Käytiin McGyverin kanssa tänään kaupassa. En olisi mitenkäänn jaksanut mutta läksin kuitenkin. Paluumatkalla linja-autoaseman kohdalla kysyin McGyverilta että onko täällä noin paksu sumu vai ovatko lasini taas rähmässä. Ei olleet lasit rähmässä eikä sumua ilmassa. Savua oli.
Kun koti lähestyi, paksuuntui myös savu. Linja-autoaseman aukiolla ihmisten päät kääntyivät savun alkupään suuntaan. Sanoin McGyverille että pitäisköhän sen tutkia alkuperää tarkemmin. Onneksi tutki.
Meillä on tässä keskustassa (Lopen kirkonkylällä) sellainen erämaa, pientä jonkun verran suurempi metsikkö, ja sen takaa hulmusi kovinkin sankkaa savua. Tuumimme, ettei se ihan roskanpoltosta ole syntynyt. Eikä ollutkaan.
Siellä paloi ruohonleikkuri. Siellä naapurissa, mäen takana, oli pappa leikannut nurmea ja kone oli sammunut kesken kaiken. Pappa sen sitten uudelleen käynnisti tuhoisin seurauksin. Siis ruohonleikkurille. MacGyver osui paikalle juur sopivasti neuvomaan jauhesammuttimen käytössä ynnä öljypalon sammutuksessa.
Kaikki onnistui hienosti, tuli sammui ja McGyver kävi vielä myöhemmin tarkistamassa tilanteen sillä kyseessä oli pariskunta, iältään yhdeksänkymmenen molemmin puolin ja silloin pienetkin katastrofit voivat aiheuttaa isoja reaktioita.
Se mikä tässä on pointti, ovat oikeastaan ne ihmiset joiden näimme kääntyvän savun suuntaan ja päivittelevän. En nähnyt kenenkään kaivavan kännykkää soittaakseen, en nähnyt kenenkään juoksevan mihinkään. Olen niin kovin tyytyväinen että McGyver toimii ja arvostaa samoja asioita kanssani. Jos ilmiselvästi tarvitaan apua, siihen riennetään. Joskus tulee turpiin "lainausmerkeissä", niin kuin nuorten kanssa, muuta meillä on molemmilla niin vahvasti selkäytimeen taottuna yhteisöllinen vastuuntunto, että ei vaan voi olla tarttumatta asiaan apua tarvittaessa.
McGyver jo ehti moittimaan minua tämän julkaisemisesta. Josko joku vaikka arvostelisi äskeisen avun tarvitsijaa huolimattomuudesta. Mistään huolimattomuudesta ei ollut kyse, pelkästä huonosta tuurista ja onnettomuudesta.
Pariskunta oli vähän huolissaan siitä että kirjoittaisin uutisen tästä, mutta McGyver vakuutti ettei sentään ihan kaikkea tarvitse kaikille kertoa. Tämäkin selvisi ilman viranomaisia ja palokuntaa, turvallisesti loppuun saakka.
Mutta sitä minä johduin miettimään että mikä on oikeasti yksilön vastuu, mikä on naapurin vastuu. Miksi meillä pitää olla erityisiä vapaaehtoistyön viikkoja? Mikä on vieroittanut meidät yhteisvastuullisuudesta? Miksin Lopen linja-autoaseman aukiolla kymmenet ihmiset katselivat ällistyksestä ähkien taivaalle savua ihmetellen? Miksi kukaan muu ei liikkunut savun suuntaan? Miksi mikään ei enää kuulu mulle?
tiistai 16. elokuuta 2011
Syysvimma
... kostautuu.
Minulla on koululaisflunssa. Kurkkukivulla ja nuhalla. Ei kuumetta. Ainakaan mittarin mukaan, mutta olo on onea. Eikäs ole mikään konsti meikäläisen saada koululaistautia, niitä nuoria ramppaa ympärillä kaiken aikaa ja kun McGyver otti vielä matikanoppilaan, on kaikki mahdollista.
Leikittiin tuossa viime viikolla kotia täällä Liskolandiassa, niin kuin taisin jo mainitakin. Esimerkiksi niistä kaapeista kirjoitin. Että vietän jouluni niissä. Tällaisia niistä tuli:
Yleensä ihmisillä on maustehylly keittiössään. On minullakin. Mutta sen lisäksi tässä Velhon keittiössä on myös maustekaappi. Ja toinenkin. Sitten ovat tee- ja kahvikaapit sokerihyllyineen. Ja nestemäisten mausteiden kaappi, siellä asuvat myös riisit ja pastat. Nestemäiset ovat siis öljyjä ja etikoita ja sen sellaisia, viinakaappi on ihan erikseen. Tuo kuvan kolmas hylly alhaalta on teehylly.
