallella kun muudan nuori mies, Eetu nimeltään, otti tuohon ravintolaamme yhteyttä ja tarjosi bändiään sinne keikalle. Alaikäisiähän ne melkein kaikki soittajat ovat ja herra ja rouva Catisca ottivat minuun yhteyttä. Kait sen nyt tietää ettei Liskis sen enempää yllytystä tarvitse ja nyt sitten ollaan tässä. Kaikki on valmista tulla tupaan, ilmoitukset ja puffit ja mediatieedotteet on levitety ympäriinsä. Enää puuttuu yleisö, jota nuorten mukaan on kyllä tulossa riittämiin.

Tuskin maltan odottaa!

Tulkaas kuulkaa kaikki tuolloin tänne kylään!

Hei Oleksä Koskaan Käyny Siinä Sturegatanin Discossa?

Juice kysyi eräässä singelssään seiskytluvun alkuhämärissä.

Hannille tuossa lupasin tarinan muutostani omaan kotiin ensimmäisen avioeron jälkeen.

Elettiin kevättalvea vuonna 1986, työnantajani silloinen välittäjä haeskeli pyynnöstäni asuntoa Helsingin kantakaupungista. Kriteeterinä olivat valo ja helpot yhteydet Lauttasaareen. Kolmantena kriteerinä oli tietenkin raha. Vaikka asitä silloin oli jo kertynyt, oli sekin rajoite.

Töissä oli sopivan kiireistä enkä muutenkaan ollut henkisesti juuri kodinhankkimistuulella, kunhan johonkin pääsee.

Vaan avasinpa Hesarin kerran sieltä loppupäästä, missä olivat kaiken kattavat ilmoitukset, myös huoneistoista. Silkään iski kuin nuoli rivi numeroita ja kirjaimia: 2h+kk, 32 m2, osoite ja välittäjän tiedot. Ja hinta. Osoite oli tuttu, muudan läheinen ystävätär asui samassa talossa ja olin kyläillyt siellä moneen kertaan.

Heti sotien jälkeen rakennettu talo kökötti Josafatin kallioilla toisella puolellaan tuo Sturegatan. Talossa oli vain pieniä asuntoja, kyseessä oleva oli sentään perheasunto, talon suurin. Utsin ystävältä tarkemmat tiedot, joita sainkin yli normi tarpeen, hänpä oli silloin taloyhtiön tilintarkastaja.

Niinpä sovittiin välittäjän kanssa treffit, käsväskyssä piilotteli käsirahaksi varattu 5000 markan shekki.

Natisevalla alkuperäishissillä viidenteen kerrokseen ja ovesta sisään. Ja voi järkytyksen järkytys!

Pitkähkö kapea, oksennuksen ORANSSI eteinen otti myhäillen tulijat vastaan. Edessä oli keittokomero, kirjaimellisesti komero, se oli ahdas välikkö eteisen ja pienemmän huoneen puristuksessa kaukana ikkunoista. köökkiin mahtui nipinnapin pieni hella uuneineen ja tiskialtaat.



Huone oli todella valoisa, vaikka selvästi nuhjaantuneet iankaikkisen vanhat tapetit sitä hämärsivät, kaksi komeroa. Toinen, se pienempi huone oli myös valoisa ja yhtä ankean tapetin peitossa. Lattioilla komeili aito korkkimatto, myöhemmin kävi ilmi että niiitä mattoja oli verraten monta päällekkäin, sanomalehtistä päätellen se oli uusisttukin pariin kertaan. Kolme kerrosta siis.

Ja sitten se kaikkein pyhin, vessa. Oksennuksen oranssi sekin. Lattialla niitä hunajakennonmuotoisia pikkulaattoja, joita on varmaan vieläkin vanhemmissa taloissa.

Turhaapa niitä muita huoneita edes katselin, jo eteisessä tiesin että tämä on tässä. Uusi kotini, jonne tytötkin saadaan mainiosti mahtumaan kun tulevat luokseni.

