maanantai 30. tammikuuta 2012

Terveen paperit ja kevään kiireitä

Tässä on ollut jo muutama aivan loistava päivä!

Ensinnäkin korkeapaine on sillä mallilla että mitään paikkaa ei juurikaan kolota ja pakkasta on silleen sopivasti, että voi ulkoilla ihan kivuttomasti astman häkeltymättä. Ihanaa!

Toisennakin, olemme hiljaksiin toipuneet viime viikkoisesta tragediastamme. Onerva on vielä vähän säröillä ja etsii vauvojaan kaikkialta, mutta muutaman päivän viiveellä - joskin auttamatta liian myöhään - noussut maitokin on vetäytynyt emmekä sortuneet minkäänlaisiin utaretulehduksiin. Rauha on palaamassa maahan.

Kävin viime viikolla  labrassa. Otti täti sujuvasti muutaman putkellisen elämäneliksiiriä, joista sitten viisaammat jalostivat määrätyitä kokeita läärin ihmeteltäviksi.

Sain toki moitetta siellä labrassa. "Nämähän olisi pitänyt ottaa maaliskuussa!" loihe tippaiita lausumaan ja minä siihen että en minä nyt joka vuosi jaksa täällä rampata; olisi näytteet pitänyt liruttaa VIIME vuoden maaliskuussa, olivat määrätyt vuoden 2010 marraskuussa...

Tänään sitten kävin läärin ihmeteltävänä koetuloksineni.
Oli harvinaisen sujuva käynti, aikaa tosin meni sellaiset kolmevarttia, mutta tunnelma oli ystävällinen ja sain tosiaankin terveen paperit. Noh, en nyt ihan, mutta kaksi lääkettä jätettiin tykkänään pois, vaikka niiden piti olla elinkautiset. Kilppariarvot olivat yli kahden kuukauden thyroksiinitauon jälkeenkin vallan normaalit ja kolesterolilääkityksestä luovuttiin yhteisymmärryksessä muuten vain. Sydänfilmin puutetta lääri paheksui, mutta mistäs minä sen olisin noitunut siihen hätään, eipä ollut edeltäjä määrännyt.

Myös vaivanani olleet maksa-arvot olivat vähin erin lasketelleet lähemmäs lääkärikirjan ohjeistusta, siitä sain kehuja. Leukkarit olivat koholla, 17,8, mutta sanoin että noilla lukemilla en viitsi edes kulmakarvaa kohottaa, kas kun atoopikolla/reumaatikolla ne on aina vähän hujan hajan, ne arvot. Myös GT ja punasolujen erilaiset mittausarvot olivat säädyllistyneet sitten edellisen käynnin. Se puolestaan johtuu siitä että alkoholinkulutukseni on vähentynyt luonnollisia teitä mukavasti. Maistuu, mutta ei ole tarvetta ylen määrin viinan kanssa lotrailla.

Paino paholainen on aina vaan yli äyräiden. Sen kuusi kiloa sain hukattua tiukalla karppaamisella ja vaikka olen monipuolistanut ruokavalioni, on paino ennallaan. Ei siis noussut takaisinkaan. Se on ihan hyvä.

Mitäs vielä? Niin, hemoglobiini on ihan hirveä. 157. Sama kuin pituuteni. Lohdutin lääriä että se on sukurasitus, ihan niinkuin kaksoisleuka ja tiheät luut. Kelpasi selitykseksi, kun vielä todettiin että vaihtarit on siinä mallissa ettei menstruaatio verota kovasti verta. Enää vuosikausiin. Tulipa muuten mieleeni että vaihdevuosivaivoista kärsin, koko lähipiirini kärsi lähes kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta! Sellaista kun tuumii etukäteen, tuntuu aika kuolettavan pitkältä. Mutta ohi tuntuu se vaihe elämästäni viimein olevan. Kaikkine oireineen, hikoiluineen, kiukkuiluineen kaikkineen. Kiitos siitä!

Päivitettiin sitten kaikki reseptini samalla istunnolla. E-resepteiksi. Tällä kertaa ei tarvinnut kinata mistään vuosittain uusittavasta "siltävaralta"-reseptistä. Kiltisti uusi lääri kaikki erilaiset antihistamiinit, kortisonit, tramalit sun muut, mitä saattaa eri vuodenaikoina tarvita pieni monisairas keski-ikäinen rouva. Uskoi suosisti että kun ihminen on harrastanut muutamia perussairauksia elinkautisina yli puoli vuosisataa, se sama ihminen osaa ihan itse arvioida lääkityksen tarpeen niiltä osin.

                          
Nyt kun terveydentilani on selvitetty hyväksi aikaa eteenpäin. voin vallan hyvin omintunnoin puuhastella kaikkea kivaa koko kevään. Ainakin niin pitkään kunnes tuuli kääntyy ja minulle käy kuin Maija Poppaselle tai Vianne Rocher'ille, tiedättehän sille, joka tuli ja perusti Pienen Suklaapuodin Joanne Harrisin kirjoissa.