Tässä omituisen epäselvä kuva maustekaapista. Huomatkaa että kaikkien kaappien ylähyllyt ovat tyhjät, en yletä niille eikä McGyver anna nousta talousjakkaralle.
Kasvikset voivat komeasti. Niille tehtiin (McGyver teki) kasvislamput. Samoin kaikille ikkunoille tulee ikkunalaudat, niiden kiinnikkeet ovat jo paikoillaan, vain uudet matti-laudat ovat vielä sahalla.
Tämäkin on näemmä kovin suttuinen tämä kuva, mutta tällaiselta näyttää kun katsoo keittiöstä olohuoneeseen. Ja nuo vasemman reunan traakit ovat näin komeat:
Eivätkä uudet perheenjäsenemmekään komeudessa jää pahasti jälkeen.
Kaikki siis mahtuvat sulassa sovussa ruokailemaan yhteiseltä kupilta, toki niitä yhteisiä on nyt useampi ja ruokailuvuoroon mahtuu vain kaksi kissaa kerralla. Tuo selin häntäänsä roikottava on Hugo, se on aika pehmeä kissaksi. En ole aiemmin nähnyt että kissan KAINALOläskit hyllyvät juostessa... Niilo on jo syönyt. Puntari väittää että nuo uudet ovat viiden kilon könttejä, entiset painavat suunnilleen kaksi ja puoli kiloa kappale. Meillä on siis viisitoista kiloa kissanlihaa.
Muuten menee mukavasti.
Tänään Päivän Sana on sattuvasti Herran siunaus. Otetaan se nöyränä vastaan.
Minulla on koululaisflunssa. Kurkkukivulla ja nuhalla. Ei kuumetta. Ainakaan mittarin mukaan, mutta olo on onea. Eikäs ole mikään konsti meikäläisen saada koululaistautia, niitä nuoria ramppaa ympärillä kaiken aikaa ja kun McGyver otti vielä matikanoppilaan, on kaikki mahdollista.
Leikittiin tuossa viime viikolla kotia täällä Liskolandiassa, niin kuin taisin jo mainitakin. Esimerkiksi niistä kaapeista kirjoitin. Että vietän jouluni niissä. Tällaisia niistä tuli:
Yleensä ihmisillä on maustehylly keittiössään. On minullakin. Mutta sen lisäksi tässä Velhon keittiössä on myös maustekaappi. Ja toinenkin. Sitten ovat tee- ja kahvikaapit sokerihyllyineen. Ja nestemäisten mausteiden kaappi, siellä asuvat myös riisit ja pastat. Nestemäiset ovat siis öljyjä ja etikoita ja sen sellaisia, viinakaappi on ihan erikseen. Tuo kuvan kolmas hylly alhaalta on teehylly.
Tässä omituisen epäselvä kuva maustekaapista. Huomatkaa että kaikkien kaappien ylähyllyt ovat tyhjät, en yletä niille eikä McGyver anna nousta talousjakkaralle.
Kasvikset voivat komeasti. Niille tehtiin (McGyver teki) kasvislamput. Samoin kaikille ikkunoille tulee ikkunalaudat, niiden kiinnikkeet ovat jo paikoillaan, vain uudet matti-laudat ovat vielä sahalla.
Tämäkin on näemmä kovin suttuinen tämä kuva, mutta tällaiselta näyttää kun katsoo keittiöstä olohuoneeseen. Ja nuo vasemman reunan traakit ovat näin komeat:
Eivätkä uudet perheenjäsenemmekään komeudessa jää pahasti jälkeen.
Kaikki siis mahtuvat sulassa sovussa ruokailemaan yhteiseltä kupilta, toki niitä yhteisiä on nyt useampi ja ruokailuvuoroon mahtuu vain kaksi kissaa kerralla. Tuo selin häntäänsä roikottava on Hugo, se on aika pehmeä kissaksi. En ole aiemmin nähnyt että kissan KAINALOläskit hyllyvät juostessa... Niilo on jo syönyt. Puntari väittää että nuo uudet ovat viiden kilon könttejä, entiset painavat suunnilleen kaksi ja puoli kiloa kappale. Meillä on siis viisitoista kiloa kissanlihaa.
Muuten menee mukavasti.
Tänään Päivän Sana on sattuvasti Herran siunaus. Otetaan se nöyränä vastaan.
