John Lennon

Kuopukseni täyttää huomenissa kolmekymmentä vuotta.

Ensimmäinen uutinen ulkomaailmasta synnytyksen jälkeen oli John Lennonin kuolinuutinen. Se vaimensi ensimmäisen, ilman minkäänlaisia komplikaatioita syntyneen tyttövauvan tuomaa iloa. Kuopus oli ensimmäinen, jonka sain jo napanuorineen kaikkineen verisenä ja limaisena ja valtavasti karjuvana rinnoilleni. Edelliset oli vaan kääräisty folioon ja juoksutettu tehohoitoon kiireen kaupalla.

Yksi hankalimmista matkoista maailmassani on siirtyminen vajaan puolentoista kilometrin päähän terveyskeskukseen. Niinhän se on että niin kirkot kuin terveyskeskuksetkin pruukataan rakentaa korkealle kuolevaisten ulottumattomiin. Jyrkkärinteisen mäen huipulle.

Eilen piti jo hommaamani kyytiä mutta otin pikku päikkärit ja heräsin sen verti myöhään etten enää ketään ryhtynyt häiriköimään. Nyt asken aamukahvilla soittelen Hasselle, jolle sopii aina mainiosti Liskonaisen kuskaileminen. Kas taksikortilla ei voi, eikä kyllä kannattaisikaan tuollaista matkaa tehdä, kerran menin taksilla kun en muuten päässyt, maksoi melkein kahdeksan euroa. Takaisin päin sieltä pääsee hissukseen taluttamalla Harley Parkinsonia, usein myös joku tuttu osuu kotimatkalle samaan aikaan.

Ehtoolla tein listan asioista joista pitäisi sille komeahkolle kuuntelevaiselle tehdä selkoa. Listaan tuli kaksitoista kohtaa. Täysi tusina. Se täysi tusina on sellaista akuuttia, päivittäisvaivaa. Pikkujutuista ei niin väliä. Ja kertoohan se niitten labrojen tuloksetkin. Mitään isompaa ei taida olla tekeillä, olisi kaitsen muuten puhelin soinut jo kiivaasti.

Antaas kattoo kuin Henrin käy.