Äitienpäiväretki

Tästä tulee taas sellainen postaus että kannattaa hyvissä ajoin käydä pissalla, varata riittävästi ruokaa ja juomaa lähettyville, jos on meininki koko tarina kerralla tavata.

Tarkkaavaisimmat lukijathan tietävätkin että äitienpäivä on pyhä. Ja kansallinen liputuspäivä. Meille Stanstan kanssa se on myös pyhä. Tapasimmehan ensi kertaa livenä (IRL), siis fyysisesti juurikin äitienpäivänä vuonna 2009. Silloin tapaamisestamme suunniteltiin varsin lyhyt, Blondi sai ystävältään aamukyydin -liäisiin ja hänet sieltä noudettiin hyvissä ajoin takaisin kohti etelää, jotta hän ehti mainiosti äitienpäivälounaalle Pojan kanssa.

Vakituiset lukijat eivät ole myöskään voineet välttyä ymmärtämästä miten kiinteä ja tärkeä juttu ystävyydestämme kehkeytyi kuta kuinkin jo ennen ensitapaamistamme. Se vain vahvistui kun pääsimme nokakkain.

Tänä vuonna Herra tuli taas avuksi, jotta voisimme noudattaa perinnettä. Tosin jouduimme aikaistamaan äitienpäivää vuorokaudella, koska varsinainen äitienpäivä tällä kertaa oli vielä suurempi juhla kuin tavallisesti.

Lapsenlapsen suuri päivä

Lapsenlapsi, jota perhepiirissä Kääpiöksi kutsumme, hoiti rippikouluvelvollisuutensa jo heti vuodenvaihteen molemmin puolin. Itse koulun syyskaudella ja leirin joululomalla. Mitä likemmäs konfirmaatiopäivä tuli sen enemmän ipanaa alkoi jännittää tämä tapahtuma. Se jännitys minua kaiketi eniten ilahduttikin, Kääpiölle tällä oli suuri merkitys tässä iässä.

Ne juhlat etenivät mainiosti ennalta tehdyn suunnitelman mukaisesti. Konfirmaatiomessu ei vastoin tapoja venähtänytkään uuvuttavan pitkäksi vaan eteni ripeästi ja ilolla vain hivenen pidempään kuin normi ehtoollisjumalanpalvelus. Leppävaaran kirkko on minulle entuudestaan tuttu sillä esikoiseni konfirmoitiin myös siellä. Mutta komea kirkkosali ja rakennukset pihapiireineen olivat kyllä hämmentävät. Kirkonportilla tulisi seistä kookas kyltti : EI LIIKUNTARAJOITTEISILLE!

Kyllä kirkko itsessään oli esteetön, mutta ei sinne kirkkoon tahtonut mitenkään päästä. Ensin kiivettiin mäkeä ylös parkkipaikalta vain jotta päästiin portaiden päähän. YLÄpäähän. Ei luiskaa. Betoniportaiden ja kaiteen toisella puolen oli kyllä kauniisti luonnonkivistä muotoiltu extreme portaikko, mutta ei vammaisella sinnekään ole mitään asiaa. No, topakka esikoiseni ei paljoa tuuminut, nappasi toiseen kainaloonsa Aapon rattaineen ja toiseen Targan ja kipitti alapihalle. Minä könysin perässä parhaan taitoni mukaan, mutta ehjänä. Myös äitini saatiin kunnialla kotvan kuluttua alas.

Itse konfirmaatiossa sain käyttää "erivapautta" olemalla mukana rippilapsen siunauksessa. Siellä kökötin rollaattoreineni kummien seassa alttarilla. Se oli minulle suuri hetki. Kuten sekin lähes viisitoista vuotta sitten kun leikkasin hänen napanuoransa.

Kotona juhlittiin perheen parissa. Meidän parhejuhlissamme "perhe" saa laajaemman merkityksen, melkein kuin heimo, mukana olivat tietenkin isoisovanhemmat, isovanhempi ja vanhempi, serkut, tädit, isotädit ja yksi isosetä. Kääpiön rakas Vaari oli läsnä ja seurasi päivän kulkua sieltä sateenkaaren päästä. Ja Aapon isä sisarineen sekä äiteineen. Ja kummi perheineen. Oli taas niin upeaa kuulua siihen perheeseen. Anoppi I Suuri, hänen lapsensa, (entiset) kälyni ja lankoni. Olemme yhdessä käyneet suuria niin onnellisia kuin raastavan tuskallisia tapahtumia.