Kieltäydyin myös kohteliaasti tutustumasta vinttikomeroihin ja pesutupaan ja saunaan, tarjosin vaan shekkiä. En myöskään ollut enempää kiinnostunut taloyhtiön asioista, koska ne jo tunsin pitkältä ajalta. Tehtiin sopimus ja varattiin samoin tein aika pankistani kaupan loppuun saattamiseksi.

Niin sitten 29-vuotispäivänäni muutin lasten ja heidän isänsä avustuksella Kallion, Alppilan ja Alppiharjun yhtymäkohtaan. Uuteen onnelliseen kotiin. Aikaa oli lopullisesta eropäätöksesta kulunut sen verran riittävästi, että olimme taas puheväleiessä ja yksissä tuumin hoidimme muuttoasiatkin.

Tyttäret kulkivat mielensä mukaan Lauttasaaren ja Kallion väliä, milloin kahdella bussilla keskustan kautta, milloin kahdella ratikalla. Bussi tuli ihan oven etee, ratikka pysähtyi Linnanmäen liepeillä (hesalaiset kyllä tietää). Paikka oli ihanteellinen kakkoskodiksi, vaikka pienehkö olikin.



Asuttavaan kuntoon se ennen muuttoa oli kyllä saatava. Parin ystävän kanssa revittiin ensin tapetit, niitä oli seitsemän kerrosta, sitten lattiat, niitä korkkimatooja oli siis se kolme kerrosta. Alta paljasti ehjä ja terve lautalattia, joka tietenkin piti hiottaman ja lakattaman, raot tiivistetään hiontajätteellä ja silleen. Vuokrasin koneen ja Wallu-ystävän kanssa ryhdyttiin hommiin. Puolentoista neliön jälkeen kuului ovelta ryskettä. Kai sieltä oli kuulunut ovikellon äänikin, mutta se hiomakone ei ollut kovin hiljainaen... "Mittee työ porraatta, ku katosta rappaus putoo?"

Ja totisesti, niin putosi, aika lähellä oli kattokruununkin alastulo, käytiin itse tutkimassa tilanne. Kone takaisin liikkeeseen, lattialakat mausteineen maalikauppaan ja kunnon vanhan ajan lattiamaalia mukaan. Lattiasta tuli perinteisen harmaa, selelainen vaalea. Siihen aikaan oli muodikasta koristerapata sisäseiniä, niin tein minäkin. Tulos oli kaunis, valoisa ja rauhallinen.

Tuossa alakuvassa on se aiemmin mainittu pöytä, mutta se meni jo.

Vessa ja eteinen maalattiin vasta paljon myöhemmin, vessaankin, siihen reilun neliön kokoiseen tehtiin oma suihku lattiakaivoineen. Talossa oli toki alakerrassa kolikoilla toimiva suiku, muistaakseni markalla sai kunnon aamusuihkun ja kahdella lisäksi hiusten perun. Ja silloin siinä talossa oli sauna. SAUNA, koivuklapeilla lämmitettävä sauna. Kahdesti viikossa rappukäytävän valloitti kesäinen saunan tuoksu. Pihamies Pikkarainen piti saunan kylpykunnossa ihan itse. Nykyään siellä on kuulemma normi kiukaat ja kotkotukset.

Sellainen tarina se.

ihana toukokuu

Tämä kesän alku on aina kiireistä aikaa pikku senttarille. Ensi viikolla julkaistaan Lopen Lehden Kesälehti, joka on sitten normi täysjakelun lisäksi saatavilla joka niemessä, notkossa ja saarelmassa, puhumattakaan joka ikisestä julkisesta kuppilasta tai tapahtumasta. Ja se tietenkin on vähän työllistänyt myös Liskonaista, joka ei osaa vieläkään tehdä mitään ennakkoon, vaan kaikki kiire nautitaan kerta-annoksena.

