Lokakuun juttuja

Nyt kaitsen voin tunnustaa, luulisin.

Minä karppaan.

Menestyksekkäästi.

Ynnä pistelen päivittäin sisuksiini tyrniä ja aroniaa.

Mutta en yhtään buventolia. Päivittäisen/t annoksen/t beclometia kyllä, mutta ei kortisonia. Paitsi sen kerran kun viime viikolla tuli kohmeinen ampiainen sienipussista ja tökkäsi piikkinsä peukalooni.

Silloin piti kiireesti ottaa kokonainen kyypakkaus, hyvä että maltoin foliot tabujen päältä kuoria. McGyver valvotti minua pitkälle aamuyöhön, etten tukahdu rajuun kortisoniannokseen. Ja juotti vissyä ja muuta.  Hyvin selvisin. Tarkoitan että kun edellisen kerran jouduin vastaavaan tilanteeseen, mentiin lujaa kurveissa pillit päällä. Tällä kertaa ei menty mihinkään. Herralle siitä suurkiitos!

Luulen että se amppari-polo oli viimeisillä voimillaan ja paleltumisluoleman kielissä koonnut itsensä ja pyllistänyt piikkinsä lämmönlahteeseen (peukaloni) ja kuoli urhean onnellisena päästyään täyttämään perimmäisen tarkoituksensa.

Muuten voin mainiosti. Paitsi että tietenkin uuvutan itseni  tämän tästä liialla innolla ja touhuamisella, mutta sillepä ei kukaan voi mitään. Sellaiset asiat ja yletön uteliaisuuteni ynnä kiinnostukseni kaikkea kivaa kohtaan ei valunut aikoinaan ämpäriin.

Siispä henkilökohtaisuuksiin. Minä karppraan. En tokikaan minkään ohjekirjan mukaan, vaan silleen hellästi, oman mielen ja tuntemusten mukaan. Menestyksellä.
AInoat jotka ovat McGyverin lisäksi minut uudessa muodossani nähneet ovat otto-Kristiina ja Patonki, mutta heitä ei voi laskea todistajiksi, koska tapasimme vallan ensi kertaa kumpaisenkin kanssa livenä.

Tosiaankin! Jotta postauksesta tulisi sekavampi, hehkuttelen Patongin tapaamisella. Likka pyyhkäisi toiselta puolen Loppea sujuvasti takapihallemme, jossa malttamattomana odotuksesta pistelin maahan viimeisiä juttuja talvehtimaan.

Taas kävi niin että kaksi ikänsä (jollei toisenkin) toisensa tuntenutta ihmistä halailivat kirkuen ilosta. En edes tiedä miten kauan Patonki meillä oli, kelloa kytättiin vain sen verran että tyttö osasi lähteä ajoissa pullan vääntämiseen mökille, jossa oli meneillään tyttöjen A-luokan viikonloppu. (vain kaksi tissi-ikäistä vastasyntynyttä oli kepuutettu mukaan ja heidätkin vain siksi, etteivät isät kovin hanakasti rintamaitoa tuota).

Mutta viidessä viikossa olen hukannut vaivalla hankittua manaatinrasvaa yli kuusi kiloa ja se on jo paljon. Se on niin paljon että tohdin siitä jo täälläkin mainita. Se kuulemma jo näkyykin (McGyver) ja tuntuu (McGyver  sekä omat vaatteet). Plus että minulla on enää kaksi leukaa.

Suosittelen siis karppausta kaikesta sydämestäni, yhdistettynä tyrnin käyttöön.

Nyt alan purkaa äskeistä valokuvasaalista. Saatte varmaan siitä maistiaisia tuonnempana.