Sianporsaiden Itsenäisyysvastaanotto

Muistatteko tämän?

Tänään oli taas se päivä vuodesta.

Tällä kertaa vastaanotto pidettiin kirkolla, siellä Kuntalassa. Ainoassa tällä hetkellä avoinna olevassa nuorisotilassa kunnassamme. Kävin siellä jo aamupäivästä. Hakemassa eilen unohtamani puhelimen ja viemässä Suomen lipun iltaa varten.

Ennen avaamista olivat nuoriso-ohjaajamme ja Harppi-Pia ( Hausjärven-Riihimäen-Lopen projekti-ihme) koristaneet tilan sinivalkoiseksi, kattaneet juhlaboolin ja hienostuneet cocktailtikut ynnä muut asiaan kuuluvat vermeet. -liäisten osasto saapui taas omalla bussilla paikalle. Mummin kanssa. Ai että minä rakastan kylämme kakaroita!! Oikeesti. Ja vähän vielä kotimatkallammekin.

Tila oli kaunis ja omat pentuni tykkäsivät. Onhan tämäkin perinne meiltä lähtöisin. Siis tässä kunnassa. Tosin mutisivat oman tilan puuttumisesta taas kerran. Eivätkä suotta.

Ilta alkoi siis kuudelta. Ei maljoja. Ei puhetta. Ei Maamme-laulua. Ainoastaan suunnaton hyöky kakaroita suoraan pöydän kimppuun: RUOKAAAAA!!!

Nuoriso-ohjaaja oli suunnitellut laittavansa toisen kattauksen Salkkareiden jälkeen. Esitin epäilykseni sen kannattavuudesta. Nääs kävi silleen, että jo ennen viikon viimeistä höpöhöpöä oli pakko laittaa valot ja hakea kaapista urakkaharjat, jotta saatiin tila siivotuksi. Vartin kuluttua olikin jo lattia näkyvissä. Ja kaikki sipsit, kermatuulihatut, Suomi-konvehdit, boolit ja, ja, ja... jätesäkissä. Salkkareiden jälkeen sama juttu uudestaan.

Puoli yhdeksään mennessä oli rikottu viisi tuolia ja poikien vessan ovi. Tässä vaiheessa kainosti ehdotin tilan sulkemista ynnä syyskauden päättämistä tähän paikkaan. Puhelimitse saatu vahvistus esimieheltä ratkaisi asian. Varttia vaille yhdeksältä paikka oli tyhjä. Varttia yli yhdeksän parkkeerattiin raivaustraktori ja aikuiset poistuivat. Palkolliset kysyivät vielä lähtiessään että uskallanko jäädä yksin odottamaan bussia, jonka oli määrä saapua vasta kymmeneltä. Uskallanko? Minä? Nuorteni kanssa? Käskin naisten painua koteihinsa, eihän minulla ole mitään hätää pentujeni kanssa.

Niin me muksujen kanssa tutisimme kosteassa pikkupakkasessa kolme varttia ja ruodimme illan tapahtumia.
- Miksei me voida saada Läykkään takaisin omaa tilaa? Oltais voitu pitää omat juhlat.
- Onks tänä vuonna taas puurojuhlat?
- Ei ole.
- Miksei?
- Kun ei ole tilaa ja Kuntalaa ei enää avata tänä vuonna.
- Voi perse!
- Niinpä. Voi perse.
- Meill ei oo koskaan ollu tämmöstä.
- Ei ole, ei.
-Eksä Mummi voi tehdä mitään?
- En.

- Ja nyt bussiin joka sorkka!!

Vähän olivat vaisuja kotimatkalla. Moni halusi ennakkosuunnitelmistaan poiketen jäädä jo kotipysäkillään pois. Oli mennyt maku illasta. Minullakin oli paha olo.

Totuuden nimessä on sanottava että omanikin (osa) osallistuivat riekkumiseen ja sotkemiseen.
Niitä kyllä hävetti. Pyytelivät minulta anteeksi. En voinut anteeksiantoa luvata. Itseään vastaan olivat rikkoneet.

Nyt istun taas unetonna punaviinin kanssa. En halua mennä yläkertaan. En halua tämän illan jälkeen heti mennä pyörimään sänkyyn. En kuitenkaan saa unta. Olen yliväsynyt. Ja se osaltaan johtuu siitä että sössin taas lääkkeeni ja sain ne vasta tänään apteekista. Kestää taas jonkun päivän että tilanne tasaantuu.

Huomenna on sen perheystävän tuhkan sirottelu. Sen joka menehtyi kotiinsa tulipalossa. Leski tarvitsee kuulemma läsnäoloani. Minähän jaksan senkin.

Sinne menen kovassa krapulassa. En nyt jaksa olla ryhdikäs. Herra varmaan antaa sen minulle anteeksi.

Edit Piaf halusi laittaa vielä tämän näkyville:

Heitä murheesi Herran huomaan,

hän pitää sinusta huolen,

ei hän salli vanhurskaan ikinä horjua.

Ps. 55:22 (KR33/38)

Miten taas sattuikin kohdilleen...