Harmillista tässä ihanassa kiireen tunnussa on tämä kevät, tai alkukesä, oliskohan kesvät hyvä uusiotermi tälle ajalle? Harmillista sikäli että koivu kukkii, hiekat pöllyää ja ihan kohta tällä menolla ovat ensimmäiset heinäkasvitkin lisääntymisinnossaan. Fibromyalgikot tietävät että tämä aika on kamala. Niin tietää McGyverkin, joka on paennut jo pitkään yöpymään olohuoneen sohvalle kipuisaa vaimoaan.

Vaan huomennapa tulee kotiin uusi perheenjäsen, vuodesohva! Olen jo pitkään etsinyt sopivaa varavuodetta/vieraspetiä, mutta sen paremmin ilmapatjat kuin retkisängytkään eivät ole osoittautuneet tarpeeseen sopiviksi.

Tässäpä onkin hyvä paikka kysellä uutta kotia aidolle Alvar Aalto -pöysälle.
Pöytä on pyöreä, halkaisijakltaan 120 cm ja korkeudeltaan liki kuusikymmentä. Pöytä on kyllä sukukalleus, vanhempi kuin Liskis itse, mutta se ei ole mahtunut vuosiin kenenkään huusholliin. Se kaipaa kunnostusta, viimeksi olen sen restauroinut, hionut ja maalannut vuonna 1986, jolloin ensimmäisen avioeroni jälkeen sain sen haltuuni perintökaluna. Halvalla se ei kyllä irtoa, mutta hyvä koti sille olisi saatava.

Kuvan tästä lemmmikistäni saatte varmaankin seuraavassa postauksessa, jossa Hannin pyynnöstä tulen raportoimaan ensimmäisen oman asuntoni ostamisesta.

Tänään aiomme nauttia vähän hyvää laatuginiä, verrattain vähä'n, sillä minulla on vielä huomenissa työpäivä, tulevien nuorten liverokkibileiden bändit tulevat tutustumaan estradiin ja haastateltaviksi. Meillähän on kesäkuun 5. päivänä omat koulun päättärit täällä Lopella ja mukana on tällä hetkellä kolme bändiä, soittajat suurimmaksi osaksi alaikäisiä. Takaan että niistä tulee kerrassaan oivat kekkerit. Facebookissa nämä kinkerit ovat esillä kahdessakin paikassa: täällä ja täällä
Tietenkin toivon että kaikki lukijani, jotka lähiseudulla ovat, voisivat tulla paikalle.

Ja nyt vetäydyn perjantai-illan rauhaan, Mc Gyver osti minulle pullollisen makoisaa chardonnay-viiniä.

Oli otsikko unohtua: Elämää vain elämää...

Jassoo. Taas on viikko hurahtanut Herra ties missä puuhissa. Oikeesti tiedän kyllä itsekin, mutta ihan kaikkea en Hannin pelossa uskalla täällä kertoa.

Sen sijaan kerron että mukava viikonloppu on päättymäisillään, eikä eilinen Euroviisu"tappiokaan" pahasti vaivaa. Kuulin ensi kertaa ParatiisiOskarin biisin vasta eilen, kun on nuo karsinnat jääneet pahasti väliin. Olisihan se poika joutanut paremminkin menestyä, mutta biisi on kaunis, kaikki turha on karsittu pois, vähän tulivat mieleeni alkuaikojen Bob Dylanit, Ankit ja Hectorit. Ja viehättävä esiintyjä. Minuun kolahtivat eniten Italian, Ranskan ja tämän voittajan, Azerbaidzanin kappaleet. Eniten Italia. Ei auta kitistä. Ei yhtään enempää kuin oman maamme vaalituloksellekaan. Äänestetty mikä äänestetty.