Tunnisteet:
arkipäivä,
kissat,
Puutarhurointi,
taudit,
uusi koti,
velhon kettiö
lauantai 13. elokuuta 2011
Miten tämän sanoiksi pukisin
Taas on yksi musiikin suurmies poissa.
Topi Sorsakoskella on minulle ja läheisilleni, kelle milläkin tavoin, ollut suuri merkitys. Topi Sorsakoski soittanut ja sittemmin laulanut elämäni tärkeissä paikoissa. Iloissa ja murheen pimeimmissä syövereissä. Mikseivät nämä ihmiset voi elää ikuisesti? Siksi vissiin, että ihmisiä ovat. Heidän elämäntyönsä, heidän antaumuksensa musiikilleen, heidän katoamaton lahjansa muille kuolevaisille onneksi elävät loputtomiin.
Tämän päivän aviisit niin paperilla kuin verkossakin ovat tulvillaan taas kerran mestarin ylistystä. Ei toki suotta, mutta miten minulle aina palaa mieleen Juicen suomeksi laulama tarina paperitähdistä? Mitä hiton iloa kellekään on kuolemanjälkeisestä suitsutuksesta? Koska me matoset opimme vilpittömästi suitsuttamaan silloin kun sen aika on? Vastaus on: emme koskaan.
Henkilökohtainen suhteeni Topi Sorsakoskeen on lyhykäinen, mutta vaikuttava.
Täytin tuossa kahdeksankymmenluvun loppupuolella 31 vuotta. Juhlan kunniaksi olin kutsunut läheisiä ystäviä kanssani juhlimaan hyvän ruuan, juoman ja seuran kanssa Helsingin Kulttuuritalon ravintolaan, nyt en tarkasti muista oliko sen kuppilan nimi silloin Tarinatori vai Kultti. Meitä kokoontui reilut parikymmentä pöydän ääreen, juttu lensi, tuttu baarimestari oli loihtinut minulle pikkutuhman drinkin, tiedättehän, iso pallolasi, sameaa sotkua ja kurkusta värkätty koriste asianmukaisesti asennettuine pilleineen...
Iso älähdys sen sijaan purkautui juhlaväeltä kun ravintolaan alkoi rakentua esiintymislava. Tähän väliin on kerrottava että siiehn aikaan tuossa ravintolassa oli tapana järjestää liveklubi-iltoja, joissa esiintyivät paikalliset nousuaikeiset bändit. (Ei, Froikkarit eivät siellä esiintyneet, he pitivät majaa Weeruskassa, siellä kolmosen päättärin liepeillä.) Olin etukäteen saanut ikäväkseni tietää ettei juuri syhnttäri-illakseni ollut tieedossa mitään ohjelmaa, joten jonkinlainen ällistys oli vallannut ilman niistä roudauksista.
Ja mitä tapahtui?
Stagen nurkkaan tuottiin vielä kaksi baarjakkaraa, joista toiselle avustettiin huopahattuinen miehenköriläs. Toiselle kiipesi J. Karjalainen, joka kyllä pysyi omin avuin jakkarallaan. Toinen oli Topi Sorsakoski. Ihan ilmielävänä, mutta kovin, kovin päissään. Mutta kun tekniset ongelmat oli saatu ratkaistua homma luisti ja Topi esiintyi kerrasssaan loistavasti. Muutama vieraistani herahti ihan kyyneliin asti. Se oli mahtava kokemus.
Muudan silloinen tuttavani oli tehnyt vähän myyräntyötä ravintolan henkilökunnan puolesta. Samaisena iltana päättyi J.Karjalaisen ja Topi Sorsakosken yhteiskiertue "Ympäri maan" päätöskonserttiin Kulttuuritalolla ja roudariystäväni oli houkutellut koko bändin vaihtamaan jatkopaikkaa Flemarilta Kulttuuritalolle. Karjalainen oli vaan todennut että sama kait se on missä bailataan ja niin pojat pitivät ylimääräisen yksityiskeikan Liskonaiselle ystävineen.
(On minulla tästä tapaamisestamme tietenkin valokuvia, mutta ne ovat tuolla selkäni takana kaapissa ja siirtämättä digitaaliseen formaattiin, ehkä joskus)
Tuonnempana tapasin Sorsakosken Läyliäisissä silloin tällöin kun hän poikkesi autoaan huollattamaan tai kahville työpaikalleni.
Mies, ääni ja kitara. Nämä jäävät taas sieluuni, sinne missä on vapaita huoneita kuolemattomille.
Menkää ensi yönä ylos, pukekaa riittävästi päällenne, heittäytykää seljällenne maahan katuvalojen ulottumattomiin ja ihailkaa upeaa kuutamoa sekä perseidien ohilentoa!