Päivä kaupungilla

Mutta nyt palataan vuorokauden verran taaemmaksi historiaan.

Taksi-Päivi pakkasi minut Riihimäen asemalla InterCity-junaan oikeasta vaununovesta sisään. Riksun asema on niitä harvoja joissa ei vielä ole korotettuja asemalaitureita, joten extremematkailu alkoi siis heti lähtökuopissa. Omin nokkineni yritin toimittaa itseni oikealle istumapaikalle, mutta vaunun liukuovi läpsähti kiinni. Hetken ällistelin tilannetta, mutta vaunussapa istui nuori mies heti oven toisella puolen, nosti kättään ja painoi nappia. Samanlainen nappi oli siis myös vaunusillan puolella, mutta enhän minä sitä hokannut. Seuraavaksi oli ujuttauduttava vaunun kovin kapoista käytävää rullaten omalle istuimelle, jossa nukkui nainen. Hiljaa mielessäni nakkasin kiitoksen yläkertaan, sillä nainen nukkui ikkkunapaikalla, joten varoin visusti herättämästä häntä ja niin sain istua käytävän puolella. Targa-parka vain tukki koko käytävän. Junailijan tullessa lipuntarkastusta toimittamaan tiedustelin mahdollista parempaa paikkaa matkakaverilleni, mutta mies oli sitä mieltä että sopu sijaa antaa, eikä kukaan muukaan sitten mutissut mitään. Paitsi ne jotka halusivat rolliksen toiselta puolelta mennä vessaan joka sijaitsi toisella puolella. Tai ne jotka halusivat tulla ravintolavaunusta omille paikoilleen loppumatkaksi. Tunnin ajan saimme seurata moninaisia sirkustemppuja ja dilemman ratkaisumalleja. Kuka kiipesi esteen yli, kuka hoksasi kieputtaa rollista päästäkseen vaivalloisesti ohi, hauskimmat olivat kaksi rouvaa, jotka hetken pohtivat tilannetta, vetivät Targan edelliselle vaunusillalle, astuivat toiselle puolen ja hinasivat vehkeen perässään takaisin paikalleen. Vaunuosastossa alkoi viritä hymynpoikasia ja vähän jutteluakin. Junassa on hauska matkustaa.

Helsingin päässä osui eteen seuraava ongelma. Laituri oli periaatteessa ja käytännössäkin junan tasalla, mutta välissä oli taas se rollaattorin pyörän levyinen aukko, kuilu, sanoisin. Eikä kukaan muu ollut poistumassa junasta siitä ovesta. Siis enää, kaikki hyökkäsivät edelläni ja töniskellen ovesta ulos. Apuun tuli lopulta nuori nainen joka ensin puisti päätään ennen kuin hokasin vaihtaa kieltä ja "of course I will", ja näin olin perillä pääkaupungissa.

Eikä Blondia missään. Kääk!
Blondi oli kyllä asemalla ja mielestään oikealla laiturillakin, mutta minun InterCityni tulikin vika raiteelle ja siitäpä tämäkin sekaannus sitten johtui. Hiippailin sokkona aseman suuntaan. Se oli aika vitsikäs tunne. Vieras paikka, mikään ennestään tuttua ei ollut oikealla paikallaan, pelkästään minulle ennenkokematon kate häiritsi näkökykyäni. Siis nähdyn ymmärtämistä. Onneksi Stansta minut pian kaappasi syliinsä ja pääsimme poistumaan savuttomalta asema-alueelta.

Oikeastaan ei juurikaan ole väliä missä kuljimme ja mitä teimme, sillä ympäristöllä ei meidän tapaamisellamme ole merkitystä. Vain tapaamisellamme. Mutta sen verran kerron että matkassani oli ostoslista, jonka mukaan kävimme kaupoissa. Myös kultasepänliikkeessä, sillä halusin antaa kääpiölle rahan sijaan pysyvän muiston. Sellainen löytyi perinteisin menoin: ensin isketään silmät tuotteeseen, ihastellaan ja käydään koko liike, myös tarjouskorit lävitse. Sitten otetaan myyjä matkaan ja ostetaan se ensimmäinen tuote. Kun Kääpiö sen avasi seuraavana päivänä, olin onnellinen osuttuamme oikeaan: ensin laajenivat silmät seljälleen, sitten aukesi suu ja: ÄIIITIIII! Mä sain sen! "Se" on Nomination'in teräksinen ranneketju, johon voi kiinnittää amuletteja roikkumaan.

