sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Tunnustus

Tämä on aika noloa.
Oikeesti.
Mutta en saa synninpäästöä ilman tunnustusta.

Meillä tämä remontti siis jatkuu. Eilen raavittiin piha tähänastisista lehdyköistä puhtaaksi. Raavin myös peiliovia, jotka on maalattu vaikka minkälaisella ja -värisellä maalilla.

Eilen käytiin myös saunassa. Kyllä. Olen käynyt saunassa useammankin kerran. Fibromyalgia siitä aina riemastuu ihan mahdottomasti, mutta tässä talossa on loistava sauna ja istun mieluusti lauteiden keskimmäisellä rappusella muutaman minuutin. Siis per saunakerta.

Istuimme mukavasti olkkarissa ja lipitimme kotiviintä ( olen palauttanut vanhan harrastukseni kunniaansa, samoin toistasataavuotiset reseptit, joiden mukaan emännät loihtivat ompeluseuranapantereitaan).

McGyver kiipesi yläkertaan pahnoille ja olin oikeastaan itsekin aikeissa toimia samoin. Mutta sitten soi puhelin. Vaille puolilta öin. Ja minä tyhmä siihen vastasin. Ottopoikani Tommi-Petteri siellä halusi ulkoiluttaa mummia. Ja minä tyhmä siihenkin suostuin, ilman minkäänlaista tivaamista.

Hauska iltahan meillä oli. Kukaan ei syytellyt edes puumaksi, kun olin siis "poikani" (32 v) kanssa liikenteessä.

Mutta.
Muttamutta.
Älkää kokeilko tätä kotona. Älkää kokeilko tätä missään!

Tämän lappusen sain mukaani Riihimäen aluesairaalasta (oikeesti se on nykyään RYKS, Kanta-Hämeen Keskussairaalan Riihimäen yksikkö. Minä sitä tapaan tituleerata Riihimäen Yliopistolliseksi KeskusSairaalaksi). Toinenkin lappunen minulla oli tuliaisina. Sen antoivat ambulanssikuskit.

Tämä seikkailu johtunee siitä että tämä ottopoikani oli tapojensa mukaisesti kadonnut jonnekin ja minä oli viisaana häntä lähtenyt etsimään. Ja tuommoisessa kännissä kun olin, olin kyynärsauvoistani huolimatta päätynyt turvalleni asvaltille. Siitä minut oli jostain muusta kuppilasta kotiutuva porukka löytänyt, soittanut ambulanssin ja pyydystänyt sen ottopoikani puhelimellani. Ambulanssin pojat olivat antaneet puhtaat paperit (promillet tässä vaiheessa 1,9) ja sallineet "poikani" viedä minut kotiin. Poikapa ei siihen tyytynyt vaan tilasi taksikyydin sinne sairaalaan, jossa asiallinen naispäivystäjä tutki, otti tarvittavat kokeet, tarkasti kaatumisen aiheuttamat vammani ja sitoi vuolaasti verta valuvan kyynärpääni tuhdimmin.

Paitani tässä likoaa suolavedessä, josko se kaikki veri siitä irtoaisi.

Ja sitten kotiin. Aamuteelle. McGyver oli sillä välin herännyt ja leikkinyt salapoliisia. Oli puhelimen tietojen mukaan myös soittanut minulle kolmen maissa, jolloin olin sanonut tulevani kohta kotiin. Sen jälkeen olin sitten vissiin lipannut.

Mitä tästä siis opimme?

Emme yhtään mitään. Emme yhtikäs mitään, sikäli kun itseäni tunnen. Joskus vaan vanha ystäväni, juoppous tahtoo huomiota ja silloin olen näemmä täysin vailla omaa tahtoa ja varsinkin järkeä.

Katumusharjoituksena olen käynyt Sari-ystäväni ja miehenesä kanssa parin tunnin metsälenkillä (hippunen suppiksia ja kolme mustaa torvisientä oli saaliini.)

