Hei Oleksä Koskaan Käyny Siinä Sturegatanin Discossa?

Juice kysyi eräässä singelssään seiskytluvun alkuhämärissä.

Hannille tuossa lupasin tarinan muutostani omaan kotiin ensimmäisen avioeron jälkeen.

Elettiin kevättalvea vuonna 1986, työnantajani silloinen välittäjä haeskeli pyynnöstäni asuntoa Helsingin kantakaupungista. Kriteeterinä olivat valo ja helpot yhteydet Lauttasaareen. Kolmantena kriteerinä oli tietenkin raha. Vaikka asitä silloin oli jo kertynyt, oli sekin rajoite.

Töissä oli sopivan kiireistä enkä muutenkaan ollut henkisesti juuri kodinhankkimistuulella, kunhan johonkin pääsee.

Vaan avasinpa Hesarin kerran sieltä loppupäästä, missä olivat kaiken kattavat ilmoitukset, myös huoneistoista. Silkään iski kuin nuoli rivi numeroita ja kirjaimia: 2h+kk, 32 m2, osoite ja välittäjän tiedot. Ja hinta. Osoite oli tuttu, muudan läheinen ystävätär asui samassa talossa ja olin kyläillyt siellä moneen kertaan.

Heti sotien jälkeen rakennettu talo kökötti Josafatin kallioilla toisella puolellaan tuo Sturegatan. Talossa oli vain pieniä asuntoja, kyseessä oleva oli sentään perheasunto, talon suurin. Utsin ystävältä tarkemmat tiedot, joita sainkin yli normi tarpeen, hänpä oli silloin taloyhtiön tilintarkastaja.

Niinpä sovittiin välittäjän kanssa treffit, käsväskyssä piilotteli käsirahaksi varattu 5000 markan shekki.

Natisevalla alkuperäishissillä viidenteen kerrokseen ja ovesta sisään. Ja voi järkytyksen järkytys!

Pitkähkö kapea, oksennuksen ORANSSI eteinen otti myhäillen tulijat vastaan. Edessä oli keittokomero, kirjaimellisesti komero, se oli ahdas välikkö eteisen ja pienemmän huoneen puristuksessa kaukana ikkunoista. köökkiin mahtui nipinnapin pieni hella uuneineen ja tiskialtaat.



Huone oli todella valoisa, vaikka selvästi nuhjaantuneet iankaikkisen vanhat tapetit sitä hämärsivät, kaksi komeroa. Toinen, se pienempi huone oli myös valoisa ja yhtä ankean tapetin peitossa. Lattioilla komeili aito korkkimatto, myöhemmin kävi ilmi että niiitä mattoja oli verraten monta päällekkäin, sanomalehtistä päätellen se oli uusisttukin pariin kertaan. Kolme kerrosta siis.

Ja sitten se kaikkein pyhin, vessa. Oksennuksen oranssi sekin. Lattialla niitä hunajakennonmuotoisia pikkulaattoja, joita on varmaan vieläkin vanhemmissa taloissa.

Turhaapa niitä muita huoneita edes katselin, jo eteisessä tiesin että tämä on tässä. Uusi kotini, jonne tytötkin saadaan mainiosti mahtumaan kun tulevat luokseni.

Kieltäydyin myös kohteliaasti tutustumasta vinttikomeroihin ja pesutupaan ja saunaan, tarjosin vaan shekkiä. En myöskään ollut enempää kiinnostunut taloyhtiön asioista, koska ne jo tunsin pitkältä ajalta. Tehtiin sopimus ja varattiin samoin tein aika pankistani kaupan loppuun saattamiseksi.

Niin sitten 29-vuotispäivänäni muutin lasten ja heidän isänsä avustuksella Kallion, Alppilan ja Alppiharjun yhtymäkohtaan. Uuteen onnelliseen kotiin. Aikaa oli lopullisesta eropäätöksesta kulunut sen verran riittävästi, että olimme taas puheväleiessä ja yksissä tuumin hoidimme muuttoasiatkin.

Tyttäret kulkivat mielensä mukaan Lauttasaaren ja Kallion väliä, milloin kahdella bussilla keskustan kautta, milloin kahdella ratikalla. Bussi tuli ihan oven etee, ratikka pysähtyi Linnanmäen liepeillä (hesalaiset kyllä tietää). Paikka oli ihanteellinen kakkoskodiksi, vaikka pienehkö olikin.



Asuttavaan kuntoon se ennen muuttoa oli kyllä saatava. Parin ystävän kanssa revittiin ensin tapetit, niitä oli seitsemän kerrosta, sitten lattiat, niitä korkkimatooja oli siis se kolme kerrosta. Alta paljasti ehjä ja terve lautalattia, joka tietenkin piti hiottaman ja lakattaman, raot tiivistetään hiontajätteellä ja silleen. Vuokrasin koneen ja Wallu-ystävän kanssa ryhdyttiin hommiin. Puolentoista neliön jälkeen kuului ovelta ryskettä. Kai sieltä oli kuulunut ovikellon äänikin, mutta se hiomakone ei ollut kovin hiljainaen... "Mittee työ porraatta, ku katosta rappaus putoo?"

Ja totisesti, niin putosi, aika lähellä oli kattokruununkin alastulo, käytiin itse tutkimassa tilanne. Kone takaisin liikkeeseen, lattialakat mausteineen maalikauppaan ja kunnon vanhan ajan lattiamaalia mukaan. Lattiasta tuli perinteisen harmaa, selelainen vaalea. Siihen aikaan oli muodikasta koristerapata sisäseiniä, niin tein minäkin. Tulos oli kaunis, valoisa ja rauhallinen.

Tuossa alakuvassa on se aiemmin mainittu pöytä, mutta se meni jo.

Vessa ja eteinen maalattiin vasta paljon myöhemmin, vessaankin, siihen reilun neliön kokoiseen tehtiin oma suihku lattiakaivoineen. Talossa oli toki alakerrassa kolikoilla toimiva suiku, muistaakseni markalla sai kunnon aamusuihkun ja kahdella lisäksi hiusten perun. Ja silloin siinä talossa oli sauna. SAUNA, koivuklapeilla lämmitettävä sauna. Kahdesti viikossa rappukäytävän valloitti kesäinen saunan tuoksu. Pihamies Pikkarainen piti saunan kylpykunnossa ihan itse. Nykyään siellä on kuulemma normi kiukaat ja kotkotukset.

Sellainen tarina se.