Miten tämän sanoiksi pukisin

Taas on yksi musiikin suurmies poissa.

Topi Sorsakoskella on minulle ja läheisilleni, kelle milläkin tavoin, ollut suuri merkitys. Topi Sorsakoski soittanut ja sittemmin laulanut elämäni tärkeissä paikoissa. Iloissa ja murheen pimeimmissä syövereissä. Mikseivät nämä ihmiset voi elää ikuisesti? Siksi vissiin, että ihmisiä ovat. Heidän elämäntyönsä, heidän antaumuksensa musiikilleen, heidän katoamaton lahjansa muille kuolevaisille onneksi elävät loputtomiin.

Tämän päivän aviisit niin paperilla kuin verkossakin ovat tulvillaan taas kerran mestarin ylistystä. Ei toki suotta, mutta miten minulle aina palaa mieleen Juicen suomeksi laulama tarina paperitähdistä? Mitä hiton iloa kellekään on kuolemanjälkeisestä suitsutuksesta? Koska me matoset opimme vilpittömästi suitsuttamaan silloin kun sen aika on? Vastaus on: emme koskaan.

Henkilökohtainen suhteeni Topi Sorsakoskeen on lyhykäinen, mutta vaikuttava.

Täytin tuossa kahdeksankymmenluvun loppupuolella 31 vuotta. Juhlan kunniaksi olin kutsunut läheisiä ystäviä kanssani juhlimaan hyvän ruuan, juoman ja seuran kanssa Helsingin Kulttuuritalon ravintolaan, nyt en tarkasti muista oliko sen kuppilan nimi silloin Tarinatori vai Kultti. Meitä kokoontui reilut parikymmentä pöydän ääreen, juttu lensi, tuttu baarimestari oli loihtinut minulle pikkutuhman drinkin, tiedättehän, iso pallolasi, sameaa sotkua ja kurkusta värkätty koriste asianmukaisesti asennettuine pilleineen...

Iso älähdys sen sijaan purkautui juhlaväeltä kun ravintolaan alkoi rakentua esiintymislava. Tähän väliin on kerrottava että siiehn aikaan tuossa ravintolassa oli tapana järjestää liveklubi-iltoja, joissa esiintyivät paikalliset nousuaikeiset bändit. (Ei, Froikkarit eivät siellä esiintyneet, he pitivät majaa Weeruskassa, siellä kolmosen päättärin liepeillä.) Olin etukäteen saanut ikäväkseni tietää ettei juuri syhnttäri-illakseni ollut tieedossa mitään ohjelmaa, joten jonkinlainen ällistys oli vallannut ilman niistä roudauksista.

Ja mitä tapahtui?

Stagen nurkkaan tuottiin vielä kaksi baarjakkaraa, joista toiselle avustettiin huopahattuinen miehenköriläs. Toiselle kiipesi J. Karjalainen, joka kyllä pysyi omin avuin jakkarallaan. Toinen oli Topi Sorsakoski. Ihan ilmielävänä, mutta kovin, kovin päissään. Mutta kun tekniset ongelmat oli saatu ratkaistua homma luisti ja Topi esiintyi kerrasssaan loistavasti. Muutama vieraistani herahti ihan kyyneliin asti. Se oli mahtava kokemus.

Muudan silloinen tuttavani oli tehnyt vähän myyräntyötä ravintolan henkilökunnan puolesta. Samaisena iltana päättyi J.Karjalaisen ja Topi Sorsakosken yhteiskiertue "Ympäri maan" päätöskonserttiin Kulttuuritalolla ja roudariystäväni oli houkutellut koko bändin vaihtamaan jatkopaikkaa Flemarilta Kulttuuritalolle. Karjalainen oli vaan todennut että sama kait se on missä bailataan ja niin pojat pitivät ylimääräisen yksityiskeikan Liskonaiselle ystävineen.
(On minulla tästä tapaamisestamme tietenkin valokuvia, mutta ne ovat tuolla selkäni takana kaapissa ja siirtämättä digitaaliseen formaattiin, ehkä joskus)


Tuonnempana tapasin Sorsakosken Läyliäisissä silloin tällöin kun hän poikkesi autoaan huollattamaan tai kahville työpaikalleni.

Mies, ääni ja kitara. Nämä jäävät taas sieluuni, sinne missä on vapaita huoneita kuolemattomille.


Menkää ensi yönä ylos, pukekaa riittävästi päällenne, heittäytykää seljällenne maahan katuvalojen ulottumattomiin ja ihailkaa upeaa kuutamoa sekä perseidien ohilentoa!