Senttarin elämä on usein hauskaa ja mielenkiintoista. Niin kuin viime perjantaina, kun aamutuimaan läksimme kuntamme matkailukoordinaattorin kanssa kuvausturneelle Lopen luontokohteita ikuistamaan. Hyvinkin kuusi tuntia saimme vierähtämään reissullamme. Luvassa hyvä tarina Loppilaisesta luontoretkeilystä "turistin silmin". Tässä maistiainen ( Ja Hanni laittaa tässä kohtaa silmät kiinni)

Tässä sitä kulkaa mennään ketterästi pitkin pitkospuita Luutasuon laitamilla. Käytiin tarkastamassa nuotiopaikka.

(Hanni saa avata silmänsä)

Samalla vauhdilla raivattiin McGyverin kanssa oma pihamaamme uuteen uskoon. Ei nyt sentään kokonaan, mutta puoliksi. Kulkemistani helpottamaan on meiniki vahvistaa alkuperäinen ruohikkopolku kunnon sorakäytäväksi ja erottaa se polku piskuisesta viheralueesta selkeästi ja siististi. Tälleen: (Hanni saa pitää silmät auki)

Tuonne toiselle puolen tulevat kasvimaat, jotka asustavat isoissa sementtisaaveissa omilla paikoillaan. Niille perustetaan kunnon pohjat rinteeseen (yksi on jo paikallaan odottamassa kesäkuun alkua, jotta rohkenen siihen yrtit istuttaa).

Tänään olen saanut toteuttaa itseäni pesemällä kaikki lattiat tuliterällä Viledan mopilla. "Täällä tuoksuukin ihan puhtaalta!" Ette ikinä arvaa, mitä käytin pesuaineena, ette.

Ajattelin poikkeuksellisesti ilahduttaa itseäni myös illan finaalimatsilla. Siispä kauppaan noutamaan muutama keskiolut seuraksi. Mutta sitä ennen on puhelintreffit valvovan rakennustestari Harjakaisen kanssa. Hän nähkääs tulee ensi viikonoppuna Lopen tonttimarkkinoille vauhdittamaan myyntiä ja antamaan täsmätietoa, luullakseni firman piikkiin kuitenkin.

Heippaskukkuu kaikille!

Äitienpäiväretki

Tästä tulee taas sellainen postaus että kannattaa hyvissä ajoin käydä pissalla, varata riittävästi ruokaa ja juomaa lähettyville, jos on meininki koko tarina kerralla tavata.

Tarkkaavaisimmat lukijathan tietävätkin että äitienpäivä on pyhä. Ja kansallinen liputuspäivä. Meille Stanstan kanssa se on myös pyhä. Tapasimmehan ensi kertaa livenä (IRL), siis fyysisesti juurikin äitienpäivänä vuonna 2009. Silloin tapaamisestamme suunniteltiin varsin lyhyt, Blondi sai ystävältään aamukyydin -liäisiin ja hänet sieltä noudettiin hyvissä ajoin takaisin kohti etelää, jotta hän ehti mainiosti äitienpäivälounaalle Pojan kanssa.

Vakituiset lukijat eivät ole myöskään voineet välttyä ymmärtämästä miten kiinteä ja tärkeä juttu ystävyydestämme kehkeytyi kuta kuinkin jo ennen ensitapaamistamme. Se vain vahvistui kun pääsimme nokakkain.

Tänä vuonna Herra tuli taas avuksi, jotta voisimme noudattaa perinnettä. Tosin jouduimme aikaistamaan äitienpäivää vuorokaudella, koska varsinainen äitienpäivä tällä kertaa oli vielä suurempi juhla kuin tavallisesti.

Lapsenlapsen suuri päivä

Lapsenlapsi, jota perhepiirissä Kääpiöksi kutsumme, hoiti rippikouluvelvollisuutensa jo heti vuodenvaihteen molemmin puolin. Itse koulun syyskaudella ja leirin joululomalla. Mitä likemmäs konfirmaatiopäivä tuli sen enemmän ipanaa alkoi jännittää tämä tapahtuma. Se jännitys minua kaiketi eniten ilahduttikin, Kääpiölle tällä oli suuri merkitys tässä iässä.

