Nyt jänskättää

Voi että onkin vaikea päivä.

Vaikka herätyksen olin varmuudeksi pannut ajoissa tärisemään yöpöydälle, kyttäsin sitä tulevaa piipitystä, enkä tohtinut enää saada unenpäästä kiinni. Silti torkuttelin vielä varmuudeksi kolme varttia ennen toimeen ryhtymistä.

Onneksi eilen oli kahvinkeittopäivä. Pannussa oli vielä runsaasti oikeaa puuhellalla keitettyä kahvia, joka sujuvasti kestää mikrotuksen maun kärsimättä. Kahvinkeitto ei ole niitä ketterimpiä aamupuuhiani. Ei keittimellä eikä varsinkaan puuhellalla. Eikä missään tapauksessa ennen heräämistä.

Ja koska olen mestari siirtämään asioita viime tinkaan, tein sen uskollisesti tälläkin viikolla. Asia on nimittäin niin että viimeiset minuutit ennen dead linea ovat tehokkainta peliaikaa, olitpa tekemässä mitä hyvänsä. Tarkoitan että tämän viikon lehtijutut syntyivät sukkelasti reilussa puolessa tunnissa, kun ne oli valmiiksi mietitty. Ja kuvat käsitelty ennakkoon. Teinpä vielä yhden haastattelunkin siinä ohessa. Ja murisin silleen sievästi päätoimittajalleni maksamattomista palkkioista. Päätoimittaja sukkelasti siirsi puhelun kasööritädille jolle ehdotin palkkioiden pikaista maksamista, esimerkiksi nyt ihan heti, kun viimeksikin rahat löysivät tiensä tililleni heti puhelun jälkeen. Minä nyt kuitenkin olen yksi ahkerimmista läpykkämme avustajista ja teen tätä hommaa sekä ilokseni ja käyttääkseni ammattitaitonani hyödyksi että saadakseni leipää margariinin alle vähäisen työkyvyttömyyseläkkeeni sallimissa rajoissa. Enkä siis siedä minkäänlaista viivyttelyä palkanmaksajan taholta. En!

Vaikka eihän tämä tietenkään teille mitenkään kuulu.

Ja se mikä minua nyt varsin jänskättää, on se että poistun turvallisesta kylästäni maailmalle. Tapaamaan entisiä koulutovereitani ja vielä elossa olevia opettajia kouluni synttärijuhliin. Ja se, että lähden ilman näkevää saattajaa liikkeelle.
Onneksi älysin eilisehtoona soittaa luokkatoverilleni, jonka kanssa rakensimme aikoinaan, kaksivuotiaina, linnunpesiä. Liisa puuhun ja minä maahan, kun en uskaltanut kiivetä synnynnäisen korkeanpaikankammoni vuoksi mihinkään ja tuumin vissiin etteivät linnutkaan uskalla. Joo, siis Liisa-ystäväni lupasi huolehtia minut juhlien päätyttyä pirssillä Blondin ilmoittamaan osoitteeseen, josta kultainen, rakas ystäväni minut ja Harley Parkinsonin poimii talteen.

Ja koska minä olen lähdöstä ihan nervona, minusta erittyy feromoneja jotka sattuvat Roosan nenään vakuuttaen koiran siitä että mamilla on suuri hätä. Koiraparka on ihan nervona, samoin kuin McGyver, joka toivoo että kello tulisi varttia vaille viisi ja minut noudettaisiin huitsan kuuseen täältä hermostuttamaan koko perhettä.

Eikä Onervakaan ole vielä saanut mitään aikaiseksi. Pullukkamahainen kisumme.

Tästä voimme päätellä että retkestäni tulee erittäin onnistunut. Tarkoitan että en kai minä tätä jännitystä hukkaan toki aio heittää. Enhän?

En ota isoa kameraani mukaan, Blondi huolehtinee raporttimme kuvituksesta.

Hryyyrrr! Taidan juoda oluen tässä täpinöissäni.