Topi Sorsakoskella on minulle ja läheisilleni, kelle milläkin tavoin, ollut suuri merkitys. Topi Sorsakoski soittanut ja sittemmin laulanut elämäni tärkeissä paikoissa. Iloissa ja murheen pimeimmissä syövereissä. Mikseivät nämä ihmiset voi elää ikuisesti? Siksi vissiin, että ihmisiä ovat. Heidän elämäntyönsä, heidän antaumuksensa musiikilleen, heidän katoamaton lahjansa muille kuolevaisille onneksi elävät loputtomiin.
Tämän päivän aviisit niin paperilla kuin verkossakin ovat tulvillaan taas kerran mestarin ylistystä. Ei toki suotta, mutta miten minulle aina palaa mieleen Juicen suomeksi laulama tarina paperitähdistä? Mitä hiton iloa kellekään on kuolemanjälkeisestä suitsutuksesta? Koska me matoset opimme vilpittömästi suitsuttamaan silloin kun sen aika on? Vastaus on: emme koskaan.
Henkilökohtainen suhteeni Topi Sorsakoskeen on lyhykäinen, mutta vaikuttava.
Täytin tuossa kahdeksankymmenluvun loppupuolella 31 vuotta. Juhlan kunniaksi olin kutsunut läheisiä ystäviä kanssani juhlimaan hyvän ruuan, juoman ja seuran kanssa Helsingin Kulttuuritalon ravintolaan, nyt en tarkasti muista oliko sen kuppilan nimi silloin Tarinatori vai Kultti. Meitä kokoontui reilut parikymmentä pöydän ääreen, juttu lensi, tuttu baarimestari oli loihtinut minulle pikkutuhman drinkin, tiedättehän, iso pallolasi, sameaa sotkua ja kurkusta värkätty koriste asianmukaisesti asennettuine pilleineen...
Iso älähdys sen sijaan purkautui juhlaväeltä kun ravintolaan alkoi rakentua esiintymislava. Tähän väliin on kerrottava että siiehn aikaan tuossa ravintolassa oli tapana järjestää liveklubi-iltoja, joissa esiintyivät paikalliset nousuaikeiset bändit. (Ei, Froikkarit eivät siellä esiintyneet, he pitivät majaa Weeruskassa, siellä kolmosen päättärin liepeillä.) Olin etukäteen saanut ikäväkseni tietää ettei juuri syhnttäri-illakseni ollut tieedossa mitään ohjelmaa, joten jonkinlainen ällistys oli vallannut ilman niistä roudauksista.
Ja mitä tapahtui?
Stagen nurkkaan tuottiin vielä kaksi baarjakkaraa, joista toiselle avustettiin huopahattuinen miehenköriläs. Toiselle kiipesi J. Karjalainen, joka kyllä pysyi omin avuin jakkarallaan. Toinen oli Topi Sorsakoski. Ihan ilmielävänä, mutta kovin, kovin päissään. Mutta kun tekniset ongelmat oli saatu ratkaistua homma luisti ja Topi esiintyi kerrasssaan loistavasti. Muutama vieraistani herahti ihan kyyneliin asti. Se oli mahtava kokemus.
Muudan silloinen tuttavani oli tehnyt vähän myyräntyötä ravintolan henkilökunnan puolesta. Samaisena iltana päättyi J.Karjalaisen ja Topi Sorsakosken yhteiskiertue "Ympäri maan" päätöskonserttiin Kulttuuritalolla ja roudariystäväni oli houkutellut koko bändin vaihtamaan jatkopaikkaa Flemarilta Kulttuuritalolle. Karjalainen oli vaan todennut että sama kait se on missä bailataan ja niin pojat pitivät ylimääräisen yksityiskeikan Liskonaiselle ystävineen.
(On minulla tästä tapaamisestamme tietenkin valokuvia, mutta ne ovat tuolla selkäni takana kaapissa ja siirtämättä digitaaliseen formaattiin, ehkä joskus)
Tuonnempana tapasin Sorsakosken Läyliäisissä silloin tällöin kun hän poikkesi autoaan huollattamaan tai kahville työpaikalleni.
Mies, ääni ja kitara. Nämä jäävät taas sieluuni, sinne missä on vapaita huoneita kuolemattomille.
Menkää ensi yönä ylos, pukekaa riittävästi päällenne, heittäytykää seljällenne maahan katuvalojen ulottumattomiin ja ihailkaa upeaa kuutamoa sekä perseidien ohilentoa!
Tunnisteet:
Linnunradan laitamilla,
senttarisantra,
suru,
tarinoita menneisyydestä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)