Ne juhlat etenivät mainiosti ennalta tehdyn suunnitelman mukaisesti. Konfirmaatiomessu ei vastoin tapoja venähtänytkään uuvuttavan pitkäksi vaan eteni ripeästi ja ilolla vain hivenen pidempään kuin normi ehtoollisjumalanpalvelus. Leppävaaran kirkko on minulle entuudestaan tuttu sillä esikoiseni konfirmoitiin myös siellä. Mutta komea kirkkosali ja rakennukset pihapiireineen olivat kyllä hämmentävät. Kirkonportilla tulisi seistä kookas kyltti : EI LIIKUNTARAJOITTEISILLE!

Kyllä kirkko itsessään oli esteetön, mutta ei sinne kirkkoon tahtonut mitenkään päästä. Ensin kiivettiin mäkeä ylös parkkipaikalta vain jotta päästiin portaiden päähän. YLÄpäähän. Ei luiskaa. Betoniportaiden ja kaiteen toisella puolen oli kyllä kauniisti luonnonkivistä muotoiltu extreme portaikko, mutta ei vammaisella sinnekään ole mitään asiaa. No, topakka esikoiseni ei paljoa tuuminut, nappasi toiseen kainaloonsa Aapon rattaineen ja toiseen Targan ja kipitti alapihalle. Minä könysin perässä parhaan taitoni mukaan, mutta ehjänä. Myös äitini saatiin kunnialla kotvan kuluttua alas.

Itse konfirmaatiossa sain käyttää "erivapautta" olemalla mukana rippilapsen siunauksessa. Siellä kökötin rollaattoreineni kummien seassa alttarilla. Se oli minulle suuri hetki. Kuten sekin lähes viisitoista vuotta sitten kun leikkasin hänen napanuoransa.

Kotona juhlittiin perheen parissa. Meidän parhejuhlissamme "perhe" saa laajaemman merkityksen, melkein kuin heimo, mukana olivat tietenkin isoisovanhemmat, isovanhempi ja vanhempi, serkut, tädit, isotädit ja yksi isosetä. Kääpiön rakas Vaari oli läsnä ja seurasi päivän kulkua sieltä sateenkaaren päästä. Ja Aapon isä sisarineen sekä äiteineen. Ja kummi perheineen. Oli taas niin upeaa kuulua siihen perheeseen. Anoppi I Suuri, hänen lapsensa, (entiset) kälyni ja lankoni. Olemme yhdessä käyneet suuria niin onnellisia kuin raastavan tuskallisia tapahtumia.

Päivä kaupungilla

Mutta nyt palataan vuorokauden verran taaemmaksi historiaan.

Taksi-Päivi pakkasi minut Riihimäen asemalla InterCity-junaan oikeasta vaununovesta sisään. Riksun asema on niitä harvoja joissa ei vielä ole korotettuja asemalaitureita, joten extremematkailu alkoi siis heti lähtökuopissa. Omin nokkineni yritin toimittaa itseni oikealle istumapaikalle, mutta vaunun liukuovi läpsähti kiinni. Hetken ällistelin tilannetta, mutta vaunussapa istui nuori mies heti oven toisella puolen, nosti kättään ja painoi nappia. Samanlainen nappi oli siis myös vaunusillan puolella, mutta enhän minä sitä hokannut. Seuraavaksi oli ujuttauduttava vaunun kovin kapoista käytävää rullaten omalle istuimelle, jossa nukkui nainen. Hiljaa mielessäni nakkasin kiitoksen yläkertaan, sillä nainen nukkui ikkkunapaikalla, joten varoin visusti herättämästä häntä ja niin sain istua käytävän puolella. Targa-parka vain tukki koko käytävän. Junailijan tullessa lipuntarkastusta toimittamaan tiedustelin mahdollista parempaa paikkaa matkakaverilleni, mutta mies oli sitä mieltä että sopu sijaa antaa, eikä kukaan muukaan sitten mutissut mitään. Paitsi ne jotka halusivat rolliksen toiselta puolelta mennä vessaan joka sijaitsi toisella puolella. Tai ne jotka halusivat tulla ravintolavaunusta omille paikoilleen loppumatkaksi. Tunnin ajan saimme seurata moninaisia sirkustemppuja ja dilemman ratkaisumalleja. Kuka kiipesi esteen yli, kuka hoksasi kieputtaa rollista päästäkseen vaivalloisesti ohi, hauskimmat olivat kaksi rouvaa, jotka hetken pohtivat tilannetta, vetivät Targan edelliselle vaunusillalle, astuivat toiselle puolen ja hinasivat vehkeen perässään takaisin paikalleen. Vaunuosastossa alkoi viritä hymynpoikasia ja vähän jutteluakin. Junassa on hauska matkustaa.