Nyt pojat tulivat saunasta. Menen ottamaan tonnikana-räkiskiusauksen uunista ja ryhdyn heitä ruokkimaan.

Tämä tarina on tosi.
Älkää kokeilko tätä sen paremmin kotona kuin kylilläkään.

Tällaisen uuden korun Sari on minulle tehnyt ja toi sen mukanaan. Ihana. Seuraavaksi tilasin savukvartsikorun.

12 kommenttia:

  1. No jösses!
    Onneksi ei menny paikkoja poikki tahi katki. Ei irronnu pää, eikä hampaat.
    Melkonen romillemäärä, mutta kerrankos sitä :)
    Kohmeloinen saattoi kuitenkin olla kova....

    VastaaPoista
  2. Loppu hyvin sentään!
    Ja verenpaineet noin hyvät, eihän siinä ollut korkea kuin tuo yksi lukema..
    Vieläkö tosiaan jostain löytyi torvisieniä?

    VastaaPoista
  3. Ohhoh, melkoiset lukemat. Onneksi ei pahemmin käynyt.

    VastaaPoista
  4. Hyvä hemoglobiini:) Onneksi haltijakummimummi on suurinpiirtein yhtenä kappaleena. Olet enkeleitä liikaa lähetellyt meille muille tänne maailmalle. Nyt heti paluupostissa laitan ainakin yhden topakan takaisin;D

    Parantava puhallus vielä ja hitsi miten upea koru! Aivan hurmaava! Niin ja kiitos taas tuosta sanallisesta annista, vaikka tapahtuma olikin traaginen, niin silti kyllä lukijaa hivenen hymyilyttää... Ei vahingoniloisesti vaan sillä tavoin myötätuntoisen lämpöisesti.

    VastaaPoista
  5. Voi Äiti... Oot aika taitava plikka aina vaan!
    Soita puhelimella etelään, täällä kaivataan.

    VastaaPoista
  6. Sama täällä, hymyilyttää vaikka tarina menee traagiseksi. Rehellistä puhetta, harvasta on siihen!

    VastaaPoista
  7. Hups sanoo otto-Kristiina :)

    VastaaPoista
  8. Nauraa ei saisi, mutta pakko myöntää, että ehkä pikkusen saattais naurattaa. Mulla on sisko joka ikisellä baarireissulla jossain vaiheessa turvallaan, humalassa tai ei. Päivystykseenkin on kerran päässyt istumaan kun polvi luiskahti paikoiltaan.

    Et ole totta vie ainoa joka vähän kämmäilee! Pikaista paranemista :)

    VastaaPoista
  9. Siskosein blogini on jälleen esillä. t. otto-Kristiina

    VastaaPoista
  10. hups, pysyyköhän noilla promilleilla hengissä

    VastaaPoista
  11. Voi kamalaa kuinka huono omatunto mulle tulikaan! Olin niin v***uuntunu koko blogielämään kun ajatukseni.net tökki muutaman päivän, etten käynyt edes kylässä missään. Ja sitten minä menen kysymään omalla tontillani, että "mikäs kyynärpäässä"... *höhlä* (siis minä!) Saanhan anteeksi?
    Nyt lähden piristämään tylsistynyttä Epsoota Kallioon uusilla hiuksillani...Nyt niitä taas ON! Ei niin paljon ja pitkästi kuin viimeksi, mutta enemmän kuin ilman, aah! :)
    Rauhallista ja leppoisaa viikonloppua ♥ + ♥ !!!

    VastaaPoista
  12. Jestas, mitkä promillelukemat täältä löytyy heti matkalta tullessa. Munkin naama näyttää siltä kuin oisin viikon ryypännyt (ai niin, taidan ollakin), mutta olisin kyllä tippunut viimeisen kerran tuollaisessa huppelissa. Mutta aika loistavat arvot noin muuten, eikö? Aina kannattaa käydä tarkistuttamassa verenpaine ja muut arvot silloin tällöin :)Olet rakas, senkin hömppä!

    VastaaPoista