Nyt juur kehitellään kasaan Naistenmessuja, Naistenpäivän tapahtumaa muotinäytöksineen ja sen sellaisineen tänne Lopelle, -liäisiin tarkemmin ottaen. Tällaisesta puuhastelusta tykkään ihan hirmuisen kovasti. Nam.
Naarasjeijonien kanssa sitä tehdään ja mukaan on tulossa hienosti väkeä sekä esittelemään tuotteitaan, tarjoamaan palveluitaan ja illan kruunaa oikea muotinäytös, jossa MaijaStiinat esittelevät alueen suunnittelijoiden luomuksia.

Huhtikuussa on sitten vuosijuhlamme vuoro. Ajattelin, ja ajatukseni hyväksyttiin, viedä leijonapesueemme metsään. Meillä on täällä Lopella hurmaava kämppä, entinen metsäkämppä Kalamaja. Siellä vietämme tämänvuotisena charterjuhlanamme mukavan lauantaipäivän tavanomaisesta iltapukupippaloinnista tykkänään poiketen. Aah!

No, onhan tässä pari muutakin pikkujuttua saatava valmiiksi ennen noita, mutta tuntuu niin ihanalta että pitkän matalapaineen jälkeen olen taas voimani tunnossa. Ja aion nauttia tilasta kaksin käsin.

Siihen asti kunnes tuuli kääntyy...

perjantai 27. tammikuuta 2012

Vieras, jota ei voinut laskea sisään

Voi, voi sentään. Äsken sisään pyrki odotettu vieras, mutta en voinut laskea ovea pidemmälle kun McGyver oli saunanraikkailla unosilla.

Se oli mies. Yhden kohdakkoin unholaan jäävän ammattiryhmän viimeisiä edustajia. Hamusi näyttävästi taskustaan muovikorttia, jolla todistaa asemansa liikkuvansa luvallisilla asioilla. Tuttukin mies, olemme usein rupatelleen ovenraossa yli viisitoista vuotta. Aina silloin tällöin.

Joko hokasit, kenestä oli kyse?

Aivan oikein!

TV-lupatarkastajahan se.


Olemme jo pitkäään McGyverin kanssa odotelleet miestä käymäselle, jotta voidaan se sisälle kutsua ja näyttää mainio huushollimme, jota ei tarvitse  minkään kotijumalan rajoituksin sisustaa. Mutta kun se mies oli sohvalla kuorsaamassa, en tohtinut herättää edes näin tärkeän vieraan vuoksi.

Ei se tarkastajaukko minua uskonut, että ei ole vastaanotinta. Sanoi selvästi kuulevansa telkkarin äänen. - Ehei, ei se ole telkkari, se on radiosuomi, josta kuuntelen laulavia puhelinlankoja. Vaikka juur silloin sieltä kuului merisää...

Oman osani olen tehnyt tulevan presidentin valinnan suhteen. Valitettavan vähän osallistunut kampanjointiin, tuskin nimeksi. Nyt ei auta kuin jännityksellä toivoa että kansa osaa valita viisaasti ja koko maamme tulevaisuuden kantilta oikein.

Meillä on ollut muilta osin rauhaisaa, mutta eläinrintamalla oli tovin sydämentykytyksiä aiheuttanutta tilannetta. En niistä nyt enempää raporteeraa, muistettehan sen vainolaiseni? En tahdo enempää säröjä tänne. Nokkelimmat kyllä arvaavat mistä oli kyse ja ne jotka ovat kanssani tuolla toisaaalla sosiaalisessa mediassa tekemisissä, ovat niinn ikään perillä tilanteesta. Murheellista, mutta sellaista elämä on.

Tällaista pikaista tänään, ehkä seuraavaksi taas jotain muuta. Pysy linjoilla.

perjantai 20. tammikuuta 2012

Mä taivallan läpi tuulen ja tuiskun...

Olen motissa.

Mikä ei nyt suuren suuria ketään haittaa, mutta melkoisessa motissa silti.

Olen myös pyrkinyt olemaan talviunilla. Paikoin se on jopa onnistunut, mutta aina joku ällää laittaa juuri Liskonaista tarvitsevan session päälle ja taas mennään, en tiedä mihin, mutta mä meen.

Siitä motista vielä.

Muistatteko, kun katkaisin kinttuni vuosi sitten? Pyörätuoliaikojen loppumetreillä sain hoututelluksi ystäväni Eijan pyörätuoliasioille apteekkiin ja kauppareissulle. Eija oli harrastanut pyörätuoleilua jo kymmenisen vuotta mutta minä olin ihan noviisi. Eikä siihen tarvittavia käsivarsilihaksia ollut kovasti käytettävissä, alleja kyllä.