Istahdimme entisen työmaani (edesmenneen Planet Hollywoodin) terassille Mikonkadun ja Hallituskadun kulmaan, Stansta otti korttini, meni tiskille ja tuli kotvan kuluttua paperilaput ja kynä kädessä takaisin: nimi tohon! Hyvää palvelua ravintolan taholta, mutta itse en olisi tuollaista tehnyt. Olisin joko tullut itse hakemaan kuittauksen tai kieltäytynyt ventovieraan kohdalla koko toimesta. Mutta Amarillo-ketjulla lienee omat sääntönsä. Ja hyvä niin, vältyin portailta ja sokkosuunnistukselta oudossa paikassa. Tokihan entinen Pool Bar oli saanut aivan uuden muodon joten en olisi siellä osannut liikkua. Vessareissulle Stansta ohjasi minut salin läpi, katskokaas en ollut koskaan siinä talossa käynyt asiakasvessoissa, meillä rappareilla oli omat tilamme. Kohti valoa osasin itse palata paikoilleni.

Mutta sitten sattui hassuja. Viereiseen pöytään yritti majoittua kaksi varttunutta daamia, jotka olivat olleet äitienpäiväruusu- ja -kakkuostoksilla. Luontaiseen tapaamme aloimme järjestellä ahtaalla terassilla tilaa rouville, Stansta siirsi pöytäämme, minä pakkasin ruusut ja kakun mukavasti tyhjälle tuolille pöytämme alle ja rouvat kävivät hakemassa kuoharilasillisensa. Ja vaikka kuinka sanotaan että helsinkiläiset eivät puhu vieraille, alkoi oitis keskustelu, kerroin miten olimme tutustuneet (blogit) ja miksi olimme liikkeellä juuri nyt. Siis minä kerroin vieraille blogistani, Blondi ei puhunut mitään tunnetuista syistä. Olisi kyllä voinutkin, sillä toinen rouvista paljastui Ivan Tykiksi. Kun aikamme rupattelimme, sain käsiini uusimman kirjan Tarantellaa! painoksen omistuskirjoituksella ja yhteystiedoilla varustettuna. Onneksi lompakossani oli vielä paikallislehden käyntikortteja ja näin meistä tuli heti kaverit. Uusimman kirjan arvostelu onnistuu tässä kevään mittaan niin täällä Liskolandiassa kuin omassa lehdessäkin, onhan käsiini tullut nyt jo neljäs arvostelukappale. Kivaa!

Seuraava hassu juttu oli McGyverin sukulaisen tapaaminen. Kävimme moikkaamassa Stanstan ystävää, jolla on sama sukunimi kuin McGyverilla. Mekin tykästyimme toisiimme, ihan niin kuin Blondi oli ennustanut. Samassa kuppilassa minulle esiteltiin puolalaissyntyinen rouva joka osoittautui jazzlaulajaksi. Magda, Margareta von Bock kutsui meidät illalla jameihin Ravintola Stureen samana iltana. Ja menimmehän me! Meillä täällä maalla ei pääse nauttimaan livejazzista, jameista puhumattakaan, joten nautin lyhyestä illastamme jameissa suunnattomasti. Edellisen kerran tavoitin vastaavia fiiliksiä Kölnissä Papa Joessa kauan, kauan sitten. Viimeisen kappaleensa Cry me a river Magda omisti ensin Stanstalle ja sitten minulle, joka olin neitsytmatkalla siinä kuppilassa. Pääsinpä vetäisemään myös pikku soolon ohikulkeneilla bongorummuilla! Nam! (sain jopa muutaman aplodinkin)

Muuten tapaamisemme sujui perinteitä noudattaen: sitä, SITÄ, jauhelihakastiketta lisukkeinen, mielenmukaista Hereford punkkua ja loputtomasti asiaa, aina aamuun, puoli viiteen asti. jolloin minun oli pakko jättää Blondin lenkkikaveri omiin oloihinsa (muruni jo nukkui suloista porsaan unta, hivuttauduin varovasti viereen peiton alle herättämättä rakasta ystävääni) kyetäkseni aamuyhdeksältä esikoiseni kyytiin kohti rippijuhlia!

Kuvia ette nyt vieläkään saa loppukevennykseksi, koska kuvatilani on lopullisesti täyttynyt laitojaan myöten, enkä ole ehtinyt/jaksanut etsiä linux-yhteensopivaa pankkia itselleni. Kun Stansta raportoi omalta osaltaan, käytte sitten katsomassa sieltä. Jookosta.

Ja nyt viikon juttujen kimppuun!