Helsingin päässä osui eteen seuraava ongelma. Laituri oli periaatteessa ja käytännössäkin junan tasalla, mutta välissä oli taas se rollaattorin pyörän levyinen aukko, kuilu, sanoisin. Eikä kukaan muu ollut poistumassa junasta siitä ovesta. Siis enää, kaikki hyökkäsivät edelläni ja töniskellen ovesta ulos. Apuun tuli lopulta nuori nainen joka ensin puisti päätään ennen kuin hokasin vaihtaa kieltä ja "of course I will", ja näin olin perillä pääkaupungissa.

Eikä Blondia missään. Kääk!
Blondi oli kyllä asemalla ja mielestään oikealla laiturillakin, mutta minun InterCityni tulikin vika raiteelle ja siitäpä tämäkin sekaannus sitten johtui. Hiippailin sokkona aseman suuntaan. Se oli aika vitsikäs tunne. Vieras paikka, mikään ennestään tuttua ei ollut oikealla paikallaan, pelkästään minulle ennenkokematon kate häiritsi näkökykyäni. Siis nähdyn ymmärtämistä. Onneksi Stansta minut pian kaappasi syliinsä ja pääsimme poistumaan savuttomalta asema-alueelta.

Oikeastaan ei juurikaan ole väliä missä kuljimme ja mitä teimme, sillä ympäristöllä ei meidän tapaamisellamme ole merkitystä. Vain tapaamisellamme. Mutta sen verran kerron että matkassani oli ostoslista, jonka mukaan kävimme kaupoissa. Myös kultasepänliikkeessä, sillä halusin antaa kääpiölle rahan sijaan pysyvän muiston. Sellainen löytyi perinteisin menoin: ensin isketään silmät tuotteeseen, ihastellaan ja käydään koko liike, myös tarjouskorit lävitse. Sitten otetaan myyjä matkaan ja ostetaan se ensimmäinen tuote. Kun Kääpiö sen avasi seuraavana päivänä, olin onnellinen osuttuamme oikeaan: ensin laajenivat silmät seljälleen, sitten aukesi suu ja: ÄIIITIIII! Mä sain sen! "Se" on Nomination'in teräksinen ranneketju, johon voi kiinnittää amuletteja roikkumaan.

Istahdimme entisen työmaani (edesmenneen Planet Hollywoodin) terassille Mikonkadun ja Hallituskadun kulmaan, Stansta otti korttini, meni tiskille ja tuli kotvan kuluttua paperilaput ja kynä kädessä takaisin: nimi tohon! Hyvää palvelua ravintolan taholta, mutta itse en olisi tuollaista tehnyt. Olisin joko tullut itse hakemaan kuittauksen tai kieltäytynyt ventovieraan kohdalla koko toimesta. Mutta Amarillo-ketjulla lienee omat sääntönsä. Ja hyvä niin, vältyin portailta ja sokkosuunnistukselta oudossa paikassa. Tokihan entinen Pool Bar oli saanut aivan uuden muodon joten en olisi siellä osannut liikkua. Vessareissulle Stansta ohjasi minut salin läpi, katskokaas en ollut koskaan siinä talossa käynyt asiakasvessoissa, meillä rappareilla oli omat tilamme. Kohti valoa osasin itse palata paikoilleni.