Meiltä on apteekkiin matkaa sellaiset 700- 800 metriä. Aikaa siihen kului kevättalven tienpidon myötä neljäkymmentä kaksi minuuttia. 42, sama luku mikä on perimmäinen totuus elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta. Osan matkaa jouduin rullaamaan ajotiellä, jalkakäytävät olivat kovin koppuraiset ja liukkaat.

Nyt eivät jalkakäytävät ole koppuraiset. Ne ovat pelkkää jauhoista kuivapuuroa. Ajotiet ovat pelkkää jauhoista puuroa. Ainoa paikka joka täällä Lopen keskustassa on kelvokas vammaiselle on oma pihamme ja siitäkin vain se osa, joka johtaa parvekkeelleni. Se puolestaan johtuu siitä että tässä talossa asuu Lumimies. Tämä 11-vuotias Lumimies pitää elämänsä tärkeimpänä tehtävänä huolehtia siitä että Liskonainen pääsee turvallisesti kulkemaan asioilleen ja palaamaan yhtä turvallisesti takaisin parvekkeelleen.

Tänään kävin kaupassa. Varmuuden vuoksi S-kaupassa, koska sinne on tasamaan matka, ei mäkiä, ei mutkia. Mutta ei myöskään pitävää pohjaa sen paremmin jalalle  kuin Harley Parkinsonin tassuillekaan. Tyhjällä kuormalla jaksoin nostella Parkinson-parkaa pahinten hetteiköiden ylitse, paluumatka oli hitusen haasteellisempi. Ja tietenkin puhelin oli kotona latuussa.

Ratkaisin pulman kulkemalla tyynesti ajorataa pitkin. Siellä oli risteyspaikkoja lukuunottamatta sileää ja turvallista ynnä kohtalaisen kevyttä tuuppia viikon ruokavarusteita pitkin kylää. Mutkia matkaan tietenkin tuli, mutta pääsin ehjänä kotiin.

Tunnustan. Ajattelin kovasti rumia lähimmäisestäni. Tässä tapauksessa kuntamme teknisestä päälliköstä.

Mitäpä jos kutsuisin hänet kanssani päiväkävelylle kirkonkylälle? Menisimme vaikka suorinta tietä täältä kotikadultani sinne apteekkiin, sieltä Kuntalaan, kävisimme kiekan vaikka Elmolan kuntosalilla. Sinne nähkääs ei liikuntarajoitteinen pääse kuin autolla. Sisäänkäynti on sekä hallin että uuden koulurakennuksen takana, ei luiskia, ei hissiä, pelkkiä komeita portaita. Hän voisi myös avittaa vähän kunnantalolla, siellä kun on maanmainion hissin lisäksi kovasti korkeat kynnykset ihan joka torppaan, missä ihmisen on väliin asioitava. Rollaattorikävelylle hänet kutsuisin mukaani. Kameran ottaisin mukaan ja tekisin dokumentin retkestä. Juu, onnistuu, onnistuu rollaattorilla, minullahan on niitä kaksi, muistettehan.

Vaan astuisinko tällä haaveella jonkun varpaille? Pitäisikö tämä retki kuitenkin toteuttaa kansanliikkeenä? Yhteistyössä vammaisyhdistysten ja -etujärjestöjen kanssa? Vai tehdä kuntalaisaloite?

Vammaisneuvosto? On meillä kuulemma sellainen. Viime vuonna puhallettu heiveröiseen henkeen. Edelliseen kokoukseen oli osattu lähettää vain kaksi kutsua, muita pumppuja ei kuulemma ole ilmoitatutunut mukaan. Vasiten ja visusti ilmoitin myös oman AVH-kerhomme mukaan kokousväkeen. Mihin lie kadonnut sekin tieto vuoden mittaan.

 Rahakysymys tämä esteettömyys ei kyllä ole. Kelvottoman suunnittelun ja välinpitämättömyyden hedelmä kylläkin. Tietty vähän omaakin vikaa saa katsella. Olisi ollut tarpeen vaatia talousarvioon merkintä edes kirkonkylän tienpidosta, nykyisellään "katuverkkomme" kunto  on häpeäpilkku - ei kun -läntti - kuntakeskuksemme visuaaliselle ilmeelle, turvallisuudesta puhumattakaan.

Lupaan huolehtia tämän puutteen ensi kauden budjettiin. Takuulla.

Ja nyt palaan takaisin talviuneen, motissa kun olen.


Edit Piaf haluaa sanoa että se kyllästyi siihen plätkyyn taustaan ja pakotti Liskiksen etsimään edes väliaikaisesti jonkun kuvan. Tämmöisen se tälläsi pitkän pohdinnan jälkeen. Seikkaillaan tuolla nyt ainakin toistaiseksi.