Maanantaikin on päivä

...joskin toisinaan vähän tahmeanlainen. Mutta päivä kuitenkin.

Naisenergiaa on nyt tankattu useamman tovin tarpeeseen Rauhalassa. Voi miten olen pahoillani niiden vuoksi. jotka eivät mukaan voineet tulla.

Pelottava junamatka sujui Stanstan turvallisessa ohjauksessa hyvin. Hankittiinhan siinä vähän nuoruusmuistoja kun salakaloja, eiku salakalJoja nautittiin konduktöörin käyntien välillä.

Junamatkailu ei kaikin paikoin ole ollenkaan vammaisystävällistä.

Miettikääpä vähän: Riihimäen rautatieasemalle pääsee apuvälineillä takakautta tai kiertämällä (ehkä?) uutukaisen Matkakeskuksen kautta. Mutta sieltäkin, siis asemalta pääsee vammainen junaan vain ykköslaiturilta. Ykkösraidetta käyttävät tietenkin ykkösluokan junat ja niiden varakkaammat matkustajat. Me köyhät hilpaisemme kahdeksannelle raiteelle. Toisaalta, kahdeksannelle raiteelle pääsee hissillä, mutta ei suikaan asemalta, vaan on kierrettävä puoli Kaliforniaa päästäkseen alikulkutunneliin. Omin jaloin kulkevat tavoittavat nämä yhteydet ihan tuosta vaan...

Riihimäen aseman laiturit ovat vanhakantaisia. niistä ei pääse sen paremmin pyörätuolilla kuin rolliksellakaan junaan ilman avustajaa. Matalalattiajunaankin on noustava korkeahkolla askeleella ja avustajan on puhkittava apuväline perässä.

Ei tosin Kouvolan asema ole yhtään sen viisaampi. Samanlaiset, noin neljänkymmenen viiden asteen jyrkkyydelle rakennetut portaat katoavat alikulkutunnelin pimentoon. Onhan niissä portaissa toki luiskat. Mutta kokeilkaapa kuskata matkalaukulla varustettua Harleytä sellaisia alas, yrittäkääpä osua näkövammaisena oikeaan kohtaan rappua ja päälle päätteeksi pysyä rollaattorin tukemana pystyssä. Vai? Kouvolan aseman kahdeksannella raiteella oli toki hissikin. Mutta se ei toiminut. Tai ei siis ollut toiminnassa. Vielä.

Junailijasetä lupasi että saamme vastaanottajamme Hannin kanssa kiertää huoltotien kautta asemalle ja Hannin autolle. Kappas vain, lähestyessämme ylityskohtaa samaa kohtaa lähestyi öljy(kaasu)juna. Sitä riitti ja riitti, sen paremmin junan alkua kuin loppuakaan ei lopulta näkynyt. Sanoin naisille että uskokaa vaan, tuo juna seisahtaa paikoilleen juur kun olemme kulkutien kohdalla. Ja sen teki.

Enkä nyt ala toistaa tapahtumia viikonlopulta. Käykääpä vaikka Hannilassa,
Pellon Pientareella, Mummon kammarissa tai jonkun muun luona kurkkaamassa kuinka ihana viikonloppu meillä oikein oli. Ihan oikeasti oli. Samanhenkiset, mutta lopultakin aivan erilaiset naiset viihtyivät aamutunneille asti, kuka saunoen, kuka seljällään koskealla nurmella tähtitaivasta ihastellen. MK totesikin, että kysymykseen: mitä te siellä oikein teitte, voidaan rehellisesti vastata että: harrastettiin tähtitiedettä, filosofiaa, ravinto- ja lääketieteitä, henkimaailman asioita, Stansta näki elämänsä ensimmäisen tähdenlennon, kun viimeiset perseidit lensivät yllämme.

Sanat eivät riitä. Kiitos Hanni!

Ja kiitos Stansta! Miten ihminen ei osaa älytä kiittää silloin kun siihen on aihetta? Automatkalla asemalle huutelin Hannin korvaan (muistattehan ettei se ihminen oikeesti kuule mitään) ihastustani ja kiitollisuuttani Stanstan avusta aina kun olemme yhdessä liikkeellä. Silloin on turvallista, läheinen ihminen kulkee silminä ja valkoisena keppinä, ei töni, ei tuupi, ei holhoa, ohjaa vaivihkaa ja huolehtii avustamisesta hienostuneesti ja oikein. Ihana rakas blondini.

Maanantai on maanantai vaikka sianrasvassa paistaisi. Väsytti ihan vietävästi eikä työhön tarttuminen millään olisi maittanut. Sainpa sentään suurimman osan jo taittoon ja pois käsistäni. kahden jutun matskut tavoittavat minut vasta joko myöhään tänä iltana/yönä? tai aamusella.

Mutta LC Loppi/MaijaStiinojen perustamissopimus on allekirjoitettu. Päästään tositoimiin.

Ja Tytti, se vietävän villikko, ilmaantui viikonloppuna kuikuilemaan kotinurkille. Kaipaa kovasti kotiin, mutta vielä ujostuttaa. Minäkin jo juttelin sen kanssa tänään. Muutaman päivän päästä...