Mutta sitten sattui hassuja. Viereiseen pöytään yritti majoittua kaksi varttunutta daamia, jotka olivat olleet äitienpäiväruusu- ja -kakkuostoksilla. Luontaiseen tapaamme aloimme järjestellä ahtaalla terassilla tilaa rouville, Stansta siirsi pöytäämme, minä pakkasin ruusut ja kakun mukavasti tyhjälle tuolille pöytämme alle ja rouvat kävivät hakemassa kuoharilasillisensa. Ja vaikka kuinka sanotaan että helsinkiläiset eivät puhu vieraille, alkoi oitis keskustelu, kerroin miten olimme tutustuneet (blogit) ja miksi olimme liikkeellä juuri nyt. Siis minä kerroin vieraille blogistani, Blondi ei puhunut mitään tunnetuista syistä. Olisi kyllä voinutkin, sillä toinen rouvista paljastui Ivan Tykiksi. Kun aikamme rupattelimme, sain käsiini uusimman kirjan Tarantellaa! painoksen omistuskirjoituksella ja yhteystiedoilla varustettuna. Onneksi lompakossani oli vielä paikallislehden käyntikortteja ja näin meistä tuli heti kaverit. Uusimman kirjan arvostelu onnistuu tässä kevään mittaan niin täällä Liskolandiassa kuin omassa lehdessäkin, onhan käsiini tullut nyt jo neljäs arvostelukappale. Kivaa!

Seuraava hassu juttu oli McGyverin sukulaisen tapaaminen. Kävimme moikkaamassa Stanstan ystävää, jolla on sama sukunimi kuin McGyverilla. Mekin tykästyimme toisiimme, ihan niin kuin Blondi oli ennustanut. Samassa kuppilassa minulle esiteltiin puolalaissyntyinen rouva joka osoittautui jazzlaulajaksi. Magda, Margareta von Bock kutsui meidät illalla jameihin Ravintola Stureen samana iltana. Ja menimmehän me! Meillä täällä maalla ei pääse nauttimaan livejazzista, jameista puhumattakaan, joten nautin lyhyestä illastamme jameissa suunnattomasti. Edellisen kerran tavoitin vastaavia fiiliksiä Kölnissä Papa Joessa kauan, kauan sitten. Viimeisen kappaleensa Cry me a river Magda omisti ensin Stanstalle ja sitten minulle, joka olin neitsytmatkalla siinä kuppilassa. Pääsinpä vetäisemään myös pikku soolon ohikulkeneilla bongorummuilla! Nam! (sain jopa muutaman aplodinkin)

Muuten tapaamisemme sujui perinteitä noudattaen: sitä, SITÄ, jauhelihakastiketta lisukkeinen, mielenmukaista Hereford punkkua ja loputtomasti asiaa, aina aamuun, puoli viiteen asti. jolloin minun oli pakko jättää Blondin lenkkikaveri omiin oloihinsa (muruni jo nukkui suloista porsaan unta, hivuttauduin varovasti viereen peiton alle herättämättä rakasta ystävääni) kyetäkseni aamuyhdeksältä esikoiseni kyytiin kohti rippijuhlia!

Kuvia ette nyt vieläkään saa loppukevennykseksi, koska kuvatilani on lopullisesti täyttynyt laitojaan myöten, enkä ole ehtinyt/jaksanut etsiä linux-yhteensopivaa pankkia itselleni. Kun Stansta raportoi omalta osaltaan, käytte sitten katsomassa sieltä. Jookosta.

Ja nyt viikon juttujen kimppuun!