torstai 8. syyskuuta 2011

Aroniaa

McGyver on ollut ahkera. Minäkin olen ollut ahkera avustaja, ainakin poiminnassa.


Meillä on keitetty (höyrytetty) aroniamehua. Kymmeniä litroja.



Meillä käy kylppärissä 75 litraa aroniaviintä.



Meillä on kuivatettu aronianmarjoja.


Meillä on tehty aroniahyytelöä.

Meidän naapurit ja lähimmät ystävävät on lahjottu aroniamehulla.

Meillä on valmiiksi poimittuja aronioita parvekkeella. Siellä on myös mehua, joille pitää etsiä pulloja. Eilen haettiin paikallisesta ravintolasta tyhjät viinapullot...


Meillä on vielä kymmeniä litroja aronioita pensaissa ympäri taloa.

Ensi viikonloppuna leikataan KAIKKI aroniapensaat matalaksi.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Mun Tärkein Elämässä

Olen taas harrastanut kulttuuria.
Ja vertaistoimintaa.
Ja luontaisparannusta.



Mun Tärkein Elämässä on näyttely, syyskuun näyttely pääkirjastomme Fallesmannisalissa täällä Lopella.

Näyttelyyn on koottu upeita ajatuksia ja kokemuksia erilaisin tekniikoin toteutettuna. On vesiväritöitä, paperimassatöitä, punontoja, keramiikkaa, savitöitä ja vaativia rakusavitöitä, huovutuksia, silkkipainotöitä ja silkkimaalauksia. On iloa ja elämää, riemua. On myös sykää toivottomuutta, joka onneksi vain vilahtaa muutamissa töissä, jotta totuus olisi läsnä.


Kaikkiaan 134 vaikuttavaa taide-esinettä, maalausta ja huovutusta käsittävä näyttely avattiin juhlallisin menoin perjantaina ja kaikki taiteilijat olivat parhaimmissaan paikalla kohottamassa kuohuvan maljan pitkän synnytysprojektin kunniaksi. Läsnä oli lehdistöä ja kuntamme korkeaa johtoa, oli sivistystoimenjohtaja ja kansalaisopiston rehtori sekä muuta sivistyshenkilökuntaa.

Näyttely on hausjärveläisen Toimintakeskus Vaahteran parivuotisen projektin tuotos.


Vaahteran väki on aikuisia kehitysvammaisia ihmisiä. Kaksi vuotta heidän elämästään on kulunut valmistautuessa tuohon näyttelyyn. On tutustuttu muihin taidenäyttelyihin, on tutkittu ja leikattu kuvia itselle tärkeitä asioista lehdistä, on keskusteltu, luonnosteltu itketty ja naurettu. On käyty harjoittelemassa Papunetin kuvataidekilpailussa ja vieläpä menestytty siellä.

Voi kun te kaikki, rakkaani, pääsisitte tutustumaan näyttelyyn. Se antaa ajattelemisen aihetta, se valaisee mieltä huomaamaan, tai pikemminkin muistamaan jokaisen ihmisen yksilöllisen arvokkuuden ja sen että Luoja ei diskriminoi ketään jakaessaan lahjojaan. Joita meidän on kiitollisina käytettävä elämämme ylistykseksi, vaikka väliin on livautettava synkkää katkeruutta mukaan, jotta pysyisimme totuudessa.



Edit Piaf: taas se lörpötteli yhdestä aiheesta niin paljon että käskin sen kertoa noista muista toisemman kerran. Ei kukaan jaksa lukea loputtoman pitkiä sepustuksia.

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Ensin oli Matti ja Teppo, sitten tuli Jonna ja kosti...

...eiku Kosti.

Jokaisella on, tai ainakin toivoisin että on, sellainen läheinen, rakas ystävä, joka on enemmän kuin ystävä. Luoja on hellinyt minua jo monella, mutta tänään sain ihania ja odotettuja vieraita. Sovittelutoverini Jonna ja kymmenkuinen poikansa Kosti tulivat päiväkylään.

Meillä kun ei juurikaan käy pieniä vieraita, paitsi Aapo, olen vähän harjaantumaton näitten kaulattomien hirviöiden (termi lainattu Markus Kajolta) kanssa. Yleensä sellaisten äidit ovat kovin suojelevaisia ja varoittavat siitä, tästä ja tuosta, eivät tule tupakoivaan kotiin tai kotiin jossa on kovasti eläimiä. Mutta nämä tulivat näkivät ja voittivat! Ainakin Liskiksen taaperokammon.


Myös elukat olivat hökötyksissään. Roosa oli revetä liitoksistaan kun tapasi Jonnan pitkästä aikaa ( pelkään että se oikeesti saa jonain päivänä slaagin tuosta hössötyksestä) ja varsinkin nämä paksukaiset, siis Seurakuntasisaren kissat olivat kovin ihastuneita pieneen vieraaseen. Ihaninta oli se että Kosti sai mielensä mukaan kiskoa tassuttajia korvista ja varpaista ja äippä vaan hymyili. Hugo ei repimisestä ollut kovin innoissaan, vähän viskoi häntäänsä, mutta käänsi vain päänsä sivuun kun pienet kädet olivat liian lähellä silmiä. Ja antoi pojan jatkaa. Ovat nähkääs kohta kaksi vuotta harjoitelleet Aapon kanssa. Ne paksukaiset.


Roosa oli tietty vähän mustis ja yritti nojata Kostin pois sylistä. (Stansta ja Tuppo ainakin tietävät mitä se tarkoittaa).

Parhaat lelut löytyivät kivikokoelmasta jota pidän kissojen raapimispuun painoina. Kuvassa on lappeenrantalaista kalsiittia, jota käytetään mm. posliinin raaka-aineena, kutsunkin sitä vessanpyttykiveksi, kuvan etualalla on isoja "ylikypsiä" granaatteja, savukvartsikiteitä Luumäen lakkautetulta beryllikaivokselta ja kvartsikiteitä Järvenpäästä.

Muutama kuvaherkku viimeisimmistä jutturetkistäni:

Upean näköinen tyrnimetsä, jossa asustaa Raisa Rudolf -puolisoineen, Terhi ja Tarmo, sekä muutama luonnontyrniristeytys. Muutama tarkoittaa noin tuhatta tyrnipensasta.


Joskus senttaaminen käy kuluksi, kuten nyt. Tällainen saalis tarttui matkaani Ankkurin Tyrnitilalta, lisäksi vielä liki kilo tyrnin marjoja pakkaseen.


Ja nyt kaikki kynnelle kykenevät, hus metsään!


Tänä vuonna on erityisen runsaasti sieniä, mikä oli taannoisen kesän jälkeen odotettavissakin. Tässä viime sunnuntaisessa Marttojen sienitapahatumassa oli esittelillä, haistettavana ja maistettavana sata nimettyä lajia. Myrkkysieniä eivät tietenkään maistattaneet.

Minäkin olen käynyt jo kahdesti sienijahdissa. Ihan koirankusetusreissuilla vaan, mutta ensimmäinen sekasienisoosillinen on koossa, joten...