Sovittelevainen viikonloppu

Minäpä vietin viikonloppuni Turuus.

Varsinainen syy oli XVIII valtakunnallinen sovitteluseminaari ja tärkeä syy oli vihdoin, vuosien ystävyyden jälkeen tavata rakas otto-pikkusiskoni Kristiina. (pyysin luvan linkin laittamiseen, mutta pikkusiskon blogi onkin salasanan takana, sorry, tutut kyllä löytävät sinne)

On maar siitä ennenkin ollut puhetta. Sovittelusta. Ja siitä että kävin jo vuonna 2006 uuden lain (1015/2005) mukaisen vapaaehtoissovittelijakoulutuksen. Onhan? Ja siis toimin rikosten ja eräiden riita-asioiden vapaaehtoissovittelijana Kanta-Hämeen Sovittelutoimistossa Riihimäen toimipisteen alaisuudessa sekä Riksussa että täällä Lopella.

Puolentoista vuoden välein Suomen Sovittelun Tuki järjestää eri puolilla maata valtakunnalliset päivät. Nyt siis olin Turussa noin neljänsadan kollegan kanssa.

Aiheena olivat lapset ja nuoret sovittelussa sekä lähisuhdeväkivallan sovittelu. Minä olen alunperinkin hamunnut erikoistua nimen olaan ala-ikäisten juttuihin ja luentojen anti oli hyvin antoisa työlleni.

Se minua kyllä harmittaa että valtiovalta ja monet naisjärjestöt haluavat kaataa koko lähisuhdesovittelun, jopa Amnesty International on Suomessa asettunut poikkiteloin. En saata ymmärtää miksi. Valitettavasti jopa oma puolueeni on kirjannut tavoiteohjelmaamme kielteisen kannan lähisuhdeväkivallan sovitteluun. Äänestin kyllä puoluekokouksessa vastaan.

Miettikää nyt vähän: Perheessä on väkivaltaa, se koskettaa ihan jokaista perheenjäsentä, eritoten lasta, jos vanhemmat muksivat toisiaan. Huomatkaa, nyt en sano että mies pätkii naista, vaan oikeasti on niin että naiset syyllistyvät väkivaltaan ihan samoin kuin miehetkin. Julkisuuteen tulee hyvin harvoin uutista tai spekulointia naisen väkivaltaisuudesta perheessä tai lähisuhteessa, myös lapset ovat tarttuneet väkivaltaan aseena vanhempiaan vastaan.

Miten tässä on oikein toimia? Nostetaan syyte? Okei. Pahoinpitely on väkivaltaa, lieväkin. Tänä päivänä kaikki pahoinpitelyt ovat virallisen syytteen alaisia rikoksia. Hyvä, uhri menee lääkäriin, dokumentoi saamansa vammat ja kipittää poliisin luokse. Nostetaan syyte joka johtaa käräjille eikä suostuta sovitteluun, kannetaan vain pahaa mieltä ja vihaa. Ei keskustella syistä eikä tunteista, pettymyksestä, mielipahasta, pelosta. Aikanaan käräjäoikeus langettaa tuomion ja that's it.

Mitä uhri tästä hyötyy? Sanon: EI YHTÄÄN MITÄÄN. Ei tule hyvitystä, ei anteeksipyyntöä, ei parhaassa tapauksessa minkäänlaista korvausta.

Me sovittelemme kapakkatappeluita, pentujen kähinöitä, herjaamisia ja tietty omaisuusvahingon aiheuttaneita vahingontekoja sekä ilkivaltaa. Ventovieraiden ihmisten kesken.

En voi käsittää miksi yksi ryhmä lain voimin halutaan eristää sovittelun perusoikeudesta. Miksi yhdeltä ryhmältä kielletään mahdollisuus hyvitykseen. En mitenkään.

Kas kun sovittelu ei ole oikeuden käyttöä siinä mielessä että sovittelussa ei haeta syyllistä osoiteltavaksi. Sovittelussa haetaan hyvitystä ja sovintoa, sovittelussa annetaan asianomistajalle (=uhri) ja epäillylle mahdollisuus purkaa tapahtuma jotta molemmat oivaltaisivat mitä on tapahtunut ja mitä siitä on seurannut. Sovittelu ei toki myöskään tarkoita sitä etteikö syyttäjä voisi nostaa syytettä. Jos juttu lopulta päätyy käräjille, ovat osapuolet kuitenkin saaneet puida asian ja sopia hyvityksestä, olipa se rahakorvaus tai anteeksipyyntö tai molemmat. Näin ollaan päästy oikeudenmukaiseen tasapainoon.

Tässä teille pohdittavaa ensi hätään. Mieluusti myös keskusteltavaa.

Mutta aivan yksityinen ja ihana asia oli että vihdoin- yli kolmen vuoden blogiyhteyden jälkeen tapasimme otto-Kristiinan kanssa ihan livenä. Ihan vaan hetken aikaa, mutta sen verran että kerkesimme itkeä ripsivärit poskille sekä halata ja suukottaa kunnolla.

Sovittelun ohjaajani Ansa-ihanainen otti meistä valokuvan jonka nyt luvalla laitan tänne. Itse saat arvailla kumpi on kumpi.

Tapaamisemme päättyi omaan aikatauluuni, mutta lopulta otto-Kristiina saattoi minut Turun kaupungin iltavastaanotolle Aboa Vetus & Ars Nova museolle tän pual jokke, seminaaripaikkamme sijaitsi toispual jokke.

Kulttuuripääkaupunki näytti parastaan, Aurajoen rannoille kerääntyi erilaisia toimintaryhmiä, myös lapsia ja nuoria puuhastelemaan erilaisia performansseja.

Tässä yksi joukkue, joka oli ymmärtääkseni aikeissa laskea vesille ison paperisen linnun sekä lukuisia riisipaperisia lyhtyjä matkaamaan kohti merta.

Vielä loppukevennykseksi kerron että VR taas kerran aiheutti meille sydämentykytystä lauantaiehtoona. Tuossa iltakymmenen pintaan sammuivat valot koko kaupungista. Uutisista saimme seuraavana aamuna tietää että jonkinlainen kytkentä oli mennyt pieleen niiden lippuautomaattijärjestelmien kanssa.

Henkilökohtainen jännitys ja tosin huojennuskin oli se että yritin rollaattoreineni (Targa) suunnistaa pitkin kaksikerroksisen Koulun käytäviä kohti Historian luokkaa. Onneksi olin juuri astunut hissistä. Siellä olisi ollut ikävämpi ihmetellä pimeyttä.