Musiikkia ja lumenluontia

Kas kun minun oli meininki tällä kertaa äräyttää poliittinen ankara arvostelu porvarihallituksen uusimmista metkuista, mutta päivä toi tulleessaan iloisia tapahtumia ja nehän syrjäyttivät yli kaulan mitalla ikävät asiat.

Meidän Ärrän täti piti tänään eläkeläistymiskahvit kioskilla.

Annelin posket hehkuivat jo puoli kahden aikaan ilosta, monet, yli kahdenkymmenen kolmen vuoden aikana tutuiksi tulleet asiakkaat olivat käyneet tervehdyksellä. Minäkin menin, kun työnantaja käski. Olisin toki mennyt muutenkin. Vasitenkin kun tiesin että työkaverit olivat houkutelleet trubaduurin tietyllä kellonlyömällä paikalle.

Janne ja Anneli ja kaunis "jos en joka päivä sanokaan /sua että rakastan..."

Oman kylän poika on kovinkin helposti houkuteltavissa kaikenlaiseen pitäjän ilonpitoon. Seuraavan kerran tapaamme Tapanintansseissa paikallisessa ravintolassa ja tammikuussa meidän vassareiden pikkujouluissa. Olenhan ennenkin kertonut että Janne on oikeasti hurmaava ihminen. Muistan kun ensimmäisen kerran häntä haastattelin, en kyllä enää muista miksi, mutta joku konkreettinen asia oli kyseessä. Hän hämillään ihasteli että paikallislehti hänestä tahtoo kirjoittaa ja ihan asiasta. Ja valitteli aikakauslehtien haastattelupyyntöjä: mä elän ihan tavallista elämää, ei kai musta mitään ihmeellistä kirjoitettavaa voi olla. ei mulla mitään kerrottavaa ole.

Toinen tapaus sen sijaan melkein heitti jalat alta:

Kun olin edellä mainitulle keikalle lähdössä, oli etupihalla uusi naapurin poika (kymmenen korvilla) kontallaan hangessa ja lappoi pienellä lelulapiolla lunta pulkkaan.
- Jaa, että lumitöihin rupesit?
- Joo, täytyy vähän...
- Tuolla meidän parvekkeella on kyllä ihan oikea lumilapio...
- AI! Saako sitä lainata?
- No tokihan saat lainata, kunhan palautat sitten paikalleen.

Perään huusin vielä että jos McGyver jotain kysyy, sano että annoin luvan.

Kun palasin retkeltäni. oli piha roskiksen ympäriltä kolattu, samoin kulkutie pääovelle ja vielä omalle parvekkeellemme, että pääsen paremmin Harley Parkinsonilla kotiin.

Itku oli tulla, kun McGyver kertoi pojan urakoinnista. Onko tuollaisia lapsia vielä oikeesti olemassa? Arvatkaapa vaan kuka joulunpyhinä rakentaa niitten kanssa luikumäen ( heh heh LIUkumäen tietty) takapihan kallioille. Siellä meillä on kyllä tilaa ja tuleepa upea piha arvoiseensa käyttöön.

Ostin kaupasta kinkunkin. Jo nyt. Eelis-ystäväni kehotti hankkimaan sen pakastettuna jo nyt, ajoissa, että se ehtii rauhaksiin sulaa ennen paistamista. Senkin takia pakastetun, että kilohinnassa oli melki kolmen euron ero pakastamattomaan verrattuna. Ison ostin, seitsemänkiloisen. Kotimaisen. Koskaan ei voi tietää, mitä joulu tuo tullessaan.

Ensi viikolla yritän löytää kunnollisia kaloja ja muita vermeitä. Meillähän ei varsin joulua vietetä. Minä saan käydä joulukirkossa ja hiljentyä. Markkinajoulua ei tarvitse edes ajatella.
Eikä joulutraumasta ole tietoakaan.

Ja tervetuloa Partapappa, ei liskoja tarvitse pelätä, tuokin mikä on kuvassa, on tatuointi, itsepiirtämäni sisilisko. Ihan kesy ja ystävällinen. Selaapa tarinoita taaksepäin niin selviää nimimerkkini tarina.